Toivo antaa voimia kestää koettelemukset
KERTONUT MICHIKO OGAWA
Huhtikuun 29. päivänä 1969 minulle soitettiin poliisista. Mieheni Seikichi oli loukkaantunut liikenneonnettomuudessa ja oli nyt sairaalassa. Jätin kaksi pientä poikaani erään ystävän hoitoon ja kiiruhdin sairaalaan. Siitä lähtien Seikichi on ollut halvaantuneena, eikä hän ole koskaan palannut tajuihinsa. Annahan kun kerron perheestämme ja siitä, miten olemme selviytyneet.
SYNNYIN helmikuussa 1940 Sandassa lähellä Kobea Japanissa. Seikichi ja minä olemme tunteneet toisemme siitä saakka kun menimme yhdessä lastentarhaan. Meidät vihittiin avioliittoon 16. helmikuuta 1964. Mieheni oli vähäpuheinen mies, mutta hän rakasti lapsia. Aikanaan saimme kaksi poikaa, Ryusuken ja Kohein.
Seikichi oli töissä eräässä rakennusyhtiössä Tokiossa, joten avioiduttuamme elimme eräällä Tokion esikaupunkialueella. Lokakuussa 1967 luonani kävi nuori nainen, joka esitteli itsensä Raamatun opettajaksi. ”Ei kiitos. Minulla on oma Raamattu”, sanoin.
”Saisinko nähdä Raamattusi?” hän kysyi.
Otin Seikichille kuuluvan Raamatun kirjahyllystämme ja annoin hänen katsoa sitä. Hän näytti minulle siitä nimen Jehova. En ollut koskaan tiennyt, että tämä oli Jumalan nimi. Nainen katseli kahta pientä lastani ja luki minulle Raamatusta: ”Valmenna poika tiensä suuntaan, niin hän ei vanhetessaankaan siltä poikkea.” (Sananlaskut 22:6.) Olin itse asiassa miettinyt, miten voisin kasvattaa lapseni menestyksellisesti. Niinpä halusin heti tutkia Raamattua.
Pyysin naisen sisään, ja aloitimme keskustelun kirjasesta ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi”. Mietin, kuinka ihanaa olisi, jos voisimme perheenä nauttia onnellisesta elämästä. Kun Seikichi tuli kotiin, sanoin haluavani tutkia Raamattua.
”Kultaseni, sinun ei tarvitse olla niin koulutettu”, hän sanoi. ”Minä autan sinua kaikessa, mitä haluat tietää.” Siitä huolimatta aloin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa joka viikko, ja pian aloin käydä heidän kokouksissaan.
Koettelemuksemme alkavat
Kun saavuin sairaalaan huhtikuussa 1969 tuona iltana, josta aiemmin mainitsin, järkytyin saadessani tietää, että Seikichin ystävä – sen naisen aviomies, jonka hoitoon olin jättänyt poikani – oli myös ollut taksissa, kun onnettomuus tapahtui. Mieheni ystävä kuoli viikkoa myöhemmin.
Tuona iltana sairaalan henkilökunta kehotti minua ottamaan yhteyttä kaikkiin, joiden mielestäni pitäisi nähdä Seikichi, koska hänen ei odotettu selviytyvän. Hänellä oli kallonpohjan murtuma ja aivoruhje. Seuraavana päivänä sukulaiset Koben alueelta kiirehtivät sairaalaan.
Ääni sairaalan kaiuttimesta kuulutti kiireellisesti: ”Kaikkia Seikichi Ogawan sukulaisia kehotetaan menemään hänen luokseen viipymättä.” Riensimme teho-osastolle ja hyvästelimme hänet vuorotellen. Hänen kriittinen tilansa jatkui kuitenkin kokonaisen kuukauden. Lopullinen diagnoosi viittasi siihen, että hän olisi tässä tilassa pitkään.
Seikichi siirrettiin ambulanssilla noin 650 kilometrin matka Tokiosta Kobeen. Saatoin hänet matkaan ja matkustin nuolijunalla kotiin rukoillen, että hän jäisi henkiin. Myöhemmin illalla olin suunniltani ilosta, kun sain nähdä hänet elossa sairaalassa Kobessa. ”Kultaseni, sinä pidit lujasti kiinni elämästä!” kuiskasin hänelle.
Asumme vanhempieni kanssa
Palasin poikieni kanssa vanhempieni kotiin Sandaan, missä lapset aloittivat lastentarhan. Ostin kausijunalipun Kobeen, joka sijaitsi noin 40 kilometrin päässä, ja anoppini ja minä matkustimme vuoropäivinä sairaalaan seuraavan vuoden ajan. Mietin usein: Palaako Seikichi tänään tajuihinsa? Mitä hän mahtaa kertoa minulle ensimmäisenä? Mitä minun pitäisi vastata? Varsinkin silloin, kun satuin näkemään onnelliselta vaikuttavan perheen, minulla oli myös tapana ajatella: kunpa Seikichi vain olisi terve, niin pojillamme olisi mukavaa. Usein kyyneleet kihosivat silmiini.
Kun noina alkuvuosina luin sanomalehdestä, että joku oli tullut tajuihinsa oltuaan useita kuukausia koomassa, ajattelin usein, että myös Seikichi voisi virota. Niinpä sanoin kerran langolleni: ”Haluan, että hänet siirretään Honshun koillisosassa sijaitsevaan sairaalaan.” Mutta hän sanoi minulle, ettei Seikichi paranisi ja neuvoi minua käyttämään varojamme muiden perheenjäsenten hyväksi.
Eräs kristitty vanhin yhdestä Koben Jehovan todistajien seurakunnasta asui lähellä sairaalaa, ja tapasin poiketa hänen taloonsa ennen kuin menin käymään Seikichin luona. Kerran viikossa hänen vaimonsa johti minulle raamatuntutkistelua. Ja heidän kahdella lapsellaan oli tapana tulla sairaalahuoneeseemme tuomaan kasetti, johon heidän seurakunnankokoustensa ohjelma oli äänitetty. Tämä perhe rohkaisi ja lohdutti minua suuresti.
Toivo antaa voimia
Eräänä päivänä eräs Jehovan todistajien matkavalvoja vieraili luonamme sairaalassa ja luki minulle Roomalaiskirjeen 8:18–25:n. Siinä sanotaan muun muassa: ”Tulen siihen tulokseen, että nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään verrattuna siihen kirkkauteen, joka tulee meissä ilmi. – – Sillä me tiedämme, että koko luomakunta on yhdessä huokaillut ja ollut jatkuvassa tuskassa tähän saakka. – – toivooko kukaan sitä, minkä näkee? Mutta jos toivomme sitä, mitä emme näe, niin odotamme sitä jatkuvasti kestävinä.”
Keskustelu kristillisestä toivostamme muistutti minua siitä, että nykyiset kärsimykset ovat pieniä verrattuina siihen iloon, jonka Jeesus lupaa – elämään tulevassa paratiisimaassa (Luukas 23:43). Tämä keskustelu auttoi minua kohtaamaan senhetkiset tosiasiat toiveikkaana ja keskittymään tuleviin tosiasioihin: uuden maailman siunauksiin (2. Korinttilaisille 4:17, 18; Ilmestys 21:3, 4).
Kesäkuussa 1970 Seikichi siirrettiin erääseen sairaalaan Sandaan, missä vanhempani ja minä asuimme. Kun seuraavassa tammikuussa sain asianajajaltamme asiapaperin, jossa mieheni julistettiin onnettomuuden vuoksi vajaavaltaiseksi, olin äärimmäisen surullinen enkä voinut pidättää kyyneleitäni. Anoppini sanoi minulle usein: ”Olen pahoillani, Michiko, että sinulla on vaikeaa poikani takia.” Hänellä oli myös tapana sanoa: ”Kunpa voisin olla Seikichin tilalla.” Itkimme usein yhdessä.
Isäni kehotti monesti minua etsimään kokopäivätyötä, mutta olin päättänyt huolehtia Seikichistä. Vaikka hän näytti olevan tiedoton, hän reagoi kuumaan ja kylmään ja häneen vaikutti se, miten häntä hoidettiin. Isä halusi minun menevän uudelleen naimisiin, mutta tajusin, että se olisi sopimatonta, koska mieheni oli yhä elossa (Roomalaisille 7:2). Sen jälkeen isällä oli alkoholia nautittuaan tapana sanoa: ”Kun minä kuolen, otan Seikichin mukaani.”
Suureksi ilokseni Sandaan perustettiin seurakunta vuonna 1971. Sitten 28. heinäkuuta 1973 saatoin mennä vesikasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Se tapahtui Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa, joka pidettiin samalla alueella kuin Osakan maailmannäyttely.
Myöhemmin vuonna 1973 poikani Kohei sairastui akuuttiin munuaistulehdukseen ja oli viisi kuukautta sairaalassa. Myös isäni oli sairaalassa tuberkuloosin takia. Niinpä 1. tammikuuta 1974 kävin kolmessa eri sairaalassa: tapaamassa isääni, aviomiestäni ja poikaani. Sunnuntaisin, kun menin katsomaan Koheita vanhemman poikani Ryusuken kanssa, tutkin heidän kanssaan kirjaa Suuren Opettajan kuunteleminen. Sen jälkeen Ryusuke ja minä osallistuimme kokoukseen Kobessa ja palasimme kotiin iloisin mielin.
Olen aina ollut kiitollinen niille, jotka ovat auttaneet Seikichin hoitamisessa. Olen pitänyt tärkeänä kertoa heille Raamatun sanomasta. Kun eräs hoitaja menetti sisarensa tulipalossa, hän osoitti vastakaikua, kun näytin hänelle Raamatun lupauksia, joissa kerrotaan suurenmoisesta ylösnousemustoivosta (Job 14:13–15; Johannes 5:28, 29). Hänelle aloitettiin raamatuntutkistelu sairaalassa, ja lopulta hän meni kasteelle konventissa vuonna 1978.
Lapseni ovat ilon lähde
Lasten kasvattaminen ilman mieheni apua on ollut haaste, mutta se on ollut hyvin palkitsevaa! Opetin heitä noudattamaan hyviä tapoja ja olemaan kiinnostuneita toisten tunteista. Kun Ryusuke oli vain kolmivuotias, hänellä oli tapana pyytää anteeksi, jos hän ei käyttäytynyt kunnolla, sanomalla: ”Anteeksi, äiti.” Kohei oli pikku kapinallinen, joka toisinaan suuttui, kun yritin ojentaa häntä. Kerran hän jopa heittäytyi itkien maahan erään kaupan edessä, kun hän halusi jotakin. Mutta vetosin hänen ajatteluunsa ja osoitin kiintymystä ja kärsivällisyyttä. Aikanaan hänestä tuli tottelevainen, hyvä poika. Tämä auttoi minua vakuuttumaan siitä, että Raamattu todella on Jumalan sana (2. Timoteukselle 3:15–17).
Kun Ryusuke meni yläasteelle, hän selitti opettajille, miksi hän ei voinut ottaa vastaan kamppailulajeissa annettavaa valmennusta (Jesaja 2:4). Eräänä päivänä hän tuli kotiin koulusta pursuten iloa, koska kokouksessa, jossa oli ollut muutamia opettajia, hän oli pystynyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä.
Seurakuntaan kuuluvien tervehenkinen seura oli todella hyödyksi pojilleni. Kristityt vanhimmat kutsuivat heidät usein päivälliselle ja ottivat heidät mukaan niin perhetutkisteluunsa kuin vapaa-ajan toimintaankin. Miellyttävään seuranpitoon kuului myös osallistuminen monenlaiseen urheiluun. Ryusuke meni Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle vuonna 1979, ja Kohei kastettiin seuraavana vuonna.
Kokoajanpalveluksemme
Kerran matkavalvojan vierailun aikana kerroin hänelle, että halusin olla tienraivaaja, joksi Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan. Koska tuohon aikaan sellainen askel olisi olosuhteideni vuoksi ollut epäviisas, hän muistutti minua ystävällisesti tarpeesta kasvattaa poikani lujasti Raamatun totuuteen. ”Tärkeää on se, että on tienraivaushenkinen”, hän sanoi. Niinpä kun pojilla oli koulusta lomaa, olimme yhdessä osa-aikaisina tienraivaajina. Se auttoi minua suuresti säilyttämään ilon ja mielenrauhan huolehtiessani Seikichistä.
Lopulta syyskuussa 1979 minulla oli mahdollisuus liittyä vakituisten tienraivaajien riveihin. Myös Ryusuke aloitti tienraivauksen toukokuussa 1984, noin vuoden kuluttua siitä, kun hän oli päättänyt koulun. Kohei liittyi hänkin tienraivaajiin syyskuussa 1984. Niinpä me kaikki kolme olemme nauttineet tästä kokoaikaisen palveluksen muodosta. Kun mietin yli 20 tienraivausvuottani, joina olen saanut auttaa useita ihmisiä palvelemaan Jehovaa, minusta tuntuu, että tämä toiminta on antanut minulle voimia kestää koettelemukseni.
Ryusuke tarjoutui vapaaehtoistyöhön rakentamaan Kansain konventtisalin yhteyteen Jehovan todistajien käyttöön tarkoitettuja tiloja. Myöhemmin hän palveli seitsemän vuotta Hyogon konventtisalin valvojana. Nykyään hän toimii kristittynä vanhimpana lähellä olevassa seurakunnassa Kobessa ja on minun apunani. Kohei on palvellut vuodesta 1985 saakka vapaaehtoisena työntekijänä Jehovan todistajien haaratoimistossa Ebinassa.
Runsaat siunaukset ovat antaneet voimia
Monen vuoden ajan kävin sairaalassa useita kertoja viikossa tapaamassa Seikichiä ja kylvettämässä hänet. Sen lisäksi että minä hoidin Seikichiä, hänellä oli myös vakituinen hoitaja. Syyskuussa 1996, oltuaan eri sairaaloissa 27 vuotta, Seikichi palasi asumaan kotiimme hoitaja apunaan. Hän pystyy ottamaan nestemäistä ravintoa nenäletkun kautta. Vaikka hänen silmänsä ovat jääneet kiinni, hän reagoi hieman, kun sanomme hänelle jotakin. On tuskallista nähdä Seikichi tässä tilassa, mutta suurenmoinen tulevaisuudentoivo vahvistaa minua.
Juuri ennen Seikichin paluuta olin tarjonnut matkavalvojalle ja hänen vaimolleen mahdollisuuden asua meillä, joten vuoden ajan me kaikki viisi asuimme melko pienessä talossamme. En koskaan kuvitellut, että voisin jälleen asua Seikichin kanssa, ja kiitän Jehovaa tästä. Monta vuotta halusin kovasti, että Seikichi avaisi silmänsä, mutta nyt haluan vain, että Jehovan tahto tapahtuu.
Voin rehellisesti sanoa: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” (Sananlaskut 10:22.) Vaikka onnellinen elämä terveen Seikichin kanssa oli lyhyt, minua on siunattu kahdella pojalla, jotka ovat ’muistaneet Suurta Luojaamme’. Tästä olen hyvin kiitollinen! (Saarnaaja 12:1.)
Nyt toiveeni on sekä jatkaa edelleen tienraivausta – ja auttaa näin muita löytämään ”todellinen elämä” – että samaan aikaan antaa Seikichille rakkaudellista huolenpitoa (1. Timoteukselle 6:19). Kokemukseni on opettanut minulle, miten totuudenmukaisia ovat seuraavat psalmistan sanat: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua. Koskaan hän ei salli vanhurskaan horjua.” (Psalmit 55:22.)
[Kuva s. 13]
Mieheni ja minä Ryusuken kanssa
[Kuva s. 13]
Seikichi kahden poikamme kanssa puoli vuotta ennen onnettomuutta
[Kuva s. 15]
Meitä siunattiin kahdella pojalla, Ryusukella ja Koheilla (ylinnä), jotka ovat ’muistaneet Suurta Luojaamme’