Miten olen hyötynyt Jumalan huolenpidosta
TOUKOKUUN 18. päivän aamuna 1963 heräsin paljon onnellisempana kuin tavallisesti. Alkoi kaunis ja lämmin päivä. Mutta ennen kuin selitän, miksi tuo päivä oli minulle aivan erityinen, haluan kertoa vähän itsestäni.
Synnyin Philadelphiassa Pennsylvaniassa 20. toukokuuta 1932 nuorimpana perheemme neljästä tyttärestä. Äitini kuoli ollessani kaksivuotias, ja isä meni uudelleen naimisiin, kun olin viiden vanha. Aikanaan perheemme kasvoi: sain vielä kuusi pikkuveljeä ja -siskoa. Olimme baptisteja, ja jossain vaiheessa jopa ajattelin, että minusta tulisi pyhäkoulunopettaja.
Sairastin jo syntyessäni nivelreumaa, minkä vuoksi lapsuuteni oli hyvin vaikea. Kun olin yhdeksänvuotias, lääkäri sanoi minulle, että kuntoni huononisi vuosien kuluessa. Valitettavasti hänen ennustuksensa osoittautui todeksi. 14-vuotiaana en enää pystynyt kävelemään. Lopulta käteni, jalkateräni ja jalkani rampautuivat täysin ja lonkkaniveleni jäykistyivät. Sormeni tulivat niin epämuodostuneiksi, että minun oli vaikea kirjoittaa tai edes poimia tavaroita ylös. Terveydentilani vuoksi en voinut enää mennä takaisin yleiseen kouluun.
Kun minut otettiin sairaalaan ollessani 14-vuotias, olin iloinen, koska hoitajat antoivat minun tehdä pieniä töitä heidän apunaan. Nautin tuosta työstä kovasti. Ennen pitkää en enää kyennyt nousemaan yksin istumaan. Lääkärit sanoivat vanhemmilleni, etteivät he voineet tehdä mitään minun hyväkseni, joten kolmen sairaalassaolokuukauden jälkeen minut lähetettiin kotiin.
Seuraavina kahtena vuotena en tehnyt paljon muuta kuin makasin sängyssä. Olin nyt 16-vuotias. Sain jonkin verran kotiopetusta, mutta sitten kuntoni huononi. Oikeaan nilkkaani kehittyi haavauma ja sairastuin reumakuumeeseen, minkä vuoksi minun oli pakko mennä takaisin sairaalaan. Täytin siellä 17 vuotta. Jälleen kerran olin sairaalassa kolme kuukautta. Kun palasin kotiin, minulle ei enää voitu antaa kotiopetusta.
Kun olin tulossa 20-vuotiaaksi, olin hyvin epätoivoinen ja itkeskelin paljon. Tiesin, että oli olemassa Jumala, ja monta kertaa rukoilin hänen apuaan.
Tulevaisuudentoivo
Ollessani philadelphialaisessa yleissairaalassa saamassa nilkkaani lisää hoitoa huonetoverinani oli nuori tyttö nimeltä Miriam Kellum. Me ystävystyimme. Kun Miriamin sisar Catherine Miles kävi sairaalassa, tämä kertoi minulle Raamatusta. Kun pääsin sairaalasta, onnistuin aina jotenkin pitämään yhteyttä Catherineen, joka oli Jehovan todistaja.
Valitettavasti äitipuoleni ei pitänyt minusta kovin paljon. Ollessani 25-vuotias muutin asumaan isosiskoni luokse, ja Catherine sattui muuttamaan kulman takana olevaan taloon. Soitin hänelle, ja hän alkoi tutkia kanssani Raamattua. Apuvälineenä käytimme kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”. Olin todella iloinen saadessani tietää, etten olisi aina rampa ja että jonain päivänä kaikki pahuus olisi raivattu pois (Sananlaskut 2:21, 22; Jesaja 35:5, 6). Nämä totuudet samoin kuin ylösnousemustoivo ja toivo nähdä jälleen äitini vetosivat minuun (Apostolien teot 24:15).
Aloin heti käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Catherinen aviomies kantoi minut heidän autoonsa ja vei minut valtakunnansaliin. Kun kävin kokouksissa, minua rohkaisi se rakkaus, jota minulle osoitettiin.
Esteiden voittaminen
Valitettavasti sisareni ja hänen miehensä erosivat, ja minun oli jälleen kerran asuttava isäni ja äitipuoleni kanssa. Koska äitipuoleni vastusti voimakkaasti Jehovan todistajia, minun oli vuosina 1958–63 tutkittava Raamattua salaa. Hän ei sallinut kenenkään Jehovan todistajan tulla meille. Tutkin eri todistajien kanssa puhelimitse tai ollessani sairaalassa.
Eräs este oli se, että äitipuoleni kieltäytyi toisinaan antamasta minulle ruokaa ja pesemästä minua. Kerran hän ei pessyt hiuksiani kahdeksaan kuukauteen. Hän ei myöskään antanut minun lukea mitään postia ennen kuin hän oli antanut sille hyväksymyksensä. Jehovan huolenpito oli kuitenkin ilmeinen, sillä veljeni antoi luvan, että minun postini voitiin lähettää hänen kotiinsa. Tämän järjestelyn ansiosta Pat Smith, eräs kristitty sisar, jonka kanssa olin kirjeenvaihdossa, pystyi pitämään minuun yhteyttä ja rohkaisemaan minua Raamatun avulla. Veljeni salakuljetti hänen kirjeensä minulle; minä vastasin niihin, ja hän salakuljetti kirjeeni ulos talosta.
Vuonna 1963 minun oli mentävä taas sairaalaan, ja Pat Smith jatkoi siellä tutkimista kanssani. Eräänä päivänä hän kysyi minulta: ”Haluaisitko mennä kasteelle kierroskonventissamme?”
”Kyllä!” vastasin.
Olin kuntoutusosastolla, ja minulla oli mahdollisuus saada päivä vapaata. Kierroskonventtipäivänä Pat ja eräs toinen todistaja tulivat hakemaan minua. Veljien täytyi nostaa minut väliseinän yli ja laskea minut veteen, jotta minut saatiin kastettua. Nyt olin Jehovan palvelija! Tuo päivä oli 18. toukokuuta 1963 – päivä, jota en koskaan unohda.
Hoitolaitoksiin ja takaisin
Marraskuussa minun täytyi lähteä sairaalasta. En halunnut palata kotiin, koska tiesin, että siellä mahdollisuuteni palvella Jehovaa olisivat rajalliset. Siksi järjestin niin, että pääsin erääseen hoitolaitokseen. Aloin siellä osallistua palvelukseen kirjoittamalla kirjeitä ihmisille, joihin todistajien oli vaikea saada kosketus talosta-taloon-palveluksessa. Lisäksi luin kuolinilmoituspalstoja ja kirjoitin äskettäin kuolleiden ihmisten sukulaisille. Liitin mukaan lohduttavia raamatunkohtia.
Sitten toukokuussa 1964 muutin New Yorkiin vanhimman sisareni ja hänen miehensä luokse. Sisareni mies osti minulle ensimmäisen pyörätuolini, ja aloin käydä kokouksissa. Miten iloinen olinkaan voidessani pitää New Yorkissa ollessani ensimmäisen puheeni teokraattisessa palveluskoulussa!
Vuoden 1965 alkupuolella eräät philadelphialaiset ystäväni pyysivät minut kahdeksi viikoksi heidän luokseen. Ollessani Philadelphiassa sisareni kirjoitti minulle, ettei hän enää halunnut minua ja että minun pitäisi pysyä siellä, missä olin. Järjestin itselleni taas paikan hoitolaitoksesta. Asuessani siellä jatkoin kokouksissa käymistä ja todistamista ihmisille kirjoittamalla kirjeitä. Noihin aikoihin pystyin laajentamaan palvelustani osallistumalla työhön, joka tunnetaan osa-aikaisena tienraivauksena.
Rakkaudellisen huolenpidon kohde
Vielä eräs osoitus Jehovan huolenpidosta oli se apu, jota sain Jehovan todistajien Philadelphian Läntiseltä seurakunnalta. Sen lisäksi että seurakuntalaiset veivät minua kristillisiin kokouksiin, he huolehtivat siitä, että minulla oli kirjeiden kirjoittamisessa tarvittavat välineet sekä muut tarvikkeet palvelusta varten.
Vuonna 1970 sain lisää todisteita Jehovan huolenpidosta, kun järjestettiin niin, että saatoin muuttaa Maude Washingtonin, kristityn sisaren ja eläkkeellä olevan sairaanhoitajan, luokse. Vaikka hän oli tuolloin lähes 70-vuotias, hän huolehti minusta halukkaasti seuraavat kaksi vuotta, kunnes hän ei enää pystynyt siihen.
Kun asuin Mauden kanssa, Philadelphia-Ridgen seurakunnan vanhimmat tekivät kovasti työtä sen hyväksi, että pääsin kaikkiin kokouksiin. Tämä vaati sitä, että he kantoivat minut kolmet portaat ylös ja alas kolme kertaa viikossa. Olen todella kiitollinen niille, jotka uskollisesti auttoivat minua pääsemään kokouksiin.
Kun sisar Washington ei vuonna 1972 enää kyennyt huolehtimaan minusta, päätin hankkia oman asunnon. Tämä järjestely ei olisi ollut mahdollinen ilman Ridgen seurakunnassa toimivien kristittyjen sisarten uhrautuvaa apua ja rakkautta. He sopivat käyvänsä antamassa minulle ruokaa ja pesemässä minut sekä huolehtivansa muista henkilökohtaisista tarpeistani. Toiset auttoivat käymällä kaupassa ja hoitamalla muita välttämättömiä asioita.
Joka päivä sisaret tulivat varhain aamulla antamaan minulle ruokaa ja pukemaan minut päivää varten. Kun he olivat auttaneet minut pyörätuoliini, he työnsivät minut työpöytäni ääreen, joka on asuntoni yhdessä pienessä nurkassa lähellä ikkunaa. Siinä minä istuin ja osallistuin palvelukseen käyttämällä puhelinta ja kirjoittamalla kirjeitä. Sanoin tätä huoneeni osaa paratiisinurkaksi, sillä se oli toivomuksestani koristeltu monilla teokraattisilla kuvilla. Tein palvelusta koko päivän, kunnes joku illalla tuli panemaan minut vuoteeseen.
Vuonna 1974 minun oli pakko terveydentilani takia mennä sairaalaan. Siellä lääkärit yrittivät painostaa minua ottamaan verta. Kun kuntoni noin viikkoa myöhemmin oli kohentunut, kaksi lääkäriä tuli tapaamaan minua. ”Muistankin teidät kaksi”, sanoin heille. ”Te yrititte taivutella minua ottamaan verta.”
”Kyllä”, he vastasivat, ”mutta tiesimme, ettei se onnistuisi.” Minulla oli tilaisuus todistaa lääkäreille Raamatun lupaamasta ylösnousemuksesta ja paratiisimaasta (Psalmit 37:29; Johannes 5:28, 29).
Niiden kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, jotka asuin yksin, pystyin käymään kristillisissä kokouksissa. En koskaan jäänyt niistä pois, ellen ollut sairas. Jos ilma oli huono, ystävät käärivät jalkani huopaan ja peittelivät ne, jotta ne olisivat pysyneet kuivina. Toisinaan matkavalvoja kävi tapaamassa minua. Käyntiensä aikana hän ”osallistui” kanssani erääseen raamatuntutkisteluun, jota johdin puhelimitse. Ne olivat minulle valtavan iloisia tapahtumia.
Pahenevasta tilanteesta aiheutuviin haasteisiin vastaaminen
Vuonna 1982 kuntoni oli heikentynyt siinä määrin, etten enää kyennyt nousemaan sängystä. En päässyt kokouksiin enkä voinut olla tienraivaaja, jona olin toiminut yhtäjaksoisesti 17 vuotta. Nämä olosuhteet tekivät minut hyvin surulliseksi, ja itkin usein. Jehovan huolenpito oli kuitenkin ilmeinen: kristityt vanhimmat järjestivät niin, että seurakunnan kirjantutkistelua alettiin pitää minun pienessä asunnossani. Olen vieläkin hyvin kiitollinen tästä järjestelystä.
Koska jouduin olemaan vuoteessa koko päivän enkä päässyt työpöytäni ääreen, aloin harjoitella kirjoittamista pienille paperilapuille, jotka asetin rintani päälle. Aluksi kirjoituksestani ei saanut selvää, mutta kovalla harjoittelulla siitä tuli luettavaa. Jonkin ajan kuluttua pystyin taas todistamaan kirjeitse, mistä sain iloa. Valitettavasti kuntoni on edelleen heikentynyt, enkä enää voi osallistua tähän palveluksen muotoon.
Vaikka en fyysisesti ole pystynyt olemaan läsnä piirikonventeissa vuoden 1982 jälkeen, yritän konventtiaikana päästä tilaisuuden henkeen. Eräs kristitty sisar tuo minulle rintamainoskortin ja kiinnittää sen yöpukuuni. Lisäksi aukaisen television ja valitsen kanavan, jolta tulee Philadelphiassa Veteran-stadionilla pelattava baseball-ottelu ja muistelen, missä minulla oli tapana istua konventeissamme. Tavallisesti joku äänittää konventtiohjelman, niin että voin kuunnella sen kokonaan.
En anna periksi
Vaikka en voikaan tehdä palveluksessa yhtä paljon kuin ennen, pyrin silti puhumaan ihmisille Raamatun totuuksista. Se että olen voinut olla tienraivaajana ja auttaa monia kiinnostuneita tutkimaan Raamattua, on tuottanut minulle iloa. Vaikka se, että olen 22 viime vuotta asunut yksin, ei ole ollut helppoa, olen kuitenkin iloinnut vapaudesta palvella Jehovaa esteettömästi, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos olisin joutunut jäämään kotiin.
Olen myös tajunnut, että on tarpeellista työskennellä oman persoonallisuuteni muuttamiseksi. Toisinaan puheeni ei aina ole ollut miellyttävää, kun olen antanut ohjeita niille, jotka ovat tarjoutuneet vapaaehtoisesti auttamaan minua (Kolossalaisille 4:6). Rukoilen jatkuvasti Jehovaa auttamaan minua edistyäkseni tällä alueella. Olen todella kiitollinen niiden kärsivällisestä ja anteeksiantavaisesta hengestä, jotka ovat rakkaudellisesti kestäneet minua vuosien ajan. Heidän rakkaudellinen apunsa on siunaus, josta kiitän heitä ja Jehovaa.
Vaikka en ole voinut käydä kokouksissa vuosiin – enhän ole ollut poissa asunnostani koko tänä aikana kuin kerran mennessäni sairaalaan – olen silti iloinen ja onnellinen. Myönnän olevani toisinaan masentunut, mutta Jehova auttaa minua voittamaan sen. Nykyään kuuntelen kokoukset olemalla puhelinyhteydessä valtakunnansaliin. Koska olen turvautunut Jehovaan rukouksen välityksellä ja pannut luottamukseni häneen, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Voin tosiaankin sanoa, että olen hyötynyt Jehovan huolenpidosta. (Kertonut Celeste Jones.)
[Kuva s. 24]
Sanoin paratiisinurkaksi tätä huoneeni osaa, jossa suoritin palvelusta