Mitä on dollarin vaikeuksien takana?

MIKSI tämä kaikki on tapahtunut Yhdysvaltain maksutaseelle? Miksi sellainen suunnaton vajaus on kehittynyt kahdessakymmenessä vuodessa?

Kuten edellä mainittiin, yksinkertainen vastaus on, että Yhdysvallat on tavallisesti kuluttanut ulkomailla enemmän kuin se on ansainnut.

Mutta merkitseekö tämä sitä, että se menneisyydessä myi ulkomaille vähemmän tuotteita kuin se osti sieltä? Ei, aivan viime aikoihin saakka Yhdysvaltain tavarakauppa toisten maiden kanssa osoitti jatkuvasti ylijäämää.

Miksi sillä sitten on sellainen valtava vajaus? Koska Yhdysvallat kuluttaa eli antaa pois dollareitaan muihin tarkoituksiin kuin maailmankaupassa tapahtuvaan tavaroiden ostamiseen ja myymiseen.

Tässä suhteessa sangen merkittävä erä on ulkomainen taloudellinen apu. Miljardeja dollareita on annettu muihin maihin toisesta maailmansodasta lähtien. Lisäksi kun amerikkalaiset menevät lomalle ulkomaille, he kuluttavat toisissa maissa dollareita. He kuluttavat paljon enemmän kuin Yhdysvaltoihin lomalleen tulevat ulkomaalaiset, mikä jättää tähän tiliin vajauksen.

Muutkin seikat edistävät dollarien virtaamista ulkomaille. Monet eläkkeellä olevat yhdysvaltalaiset elävät muissa maissa. He saavat eläkettä ja kuluttavat rahat maassa, missä he asuvat. Myös amerikkalaiset liikeyritykset kuluttavat rahaa tehtaisiin ja laitteisiin, joita ne haluavat pitää toiminnassa muissa maissa. Lisäksi yhdysvaltalaiset ostavat sijoitusmielessä ulkomaisia arvopapereita.

Suurin syyllinen

Suurin erillinen syy Yhdysvaltain dollareiden pois virtaamiseen ei kuitenkaan ole mikään näistä. Mikä se sitten on? Vuoden 1971 toukokuun 3. päivän Industry Week sanoi: ”Kauppatasevajauksen suurin syy – – on sotilasmenot ulkomailla.”

Sotilasmenoihin sisältyvät rahat, jotka käytetään sotatarvikkeiden ostamiseen muista maista ja palkkojen maksamiseen sotilashenkilöstölle, joka kuluttaa dollarit ulkomailla. Se merkitsee myös Yhdysvaltain liittolaisina olevien ulkomaisten sotavoimien varustamisen ja ylläpidon maksamista.

Tällaisista sotilasmenoista New York Times -lehti totesi: ”1960-luvulla Yhdysvaltain sotilasmenojen maksutaseen nettovajaus kohosi 32 miljardiin dollariin [130 miljardiin markkaan]. Kuten entinen valtiovarainministeri Henry H. Fowler on korostanut, sellaista rahan kulutusta ei voida suvaita seuraavalla vuosikymmenellä.”

Toinen näkökohta sellaisessa rahankäytössä sotilaallisiin tarkoituksiin on se, että se ei tuota mitään todellisen arvon omaavaa. Sodat ja sotavalmistelut ovat kansakunnan (veronmaksajien) varallisuudelle tuhoisia. Kun kaksi toisiaan vastustavaa maata rakentaa lentokoneita ja hyökkäysvaunuja sotaa varten, ei ole tuotettu mitään sellaista, mikä koituisi pysyväksi taloudelliseksi hyödyksi. Kun noita aseita käytetään rakennusten, tehtaiden, kaupunkien ja maiden hävittämiseen, niin kuinka paljon se lisää vaurautta? Tekevätkö kaiken tuon kustannukset ja käyttö kansakunnat rikkaammiksi vai köyhemmiksi? Sinä tiedät vastauksen.

Sodan käyminen vaatii tosin sodankäyntivälineiden valmistamista, mikä lisää työpaikkoja. Mutta nuo työpaikat eivät tuota taloudellista vaurautta, mitään sellaista, millä olisi ihmiskunnalle todellista arvoa. Ovatko maa, kodit, puut, puistot, koulut tai sairaalat parantuneet? Jos sotatuotantoon käytetty raha käytettäisiin näiden hyväksi, siitä olisi todellista ja kestävää taloudellista hyötyä.

Pitkän tähtäimen näkökulmasta katsottuna kaikkien kansakuntien rahankulutus sotilaallisiin tarkoituksiin ei siksi lisää niiden vaurautta, vaan vähentää sitä. Yhdysvaltain ollessa kysymyksessä sen suunnattomat ulkomaiset sotilasmenot ovat pääsyy siihen, että se on joutumassa vararikkoon kansainvälisessä liiketoiminnassaan.

Pahaenteistä kehitystä

Viime aikoina on tapahtunut muuta Yhdysvaltain näkökannalta pahaenteistä kehitystä. Sen kauppataseen aikaisemmin merkittävä aktiivisuus on katoamassa.

Viime aikoina tuonti on kohonnut vientiä nopeammin. Toiset maat pystyvät nykyisin tuottamaan monia niitä tavaroita, joita muutamia vuosikymmeniä sitten ainoastaan Yhdysvallat tuotti tehokkaasti. Lisäksi monet näistä toisista maista tuottavat niitä paljon alhaisemmin kustannuksin.

Inflaation johdosta yhdysvaltalaisten tuotteiden hinnat ovat kohonneet nopeasti. Tämä tekee niistä maailmankaupassa kalliimpia. Ulkomaalaiset ostavat mieluummin toisilta kansoilta, jotka tuottavat samanlaatuisia hyödykkeitä, mutta halvempaan hintaan.

Yhdysvaltalaiset kuluttajatkin vaikeuttavat ongelmaa. Amerikkalaisvalmisteisten tavaroiden korkean hinnan vuoksi he ostavat yhä enemmän ulkomailla valmistettuja tuotteita. Tänä vuonna Yhdysvalloissa myytävistä kengistä aina kaksi paria viidestä on tuontitavaraa. Jokaisesta kymmenestä televisiovastaanottimesta kuusi on nykyään tuotu maahan, samoin yhdeksän aina kymmenestä radiosta. Ulkomailla valmistettuja autoja, kuten saksalaista Volkswagenia ja japanilaista Toyotaa ja Datsunia virtaa maahan, mikä kutistaa paikallista tuotantoa.

Niinpä ulkomailla valmistetut tavarat valtaavat markkinoita kaikkialla. Ne vahingoittavat Yhdysvaltain myyntiä toisiin maihin sekä sen kotimaan myyntiä. Jos suuntaus jatkuu, Yhdysvaltain kauppataseessa on pian vajausta, vaikka kaikki ulkomaiset sotilasmenot poistettaisiin.

Maksutaseen tasapainottomuus johtaa kriisiin

Yhdysvaltain maksutasevajaukset ovat muodostuneet vuosien kuluessa. Yhdysvaltain viranomaiset kykenivät kuitenkin poliittisen painostuksen avulla tai muuten saamaan toiset kansakunnat puhumalla luopumaan dollareidensa vaihtamisesta kullaksi. He varoittivat, että mikä tahansa ’kultaryntäys’ aiheuttaisi kaikille Kansainvälisen valuuttarahaston jäsenmaille kriisin, koska ne ovat liittyneet toisiinsa läheisesti.

Tulee kuitenkin aika, jolloin ystävälliselläkin pankkiirilla on vähän tai ei lainkaan valinnan varaa. Hänen täytyy sanoa lainaajalle: ’Ei enempää!’ Se tapahtui vuoden 1971 keväällä. Vuoden 1970 aikana ja vuoden 1971 alkupuolella kehittynyt tilanne pani käyntiin tämän voimakkaasti vaikuttavan toimenpiteen.

Yhdysvallat kärsi vuonna 1970 talouselämän taantumasta. Siitä yritettiin päästä pois mm. alentamalla korkokantaa. Tämä tavallisesti elvyttää liike-elämää, koska se tekee rahan lainaamisen halvemmaksi. Ne, jotka haluavat ostaa autoja, rakentaa koteja tai laajentaa yrityksiä, ottavat todennäköisemmin lainaa ja käyttävät rahaa, kun korkokanta on alhaisempi.

Alhaisemman korkokannan vallitessa kuitenkin ne, joilla on rahaa sijoitettavaksi, saavat pienemmän voiton. Niinpä monet ottivat rahansa yhdysvaltalaisista sijoituksista ja panivat ne eurooppalaisiin sijoituksiin, missä korot olivat korkeammat.

Vuoden 1971 keväällä dollarit virtasivat Eurooppaan. Eivät ainoastaan sijoittajat etsineet korkeampaa korkoa, vaan dollarin heikkouden vuoksi keinottelijat halusivat päästä eroon dollareista ja ostaa vahvempaa eurooppalaista rahaa, varsinkin Saksan markkoja. Heistä tuntui, että näiden vahvempien valuuttojen arvo nousisi ja he saisivat voittoa.

Kuitenkin kun sellaista rahaa virtaa maahan, tuolla kansakunnalla on enemmän kulutettavaa ja lainattavaa, mikä kiihdyttää inflaatiota. Niinpä kun Yhdysvaltain vajaukset vuosien ajalta olivat olleet kyllin paha asia, tämä dollareiden tulva Eurooppaan, etenkin Saksaan, oli viimeinen pisara. Eri Euroopan maiden keskuspankit sanoivat yhtäkkiä: ’Ei enempää!’ Ne kieltäytyivät aika ajoin ottamasta vastaan enempää dollareita. Sitten ne antoivat valuuttansa ’kellua’ ylöspäin rahamarkkinoilla.

Se merkitsi sitä, että ne eivät enää pitäneet kiinni valuuttarahaston sopimuksesta sallia valuuttojensa vaihdella vain yhden prosentin. Ne sallivat rahansa etsiä oman tasonsa kysynnän ja tarjonnan mukaan. Koska dollarien kysyntä oli heikkoa ja eurooppalaisten valuuttojen kysyntä oli voimakasta, näiden valuuttojen arvo kohosi useita prosenttiyksikköjä.

Käytännössä se merkitsi dollarin devalvointia. Koska Yhdysvallat ei halunnut itse tehdä sitä, toiset valtiot tekivät sen sille revalvoimalla rahansa. Tulos oli sama. Samojen ulkomaisten tuotteiden ja palvelusten ostaminen maksaa nyt dollareissa enemmän.