”Jos pasuna antaa epäselvän äänen – –”

”JOS pasuuna antaa epäselvän äänen, kuka silloin valmistautuutaisteluun?” (1. Korinttolaisille 14:8, Kirkkoraamattu) Voisiko Saksan luterilaisten – kirkon sotilaitten – välinpitämättömyys johtua siitä, että kirkko kaiuttaa epäselvää kutsua? Tarkastellaanpa todisteita.

Kirkko ei tiedä enää omaa paikkaansa

Protestanttisuus on kuluneitten 200 vuoden aikana vähitellen luopunut uskontunnustuksistaan, väittää luterilainen diakoni Wolfram Lackner. Niinpä Saksan protestanttisuutta on nyt ”kohdannut vaikea identiteettikriisi”.

Tällainen identiteettikriisi, epätietoisuus omasta roolistaan, kävi entistä ilmeisemmäksi 1930-luvulla. William L. Shirer selittää: ”Saksan protestantit olivat – – hyvin hajanainen joukko. – – Kansallissosialismin noustessa valtaan protestanttien hajaannus lisääntyi entisestäänkin. Kiihkomielisimmät kansallissosialistit perustivat vuonna 1932 ’Saksalaisten kristittyjen uskon liikkeen’. – – [ja] kannattivat kansallissosialistien rotuoppia ja johtajaperiaatetta – –. ’Saksalaisten kristittyjen’ ohella oli olemassa toinenkin vähemmistöryhmä, joka käytti itsestään nimitystä ’tunnustuskirkko’. – – Näiden kirkkokuntien välillä oli protestanttien enemmistö, – – joka ’istui aidalla’ ja jonka suurin osa aikanaan putosi Hitlerin syliin.” – Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho.

Osa Lutherin opetuksista antoi valttikortteja suoraan Hitlerin käsiin. Lutherin oppi kahdesta hallintovallasta eli regimentistä, jonka mukaan Jumala hallitsee maailmaa sekä maallisten että kirkollisten viranomaisten välityksellä, kannustaa ehdottomaan kuuliaisuuteen esivallalle. Luterilainen pyhäkoululehti Unsere Kirche myöntääkin, että ”valtaosa Saksan protestanteista – – juhli innokkaasti Weimarin tasavallan päättymistä ja tervehti ilolla uutta diktaattoria”. Koska Lutherilla oli ollut voimakkaasti juutalaisvastaisia mielipiteitä, kirkon ei ollut vaikea estää papiksipääsyä niiltä, jotka eivät olleet arjalaista syntyperää.

Mitä on sanottava ns. ”tunnustuskirkosta”? Vuonna 1934 se hyväksyi ”Barmenin julkilausuman”, jossa sanouduttiin jyrkästi irti kansallissosialistisesta ideologiasta. Näyttely, joka muutama vuosi sitten oli koottu Berliiniin kertomaan protestantismin vaiheista Kolmannen valtakunnan aikana, kuitenkin osoitti, että vain kolmannes protestanttisista papeista oli asettunut tukemaan ”tunnustuskirkkoa”. Eivätkä edes kaikki tähän kolmannekseen kuuluneista olleet vastustaneet Hitleriä näkyvästi. Ne luterilaiset papit, jotka avoimesti olivat Hitleriä vastaan, ilmeisesti saivat Hitlerin siihen väärään luuloon, että luterilainen kirkko kokonaisuudessaan olisi ollut oppositiossa häntä vastaan. Kirjassa Der deutsche Widerstand 1933–1945 (Vastarintaliike Saksassa 1933–1945) väitetään, että luterilaisen kirkon katsottiin näin asettautuneen oppositioleiriin, vaikkei se itse ollut sitä halunnutkaan.

Hitlerin kukistuttua luterilainen kirkko oli hajallaan. Mikä sen erilaisista ryhmittymistä oli ilmentänyt luterilaisuutta aidoimmillaan? Miksi sen pasuuna oli antanut epäselvän äänen?

Jotta näihin kysymyksiin olisi saatu vastaus, 11 johtavaa protestanttista pappismiestä – heidän joukossaan Gustav Heinemann, josta myöhemmin tuli Länsi-Saksan liittopresidentti – kokoontui lokakuussa 1945 laatimaan ns. Stuttgartin syyllisyydentunnustusta. Vaikka he olivat olleet kansallissosialistista hallitusta vastaan, he silti myönsivät: ”Me syytämme itseämme sen johdosta, että emme olleet rohkeampia vakaumuksemme tunnustamisessa, uskollisempia rukoustemme esittämisessä, iloisempia uskomme ilmaisemisessa ja innokkaampia rakkautemme osoittamisessa.” Näiden pappien toiveena oli, että tämä julistus selvästi kuuluvan pasuunan äänen tavoin ohjaisi kirkkoa toiminnassaan uusille urille.

Uskonnollinen vai poliittinen pasuuna?

Mahdollisesti hämmentyneinä sen johdosta, miten vähän heidän kirkkonsa loppujen lopuksi oli tehnyt Hitlerille vastarintaa, monet liittotasavallan luterilaiset hyökkäilevät nykyään hanakasti hallituksensa poliittisia ratkaisuja vastaan. Luterilainen papisto esimerkiksi oli ensimmäisten joukossa organisoimassa Länsi-Eurooppaan ydinaseiden vastaista liikettä. Vuonna 1984 joukko Pohjois-Saksan luterilaisia pappeja alkoi kannustaa kutsuntaikäisiä miehiä kieltäytymään asepalveluksesta. Luterilainen kirkko kuitenkin tuomitsi menettelyn sillä perusteella, että sellainen oli osoitus ”huomattavasta poliittisesta suvaitsemattomuudesta niiden kristittyjen tunteita kohtaan, joiden katsantokanta on toisenlainen”. Viime vuonna pitämässään kirkolliskokouksessa luterilainen kirkko puolusteli oikeuttaan tarkastella poliittisia kysymyksiä, ja niin se sitten myös teki. Se ilmaisi pettymyksensä Reykjavikin huipputapaamisen tuloksiin ja keskusteli laajasti Liittotasavallan pakolaispolitiikasta, työttömyydestä ja ydinvoimaloista.

Tällainen poliittinen toimeliaisuus ei luonnollisestikaan ole ollut kaikille mieleen. Jos Luther eläisi nykyään, hän varmasti tuomitsisi sen, sanoo professori Heiko Oberman, tunnettu Luther-tutkija. Samoin luterilainen diakoni Rolf Scheffbuch pahoittelee sitä, että kristillisen uskon aitoutta mitataan nykyään liian helposti ihmisen suhtautumisella apartheidiin tai kysymykseen ohjusten sijoittamisesta Länsi-Saksan maaperälle.

On ilmeistä, että poliittiset erimielisyydet aiheuttavat luterilaisessa kirkossa hajaannusta. Samoin on ilmeistä, että kirkon ja valtion välinen ”pitkäaikainen rakkaus” osoittaa ”väljähtymisen merkkejä” ja on ”ruostumassa”, kuten piispa Hans-Gernot Jung jokin aika sitten asian ilmaisi. Tämä selittää ne nuhteet, jotka eräs korkea-arvoinen länsisaksalainen poliitikko esitti viime vuonna: ”Kun metsätuhoista keskustellaan laajemmin kuin Jeesuksesta Kristuksesta, kirkko on kadottanut näkyvistään varsinaisen tehtävänsä.”

Kuten jo nimi osoittaa, protestanttisuus syntyi aikoinaan halusta protestoida sitä vastaan, mitä aiemmin oli tapahtunut. Niinpä protestanttisuus on alusta pitäen pyrkinyt olemaan vapaamielinen, vastaanottavainen uusille ajatuksille, ennakkoluuloton ja halukas mukautumaan aina senhetkisiin normeihin. Mikään ei valaise tätä paremmin kuin protestanttinen teologia. Koska protestanteilta puuttuu korkein auktoriteetti, joka tekisi lopulliset ratkaisut opillisissa asioissa – kuten Vatikaani tekee katolilaisten tapauksessa – heidän jokainen teologinsa on saanut puhaltaa omaan pasuunaansa yksilöllisen tulkintansa mukaisesti.

Teologisten pasuunoitten epäsointuinen ääni

Tämän seurauksena pasuunoista on lähtenyt hyvinkin merkillisiä ääniä. Time-lehti kertoi erään esimerkin vuonna 1979: ”Onko ihmisen uskottava Jumalaan, ennen kuin hän voi toimia protestanttisena pappina? Kuten niin monessa muussa asiassa, tässäkin vastaus on kyllä ja ei. Etenkin Saksa on ollut protestanttisuudelle kuin lähteensilmä, josta on pulpunnut esiin monenlaisia epäilyksiä. Viime viikolla Länsi-Saksan yhdistynyt evankelis-luterilainen kirkko kuitenkin päätti, että sen on nyt pakko vetää raja jonnekin – – se pani pastori Paul Schulzin viralta harhaoppisuuden takia. – – Hän on vuodesta 1971 saarnannut, että persoonallisen Jumalan olemassaolo on ’mielikuvituksen tuotetta, jolla ihmiset lohduttavat itseään’. – – Rukous? Pelkkää ’itsetutkistelua’. – – Entä Jeesus? Tavallinen mies, jolla oli hyvää sanottavaa ja jonka varhaiskristityt myöhemmin korottivat Jumalan Pojaksi.” Se, että ”Schultzin näkemykset eivät ole uusia, saati harvinaisia”, ilmenee seuraavasta: Hänen ollessaan kirkon päätösvaltaisen tutkintaelimen kuultavana ”läsnä olleet teologian opiskelijat osoittivat hänelle välihuudoin suosiotaan”. Ja huolimatta tässä tapauksessa tekemästään ratkaisusta ”komissio piti kiinni siitä, että se edelleen sallii yksilöllisille tulkinnoille ’laajan skaalan’”.

Tähän yksilöllisille tulkinnoille suotuun laajaan skaalaan viitaten eräs sanomalehti toteaa pääkirjoituksessaan, että protestanttisesta teologiasta puuttuu ”käsitteellinen selkeys ja teoreettinen täsmällisyys”, ja se nimittää sitä ”alkeelliseksi teologiseksi sillisalaatiksi, hedelmättömiin ja ummehtuneisiin oppilauseisiin takertumiseksi”. Sveitsissä ilmestyvä protestanttinen kirkkolehti lisää: ”Kristillinen ehdottomuus” on ”korvattu ’sallivaisuudella’.” Ei ihme, että teologit ovat erimielisiä.a

Onko Lutherin huone hajoamassa?

Luterilaisen kirkon kriisissä on todellisuudessa kyse uskon kriisistä. Mutta voivatko ihmiset kasvattaa uskoaan, kun heitä ravitaan ”alkeellisella teologisella sillisalaatilla” ja ohjataan suuntaan, josta on lupa poiketa puoleen tai toiseen? Voidaanko protestanttisuuden odottaa kannustavan joukkojaan kristilliseen taisteluun, jos pasuuna kerran antaa näin epäselvän äänen?

Teologian opettaja Dietrich Bonhoeffer valitteli jo vuonna 1932: ”Kun se [luterilainen kirkko] koettaa olla kaikkialla, niin lopulta sitä ei ole missään.” Ehtiikö kirkko enää löytää identiteettiään? Useimmat kirkonmiehet ovat yhtä mieltä siitä, että tavanomaiset elvyttämiskeinot eivät enää auta. Tarvitaan jotakin uutta ja erilaista. Mitä se sitten voisi olla? Eläkkeellä oleva piispa Hans-Otto Wölber selittää: ”Kirkkomme tulevaisuudessa ei ole kysymys menetelmistä, vaan sisällöstä. – – Tärkeintä on kirkon sanoma. – – Toisin sanoen me seisomme ja kaadumme Raamatun kanssa.”

Pitää paikkansa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 7]

Keiden pasuuna puolusti selvällä äänellään kristillistä puolueettomuutta?

”Tietomme toisen maailmansodan aikaisten aseistakieltäytyjien kohtaloista ovat edelleen perin vajavaiset. Seuraavana se, mitä tällä hetkellä tiedämme: Luterilaisten joukossa Herman Stöhr ja Martin Gauger kieltäytyivät sotapalveluksesta suostumatta sovitteluratkaisuun – –. Katolilaisista voidaan mainita seitsemän nimeä – – Saksan mennoniitat, jotka perinteisesti ovat pasifisteja, eivät halunneet Kolmannen valtakunnan aikana noudattaa aseistakieltäytymisen periaatettaan; se oli seurausta päätöksestä, jonka heidän vanhimpansa ja pappinsa olivat tehneet 10. tammikuuta 1938 pitämässään kokouksessa. Kahden saksalaisen kveekarin tiedetään kieltäytyneen sotapalveluksesta – –. Voidaan mainita seitsemän adventistia, jotka kieltäytyivät vannomasta uskollisuudenvalaa – – ja teloitettiin. Eniten saivat kuitenkin kärsiä Jehovan todistajat (Raamatuntutkijat). Vuonna 1939 tällä uskonnollisella järjestöllä oli Suur-Saksassa noin 20000 jäsentä. Arvioidaan, että yksin Saksassa kieltäytyi noin 7000 Jehovan todistajaa sotapalveluksesta toisen maailmansodan aikana. Erityisesti sen vuoksi tämä ryhmä joutui Gestapon ja SS:n huomion kohteeksi.” – Eberhard Röhm, Sterben für den Frieden (Henkensä antaminen rauhan puolesta), 1985.