Dollari vaikeuksissa ulkomailla
”YMMÄRTÄMYS sen suhteen, miten lähelle taloudellista tuhoa kapitalistiset kansakunnat ovat edenneet, on nähtävästi kasvanut.”
Tämä oli Italiaan kokoontuneiden länsimaailman etevimpien taloustieteilijöiden johtopäätös. New York Times -lehdessä julkaistu raportti lisäsi, että ”kansainvälisessä rahajärjestelmässä on jotakin vakavasti vialla”.
Miksi länsimaailman rahatalouden näkymät sitten ovat niin synkät? Pääsyy tilanteeseen on Yhdysvaltain dollari. Se on ulkomailla perinpohjaisissa vaikeuksissa. ”Vastoin yleistä käsitystä Yhdysvaltain dollari on suunnilleen yhtä sairas kuin ennenkin”, sanoi U.S. News & World Report.
Oli aika, jolloin Amerikan dollaria pidettiin suuressa arvossa. Muiden maiden hallitukset ja yksityishenkilöt olivat onnellisia omistaessaan niitä suuret varastot. Niin ei ole enää.
Tuloja suuremmat menot
Miksi tällainen tilanne on syntynyt? Valaiskaamme asiaa: oletapa, että sinulla olisi työpaikka, jossa sinulle maksetaan joka viikko 1000 markkaa. Etkö sanoisikin, että tulisit hyvin toimeen? Useimmat ihmiset sanoisivat varmasti siten.
Entä sitten, jos kuitenkin kuluttaisit vuoden jokaisena viikkona 1100 markkaa? Entä jos kuluttaisit seuraavan vuoden jokaisena viikkona 1200 markkaa? Entä jos jatkuvasti vuodesta vuoteen kuluttaisit enemmän kuin ansaitset? Yksinkertainen matematiikka sanoisi sinulle, että käytettyäsi loppuun mahdolliset säästösi olisit pahasti velkaantumassa.
Hetken kuluttua pankit ja luottoliikkeet huomaisivat, että eläisit liiaksi yli varojesi ja että olisit surkea tappionvaara. Ne näkisivät, että olisit menossa kohti vararikkoa, ja lakkaisivat lainaamasta sinulle rahaa.
Riippumatta siis siitä, miten suuret tulot jollakulla on, hän ei varmastikaan ole varakas, jos hän jatkuvasti kuluttaa enemmän kuin ansaitsee. Se ei ole tie hyvinvointiin. Se on tie konkurssiin. Välttääkseen vararikon hänen on muutettava elintapansa, ellei se ole liian myöhäistä. Hänen täytyy saada tulonsa riittämään menoihinsa.
Ratkaisevaa ei ole se, ansaitseeko henkilö viikossa 100 markkaa, 1000 markkaa tai 1000000 markkaa, vaan se, miten paljon hän kuluttaa. Jos hän jatkuvasti kuluttaa enemmän kuin ansaitsee, hän joutuu lopulta vaikeuksiin.
Vaikka kansainvälinen rahatalous on paljon monimutkaisempaa, Yhdysvalloille on pohjimmaltaan tapahtunut juuri näin. Se on kuluttanut ulkomailla enemmän rahaa, kuin se on siellä ansainnut. Yhdysvallat on siksi tällä hetkellä kansainvälisessä liiketoiminnassaan joutumassa vararikkoon.
Jotta ymmärtäisimme paremmin, miksi niin on, olisi hyödyllistä tarkastella, millaisen järjestelmän kommunistiblokin ulkopuolella olevat kansakunnat ovat perustaneet kansainvälisten laskujensa maksamiseksi.
Länsimaailman rahajärjestelmä
Minkä tahansa maan sisäpuolella ostettaessa tai myytäessä käytetään paikallista valuuttaa. Esimerkiksi kun ranskalainen menee myymälään ja ostaa tavaroita, hän maksaa ne Ranskan frangeilla. Hän tietää, mitä hänen rahallaan voi ostaa jonakin tiettynä ajankohtana.
Mutta mitä tapahtuu, jos tuo ranskalainen haluaa ostaa amerikkalaisvalmisteisen auton? Kuinka monta frangia hänen täytyy maksaa niistä dollareista, jotka ovat auton hintana? Täytyy olla jokin kansainvälinen järjestelmä, joka ilmaisee hallituksille, liikeyrityksille ja yksityishenkilöille, minkä arvoista heidän rahansa on toisten maiden valuuttoihin verrattuna.
Hallitukset voisivat antaa rahansa arvon nousta ja laskea kansainvälisissä liiketoimissa pelkästään kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, ts. sen mukaan minkä arvoiseksi toiset maat arvioivat heidän valuuttansa. Mutta se johtaisi valuuttojen keskinäisten arvojen alituiseen vaihteluun. Joskus vaihtelu olisi hyvin suurta.
Sellainen järjestelmä tekisi maailmankaupan käymisen vaikeaksi. Liikemiehet haluavat tietää, mitä maksaa tavaroiden ostaminen ulkomailta tai myyminen ulkomaille tietyn ajanjakson kuluessa. Heidän täytyy tietää, miten paljon toisen maan valuuttaa heidän omalla rahallaan voi ostaa. Täten he voivat päättää, mitä veloittaa tuotteistaan.
Näin ollen vakaat vaihtokurssit ovat maailmankaupassa toivottavimpia. Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund) jäsenet ovat sopineet sellaisesta järjestelmästä. Yli sata kommunistiblokin ulkopuolella olevaa kansakuntaa muodostaa tämän rahaston, joka perustettiin vuonna 1944 Bretton Woodsissa New Hampshiressä Yhdysvalloissa pidetyssä konferenssissa. Se järjesti kansakuntien välisiä rahaongelmia koskevan yhteistoiminnan. Jäsenet sopivat myös, että ne eivät salli valuuttakurssiensa vaihdella yhtä prosenttia enempää vahvistettujen arvojen ylä- tai alapuolelle.
Dollari ’yhtä hyvää kuin kulta’
Rahaston jäsenet sopivat periaatteesta, että jokaisen kansakunnan valuutan arvon perustana olisi sen suhde Yhdysvaltain dollariin. Amerikan taloudellisen ja teollisen voiman vuoksi dollari oli siihen aikaan vahvin valuutta.
Sovittiin myös, että dollari hyväksyttäisiin missä tahansa näistä maista varantovaluutaksi. Entä mikä tukisi dollarin seteleitä? Kulta. Mikä tahansa dollareita omistava kansakunta voisi palauttaa ne Yhdysvaltoihin ja saada niistä kultaa vahvistettuun 35 dollarin hintaan unssilta (28,3 g).
Kullalla on aina ollut luontainen arvo. Paperirahasta poiketen kulta on aina ollut kysyttyä koru- ja taideteollisuuden käyttöön ynnä muuhun käyttöön. Niinpä jos johonkin rahaston jäsenmaista alkoi kerääntyä dollareita liikaa, se saattoi palauttaa ne Yhdysvaltoihin ja saada vastineeksi kultaa. Dollari todellakin oli ’yhtä hyvää kuin kulta’.
Kun amerikkalainen liikemies osti koneen Saksasta, hän tämän järjestelmän ansiosta tiesi etukäteen, minkä arvoinen dollari oli Saksan markoissa. Saksalainen taas tiesi, että hän voisi joko pitää dollarin, käyttää sen yhdysvaltalaisen tuotteen ostamiseen, vaihtaa sen johonkin toiseen valuuttaan tai palauttaa sen ja saada kultaa. Tämä kaikki helpotti maailmankauppaa.
Mutta miksi valtioiden täytyy käydä keskenään kauppaa ja läpikäydä tämä kaikki? Koska eri maat tuottavat toisia tavaroita taloudellisemmin kuin toisia. Ne voivat käyttää niitä saadakseen tavaroita, joita ne eivät tuota lainkaan tai eivät voi tuottaa tehokkaasti.
Esimerkiksi Japani myy toisiin maihin monia tavaroita, kuten autoja, televisioita ja radioita. Se käyttää osan näistä kaupoista ansaitsemastaan rahasta öljyn ostamiseen lähi-idästä. Miksi se ostaa öljyä? Koska Japani ei tuota öljyä juuri lainkaan. Ilman öljyä sen teollisuus taas tyrehtyisi. Niinpä se myy sitä, mitä se voi tuottaa, ja käyttää rahan sen ostamiseen, mitä se ei voi tuottaa.
Pulmat kasvavat
Vuonna 1944 sovittu järjestelmä toimii niin kauan kuin kansakunnat kuluttavat suunnilleen yhtä paljon kuin ne ansaitsevat. Se on verrattavissa 1000 markkaa viikossa ansaitsevaan henkilöön. Hän saattaa kuluttaa tällä viikolla jonkin verran enemmän, mutta seuraavalla viikolla jonkin verran vähemmän. Tietyn ajanjakson kuluessa hänellä ei ole mitään pulmia, jos hän saattaa tilinsä tasapainoon kuluttaen suunnilleen sen, minkä ansaitsee.
Kun hän kuitenkin tavanomaisesti kuluttaa enemmän kuin ansaitsee, hän on menossa kohti vaikeuksia. Kun jokin kansakunta toimii samoin maailmankaupassa, sekin on menossa kohti vaikeuksia.
Vuonna 1950 ulkomaalaisilla oli hallussaan noin 8,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria Yhdysvaltain näissä maissa käyttämän rahan vuoksi. Mutta se ei ollut mikään ongelma. Yhdysvalloilla oli sen takeena kultaa noin 22,8 miljardin dollarin edestä, valtava ylijäämä. Toiset maat saattoivat milloin tahansa halutessaan lunastuttaa dollarinsa ja saada kultaa. Vuonna 1950 dollari oli yhä ’yhtä hyvää kuin kulta’.
Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1960, kullan ylijäämää ei kuitenkaan enää ollut! Ulkomaisten dollarivarastojen arvo oli suurempi kuin Yhdysvaltain omistaman kullan arvo. Lisäksi tilanne oli vuoteen 1970 mennessä kehittynyt paljon pahemmaksi. Erään arvion mukaan ulkomailla oli yli 43 miljardia dollaria, mutta Yhdysvalloilla oli ainoastaan vähän yli 11 miljardin dollarin arvosta kultaa. Se oli ulkomaille velkaa suunnilleen neljä kertaa niin paljon kuin se kykenisi maksamaan!
Eikä tilanne ollut paranemassa. Vuonna 1970 nähtiin itse asiassa tähän mennessä suurin vajaus. Vain tuona yhtenä vuonna Yhdysvaltain kaikkien ulkomaisten liiketoimien vajaus kohosi hätkähdyttävään 10 miljardiin dollariin. Lisäksi vuoden 1971 vain kolmen ensimmäisen kuukauden vajaus oli yhteensä ällistyttävät 5,5 miljardia dollaria!
Mitä tapahtuisi nyt, jos kaikki kansakunnat vaatisivat kultaa kaikista dollareistaan? Newsweek vastaa: ”Yhdysvallat melko varmasti sulkisi luukun ja syöksisi kansainvälisen valuuttajärjestelmän – – sekaannuksen aikakauteen. Tältä kohdin kansainvälisten finanssien ihmemaailma koskettaakin päivittäistä elämää: sellaisen sekasorron tuloksena saattaisi olla samanlainen maailmanlaajuinen lamakausi kuin 1930-luvulla.”
[Kaavio s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
50 50
40 40
30 30
20 20
10 10
(Luvut tarkoittavat miljardeja dollareita)
Dollariin kohdistuvat ulkomaiset vaatimukset
USA:n kultavaranto
1950 1955 1960 1965 1970