Mitä meidän pitäisi tietää jengeistä

Wade, joka aiemmin kuului Kaliforniassa erääseen jengiin, sanoi: ”Olimme kaikki saman asuinalueen poikia. Ei se ollut sen ihmeellisempää. Lyöttäydyimme yhteen peruskoulussa. Ratkaisut, joita teimme, eivät vain olleet oikeita.”

JENGIT saavat usein alkunsa ryhmistä, joita on jo olemassa asuinalueilla. Alun toisellakymmenellä olleita tai sitä nuorempia kokoontui kadunkulmaan. He tekivät yhdessä kaikenlaista, ja sen jälkeen he liittyivät yhteen suojellakseen itseään lähitienoon ryhmää vastaan, joka oli jo vanhempaa perua. Pian heidän ryhmänsä alkoi kuitenkin vajota väkivaltaisimpien jäsentensä tasolle, ja se alkoi osallistua vaaralliseen rikolliseen toimintaan.

Joltakin toiselta kadulta oleva kilpaileva jengi on saattanut pitää uutta ryhmää vihollisenaan. Vihanpito johti sen jälkeen väkivaltaisuuksiin. Huumekauppiaat käyttivät tätä jengiä välikätenään. Se oli astinlautana muunlaiseen rikolliseen toimintaan.

Luis oli 11-vuotias, kun hänen ystävänsä muodostivat jengin. 12-vuotiaana hän alkoi käyttää huumeita. 13-vuotiaana hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Hän osallistui autovarkauksiin, murtoihin ja aseellisiin ryöstöihin. Hän sai myös useita vankilatuomioita jengitappeluista ja yleisen järjestyksen rikkomisesta.

Saatamme joskus kummastella, keitä jengeihin voi kuulua. Marthalla, miellyttävällä, keskitasoa paremmin menestyneellä lukiolaisella, oli hyvät arvosanat, ja hän käyttäytyi hyvin koulussa. Hän kuitenkin johti jengiä, joka myi marihuanaa, heroiinia ja kokaiinia. Vasta sen jälkeen kun erästä hänen ystäväänsä oli ammuttu useita kertoja ja tämä oli kuollut, hän pelästyi ja teki elämässään muutoksia.

Miksi jengeihin liitytään

Yllättävää kyllä jotkut nuoret sanovat liittyneensä jengiin saadakseen osakseen rakkautta. He etsivät sellaista toveruutta ja läheisyyttä, jota he eivät löytäneet kotoaan. Hampurissa ilmestyvä sanomalehti Die Zeit sanoi, että nuoret yrittävät löytää katujengeistä sen turvallisuuden, jota he eivät löydä muualta. Eric, entinen jenginuori, sanoi, että jollei ihminen saa osakseen rakkautta kotonaan, ”hän menee ulos etsimään jotakin parempaa”.

Eräs isä, entinen jengiläinen, kirjoitti nuoruudenkokemuksistaan: ”Olin usein vankilassa, ja syynä olivat häiriötä aiheuttanut käyttäytyminen, jengitappelut, yleisen järjestyksen rikkominen ja lopuksi murhayritys, joka oli tehty ampumalla ohiajavasta autosta.” Kun hän myöhemmin sai pojan, Ramiron, häneltä ei suuremmin liiennyt aikaa tälle. Kun Ramiro varttui, hänkin liittyi jengiin, ja poliisi pidätti hänet erään jengitappelun jälkeen. Kun isä vaati poikaansa jättämään jengin, tämä huusi: ”Se on nyt minun perheeni.”

Texasissa eräs sairaanhoitaja, joka oli hieman yli vuoden pituisena aikana puhunut 114 nuoren ampumahaavapotilaan kanssa, sanoi: ”En ole kumma kyllä tainnut kertaakaan kuulla, että joku heistä olisi kysynyt äitiään tai ketään muutakaan perheenjäsentään.”

On kiintoisaa panna merkille, että jengeihin liittyy lapsia muualtakin kuin vain köyhistä kaupunginosista. Useita vuosia sitten eräs poliisi sanoi kanadalaisessa Maclean’s-aikakauslehdessä poliisien havainneen, että eräässä jengissä oli nuoria sekä kaupungin vauraimmilta että sen köyhimmiltä asuinalueilta. Nämä nuoret, joilla oli erilainen tausta, olivat lyöttäytyneet yhteen samasta syystä: he etsivät yhteenkuuluvuudentunnetta, jonka pitäisi olla luonteenomaista perheelle mutta jota he eivät ole löytäneet kotoaan.

Joillakin alueilla nuoret alkavat varttuessaan pitää jengin jäsenyyttä normaaliin elämään kuuluvana asiana. 16-vuotias Fernando selitti: ”Heillä on se ajatus, että kun he liittyvät jengiin, heidän on sen jälkeen helpompi ratkoa ongelmiaan. He ajattelevat: ’Saan itselleni ystäviä. He ovat isoja ja heillä on aseita. He suojelevat minua, niin ettei kukaan pääse tekemään minulle mitään.’” Jengin uudet jäsenet saavat kuitenkin pian havaita, että jengiin kuuluminen tekee heistä tämän jengin vihollisten maalitauluja.

Jengejä on usein sellaisilla asuinalueilla, joissa ihmisillä on vähän rahaa ja liikaa ampuma-aseita. Uutisissa kerrotaan, miten suurkaupunkien koulujen luokkahuoneissa saattaa oppilaista kaksi kolmasosaa olla yksinhuoltajaperheitten lapsia. Joskus tilanne on sellainen, että koululaisen huoltaja on narkomaani, joka ei ehkä tule illalla kotiin, ja koululaisen täytyy viedä oma isätön lapsensa aamuisin päivähoitoon, ennen kuin hän itse menee kouluun.

Kalifornian osavaltion kuvernööri Pete Wilson sanoi: ”Meillä on eräs erittäin vaikea ongelma. Nykyään varttuu suuri määrä lapsia ilman isää, ilman miehen mallia, joka antaisi heille rakkautta, ohjausta, kuritusta ja arvoja – ilman sitä, että he ymmärtäisivät, miksi heidän pitäisi kunnioittaa itseään tai kunnioittaa toisia.” Hänen mukaansa tämä joidenkin nuorten kyvyttömyys osoittaa toisille myötätuntoa on syynä siihen, että he ”voivat näköjään ampua jonkun kuoliaaksi tuntematta pienintäkään tunnonvaivaa”.

Vaikka perheelle ominaisen yhteenkuuluvuuden, henkilökohtaisen valmennuksen ja moraaliasioissa annettavan terveen esimerkin puuttuminen vaikuttavatkin merkittävällä tavalla siihen, että jengien määrä lisääntyy, niin asiaan liittyy muitakin tekijöitä. Niitä ovat tv-ohjelmat ja elokuvat, jotka antavat väkivallasta sellaisen kuvan, että se olisi helppo ratkaisu ongelmiin, niihin kuuluu yhteiskunta, joka usein leimaa köyhät epäonnistujiksi ja jatkuvasti muistuttaa heitä siitä, ettei heillä ole varaa sellaiseen mihin muilla on varaa, ja niitä ovat yhä lisääntyvät yksinhuoltajaperheet, joissa ylirasittunut nuori äiti koettaa epätoivoisesti hankkia toimeentulon yhdelle tai useammalle lapselleen, jotka ovat vailla valvontaa. Kaikki nämä tekijät tai useimmat niistä yhdessä – sekä niiden ohella ehkä vielä jotkin muutkin tekijät – ovat johtaneet siihen, että katujengien vitsaus pahenee kaikkialla maailmassa.

Jengistä on vaikea päästä irti

On totta, että jonkin ajan kuluttua osa jenginuorista ajautuu erilleen jengistään ja alkaa tehdä jotakin muuta. Toiset saattavat muuttaa sukulaistensa luo jonnekin muualle ja päästä siten eroon jengielämästä. Mutta jengistä ei useinkaan ole helppo päästä irti.

Tavallisesti jenginuoret joutuvat alistumaan raakaan sakinhivutukseen, ennen kuin he saavat lähteä jengistään elävänä. Joskus ne, jotka ovat halunneet päästä irti joistakin jengeistä, ovat joutuneet kestämään jopa sen, että heitä on ammuttu. Jos he jäivät henkiin, heidän sallittiin lähteä! Kannattaako alistaa itsensä tällaiseen kohteluun päästäkseen irti jengistä?

Eräs entinen jenginuori selitti, miksi hän oli halunnut päästä eroon jengistään: ”Viisi ystävääni on jo kuollut.” Elämä jengin jäsenenä voikin olla melkeinpä uskomattoman vaarallista. Viikkolehti Time kertoi nuoresta, joka oli kuulunut erääseen chicagolaisjengiin: ”Hän kuului jengiin seitsemän vuotta, ja sinä aikana häntä ammuttiin vatsaan, lyötiin päähän ratapölkyllä, häneltä katkesi käsi tappelussa ja hän oli kahdesti vankilassa autovarkauden takia. – – Kun hän nyt lopulta on saanut elämänsä järjestykseen, hänen entiset ystävänsäkin hätyyttävät häntä.”

Parempi elämä mahdollista

Brasilialainen Eleno oli aiemmin kuulunut Headbangers-nimiseen jengiin, joka käytti puukkoja ja joskus ampuma-aseita. Hän kompensoi huonommuudentunteitaan harjoittamalla vandalismia ja hyökkäilemällä ihmisten kimppuun. Muuan työtoveri puheli hänen kanssaan Raamatusta. Myöhemmin Eleno oli läsnä eräässä Jehovan todistajien konventissa ja tapasi siellä entisiä tovereitaan, jotka olivat jättäneet hänen jenginsä, samaten erään kilpailevan jengin entisen jäsenen. He tervehtivät toisiaan veljinä – eli he toimivat aivan eri tavalla kuin olisivat toimineet joskus aikaisemmin.

Onko tällainen tosiaankin mahdollista? Kyllä on. Jokin aika sitten Herätkää!-lehden edustaja tapasi suurimpien Los Angelesin jengien entisiä jäseniä, jotka nykyisin palvelevat Jehovan todistajien seurakunnissa. Kun oli ehditty keskustella jo useita tunteja, yksi heistä piti tauon, nojautui taaksepäin tuolissaan ja sanoi: ”Ajatella! Entiset Bloods- ja Crips-jengien jäsenet istuvat täällä, ja he rakastavat toisiaan kuin olisivat veljiä!” He olivat yhtä mieltä siitä, että heidän muuttumisensa säälimättömistä jengiläisistä miehiksi, jotka osoittavat huomaavaisuutta ja rakkautta, oli johtunut siitä, että he olivat Raamattua huolellisesti tutkimalla oppineet tuntemaan jumalisia periaatteita.

Voiko tällaista todella tapahtua 1990-luvulla? Voivatko jenginuoret nykyään tehdä tällaisia muutoksia? Kyllä voivat, jos he ovat halukkaita ottamaan selvää siitä, millaista voimakasta kannustusta Jumalan sana antaa, ja sen jälkeen saattavat elämänsä sopusointuun Raamatun periaatteiden kanssa. Jos satut olemaan jonkin jengin jäsen, mikset harkitsisi muutoksen tekemistä?

Raamattu kannustaa meitä ’panemaan pois vanhan persoonallisuuden, joka mukautuu entiseen käytöstapaamme’ ja ’pukemaan yllemme uuden persoonallisuuden, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa’ (Efesolaisille 4:22–24). Miten tätä uutta persoonallisuutta kehitetään? Raamattu sanoo, että ihmisen persoonallisuutta voidaan uudistaa ”täsmällisen tiedon avulla hänen [Jumalan] kuvansa mukaan, joka sen loi” (Kolossalaisille 3:9–11).

Kannattaako tällaista muutosta yrittää tehdä? Varmasti kannattaa. Jos olet jonkin jengin jäsen, tarvitset todennäköisesti apua voidaksesi tehdä tällaisen muutoksen. Omalla asuinalueellasi on ihmisiä, jotka mielellään auttavat sinua. Vanhemmat ovat kuitenkin usein siinä asemassa, että he voivat parhaiten vaikuttaa lapsiinsa myönteisellä tavalla. Tarkastelemmekin nyt sitä, mitä vanhemmat voivat tehdä suojellakseen lapsiaan jengeiltä.

[Kuva s. 7]

Entiset kilpailevien jengien jäsenet Raamatun totuuden yhdistäminä