Jehova on tehnyt minusta paremman ihmisen

Näiden huomiota herättävien asioiden yläpuolelle nousi kuitenkin jotain vielä vaikuttavampaa: ihmiset. Nuoret veljet ja sisaret tekivät siellä yksitoikkoisen oloista työtä poissa parrasvaloista, mutta heidän kasvoiltaan paistoi onnellisuus ja tyytyväisyys. Heidän esimerkistään opin, mitä nöyryys Jehovan palveluksessa todella tarkoittaa.

Jehova on vuosien mittaan auttanut minua kasvamaan ihmisenä. Ihan ensiksi tekisi kuitenkin mieli kertoa siitä, miten etsin totuutta ja löysin sen. Olin nimittäin alun perin buddhalainen.

ETSIN JUMALAA LAPSUUSVUOSINA

Synnyin ja vartuin Chicagossa Yhdysvalloissa ja olin perheen neljästä lapsesta vanhin. Vanhempani olivat muuttaneet Japanista Chicagoon niin sanotun amerikkalaisen unelman perässä. He halusivat, että me lapset saisimme parasta mahdollista koulutusta ja menestyisimme elämässä.

Vanhempani olivat hartaita buddhalaisia. Äidin kotona oli jopa ollut buddhalainen temppeli, ja hänen isänsä ja kaksi veljeään olivat munkkeja. Ymmärrettävästi buddhalaisuus oli lapsena iso osa minunkin elämääni. Koulun jälkeen menin heti ensimmäisenä polttamaan suitsuketta ja viemään riisiä ja vettä Buddhan kuvalle. Sunnuntaisin kävimme temppelissä laulamassa samanlaiselle kuvalle, joka oli kylläkin paljon isompi ja kullalla päällystetty.

Muistan erään tilanteen ajalta, kun olin ehkä seitsemänvuotias. Katselin itsekseni kotonamme olevaa Buddhan kuvaa ja mietin, millaista elämäni mahtaa olla kuoleman jälkeen. Olin oppinut, että elämä jatkuisi jollain tavalla henkimaailmassa. Heräsin siihen todellisuuteen, että jossain vaiheessa tulisin kuolemaan. Ja vaikka minusta jäisikin jäljelle joku henkiolento, elämä ihmisenä olisi auttamatta ohi. Se tuntui tosi surulliselta, ja toivottomuus valtasi mielen.

Kun olin siinä 15:n paikkeilla, buddhalaiset rituaalit olivat alkaneet tuntua minusta merkityksettömiltä. Elämästäni puuttui jotain olennaista. (Matt. 5:3.) Syvällä sisimmässäni tiesin, että täytyi olla olemassa joku oikea Jumala, jolla on valtavasti voimaa. Halusin oppia tuntemaan hänet ja ajattelin, että Raamatusta voisi olla apua. Niinpä ostin käytetyn Kuningas Jaakon käännöksen buddhalaisilta festivaaleilta, mikä on kieltämättä aika erikoinen paikka Raamatun ostamiseen.

17-vuotiaana tapasin Wilson Bashou -nimisen veljen, kun olin ulkoiluttamassa koiraa. Hän kysyi, tiedänkö, millaisen tulevaisuuden Jumala on luvannut, ja siitä seurasi syvällinen keskustelu Raamatusta. Jossain vaiheessa Wilson luki Ilmestyksen 17:1:n ja kysyi: ”Mitä tarkoittavat ’monet vedet’, joiden päällä prostituoitu istuu?” Minulla ei ollut harmainta aavistusta. Sitten hän näytti minulle jakeen 15, jonka mukaan vedet tarkoittavat ihmisiä. Minuun teki vaikutuksen se, että Jehovan todistajat antoivat Raamatun selittää itse itseään. Vielä lopuksi Wilson antoi minulle pienen sinisen kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Se muutti kaiken.

Kymmenen päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa kokouksessa valtakunnansalilla. Vastaanotto ja lämmin tunnelma tekivät lähtemättömän vaikutuksen, ja olen siitä asti käynyt kokouksissa. Vähän myöhemmin Wilson alkoi tutkia Raamattua kanssani. Minulla oli niin kova totuuden nälkä, että joskus tutkimme kahdeksankin tuntia kerralla. Vanhempani olivat huolissaan, ja he vastustivat tutkimista kovasti. Mutta mitä enemmän opin, sitä varmempi olin siitä, että nyt totuus oli löytynyt. Kävin kasteella vuonna 1983.

YLIOPISTO VAI TIENRAIVAUS?

Kasteeni aikoihin olin tunnetussa yliopistossa opiskelemassa lääketiedettä. Vanhempani olivat tehneet isoja uhrauksia, jotta voisin saada tällaista hyvää koulutusta. Olisin voinut jatkaa opintoja, mutta toisaalta halusin antaa Jehovalle parhaani ja palvella häntä koko ajallani.

Isä oli varoittanut, että jos jättäisin opinnot kesken, kotiin ei olisi enää tulemista. Olin siitä tietenkin surullinen ja hämmentynyt. Rakastin vanhempiani enkä halunnut tuottaa heille pettymystä. Menin monta kertaa myöhään illalla ulos koulun kampukselle ja rukoilin tähtitaivaan alla. Pyysin, että Jehova auttaisi minua päätöksenteossa. Lopulta päätin lähteä yliopistosta, ja niinhän siinä kävikin, että isä ajoi minut pois kotoa. Soitin Wilsonille ja selitin tilanteen, ja hän otti minut asumaan luokseen. Pakkasin omaisuuteni yhteen laukkuun ja lähdin bussilla hänen kotiaan kohti. Muistan, että tunsin mielenrauhaa, jota on vaikea edes sanoin kuvailla. Tiesin tehneeni oikean päätöksen.

Minusta tuntui kuin olisin ollut lintu, joka on päässyt vapaaksi häkistä. Pystyin viimeinkin palvelemaan Jehovaa niin paljon kuin halusin. Vuonna 1984 aloitin tienraivauksen.

Tienraivausvuosina Jehova opetti minulle tärkeitä ominaisuuksia, kuten sinnikkyyttä. Yhtenä päivänä näytti siltä, että olisi monta hyvää syytä jättää kenttä väliin. Minulla ei ollut edes kenttäkaveria iltapäiväksi, mutta lähdin siitä huolimatta yksin. Olin ollut liikkeellä pari tuntia ja menin vielä yhdelle ovelle erääseen kerrostaloon. Olin väsynyt, yksinäinen ja pahalla mielellä, ja kaiken lisäksi näytti siltä, että alkaisi sataa. Mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Kun nousin kolmanteen kerrokseen, tapasin yllättäen nuoren filippiiniläisen miehen. Mielessä käväisi ajatus, että ei häntä varmaan kiinnosta, mutta olin väärässä. Hänelle alkoi raamattukurssi, ja nyt hän on veli.

TÄRKEITÄ OPETUKSIA BROOKLYNIN BETELISSÄ

Kun olin asunut Wilsonin luona kaksi vuotta, sain kutsun Brooklynin Beteliin 1985. Niin kuin jo aluksi mainitsinkin, tein töitä sitomossa. Yhtenä päivänä käytin konetta, jolla viimeisteltiin kirjojen kansia. Tein virheen, jonka takia satoja kirjankansia meni pilalle. Minua pyydettiin selittämään, mitä oli tapahtunut. Kerroin tarkasti kaikki syyt, jotka olivat johtaneet virheeseen, mutta jotain olennaista unohtui. Valvojana toimiva veli sanoi ystävällisesti: ”Muistathan, että aina kannattaa pyytää anteeksi.” Siinä hetkessä opin, miten tärkeää on myöntää omat virheensä ja sanoa, että on pahoillaan.

Betel-perheen iäkkäämmiltä ystäviltä opin, mikä on oikea tapa suhtautua toisten palvelemiseen. Erään kerran lounaalla veli Milton Henschel, joka kuului hallintoelimeen, istui samassa pöydässä. Sinä päivänä ruokasalissa oli melkoinen väenpaljous ja tarjoilijat olivat hätää kärsimässä. Me pöydän nuoremmat veljet jupisimme hiljaa keskenämme hitaasta palvelusta. Veli Henschel ei sanonut mitään, mutta hän nousi ylös ja alkoi kiikuttaa pöytiin vesikannuja, leipää ja voita. En koskaan unohda sitä. Se oli nöyrästi tehty ja toi minulle mieleen, miten Jeesus palveli apostoleja (Joh. 13:3–5).

”SINÄHÄN VOISIT OPETELLA JAPANIA”

Vuonna 1987 kävin Japanissa, ja sikäläisten ystävien into ja nöyryys tekivät minuun vaikutuksen. Halusin olla heille jotenkin avuksi, mutta ikävä kyllä en osannut puhua japania. Sisar Michiko Oda, joka palveli Betelissä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinähän voisit opetella japania.” Niinhän minä sitten teinkin. En vielä silloin tiennyt, että tuon sisaren sanat muuttaisivat elämäni.

Muutamaa kuukautta myöhemmin vaihdoin japaninkieliseen seurakuntaan New Yorkissa. Kielen oppiminen avasi monia mahdollisuuksia tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Vuonna 1989 olin ensimmäistä kertaa japaninkielisessä konventissa Los Angelesissa. Näytelmässä esiintyi tienraivaajasisar nimeltä Miwako Onami, ja ihastuin häneen saman tien.

Menimme Miwakon kanssa naimisiin vuonna 1992, ja saimme palvella yhdessä Brooklynin Betelissä. Miwako on tosi huomaavainen ja huolehtivainen ihminen, ja hän on aina valmis auttamaan. Olen oppinut häneltä paljon siitä, miten kohdella toisia. Hän osaa luoda hyvää tunnelmaa, ja olen hänen kanssaan onnellinen. Hän on oikea Jehovan lahja.

JAPANIN HAARATOIMISTOON JA SITTEN KENTÄLLE

Jossain vaiheessa Miwakon vanhemmat, jotka asuivat Japanissa, sairastuivat kumpikin vakavasti. Meidän annettiin siirtyä Japanin haaratoimistoon, koska siellä pystyisimme paremmin huolehtimaan heistä. Muutimme sinne vuonna 1999.

Ystävät ottivat meidät hyvin vastaan, ja Japanin Betel alkoi tuntua kodilta. Japanilaisilta veljiltä ja sisarilta opin monia hienoja ominaisuuksia, kuten anteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta. He tekevät työt aina kunnolla ja keskittyneesti ja osaavat myös tiimityön. He ovat siinä erityisen taitavia, koska japanilaisessa kulttuurissa arvostetaan hyvää henkeä ja sitä, että töitä tehdään ennemmin yhteisen hyvän kuin omien saavutusten eteen. Heidän esimerkkinsä on auttanut minua olemaan yhteistyökykyisempi ja ymmärtämään paremmin, mikä merkitys omalla pienellä panoksellani on Jehovan tahdon toteutumisessa.

Toki kulttuurierojen takia oli välillä niitäkin tilanteita, että minun oli vaikea ymmärtää, miksi asiat hoidettiin tietyllä tavalla. Niissä hetkissä piti opetella kärsivällisyyttä ja välttää ylireagoimista. Aikanaan näkökulmani alkoi korjaantua, ja tajusin, että Jehova voi siunata mitä tahansa ratkaisua, kunhan se on linjassa järjestön ohjeiden kanssa. Loppujen lopuksi hän on se, joka pitää pyörät pyörimässä.

Kasvuprosessini on ollut vähän samanlainen kuin Mooseksella. Hän oli 40 vuotta paimenena, ja sinä aikana Jehova opetti hänelle nöyryyttä ja lempeyttä. Mooseksen tavoin minäkin olin saanut korkeakoulutusta, ja se oli tehnyt minusta turhan ylpeän ja itsevarman. Betelissä taas opin olemaan nöyrä ja luottamaan aina Jehovaan. Jehova muovaili kärsivällisesti Moosesta, ja samoin hän on tehnyt minullekin vuosien varrella.

Huolehdimme Miwakon vanhemmista 24 vuotta heidän kuolemaansa saakka. Niihin vuosiin mahtui monia puheluita, ahdistavia hetkiä ja sairaalareissuja. Miwakon äidin Masakon terveys meni lopulta siihen pisteeseen, että hän pystyi hädin tuskin kävelemään. Hänen oli vaikea päästä kokouksiin ja kentälle. Viimeisten viikkojensa ajan hän oli pyörätuolissa. Kaikesta huolimatta hänen rakkautensa Jehovaan ei koskaan hiipunut. Hänen kasvonsa loistivat ilosta, kun hän puhui totuudesta. Masakon esimerkki on ollut minulle hyvin inspiroiva. Hän näytti, että on mahdollista palvoa Jehovaa tyytyväisenä ja iloiten olosuhteista riippumatta.

Vuonna 2024 elämässämme tapahtui suuri muutos. Meidät määrättiin kentälle yli 30:n Betelissä vietetyn vuoden jälkeen. Olemme nyt erikoistienraivaajina Okinawan saarella ja kerromme hyvää uutista esimerkiksi perheille, jotka asuvat läheisessä sotilastukikohdassa. Betelissä saatu hyvä valmennus sujuvoitti kentälle siirtymistä huomattavasti. Yritämme pitää itsemme liikkeessä, aikatauluttaa asiat hyvin ja olla ahkeria kentällä. Jehova on antanut meille ihania raamattukurssioppilaita, joista on tullut meille kuin perhettä. Tässä oppii koko ajan, miten tärkeää ihmisten rakastaminen on. Kiitämme Miwakon kanssa Jehovaa joka päivä tästä hienosta tehtävästä.

HARJOITTELU JATKUU

Perheeni ei enää vastusta totuutta, mutta ei heistä ole vielä tullut todistajiakaan. Jeesus kuitenkin lupasi, että jos joku joutuu jättämään perheensä hänen seuraamisensa takia, hän saa sata kertaa enemmän hengellisiä perheenjäseniä (Mark. 10:29, 30). Voin omasta kokemuksesta sanoa, että se pitää paikkansa. Niin monet perheet eri puolilla maailmaa ovat rakastaneet minua ja pitäneet minusta huolta kuin omasta pojastaan, etten millään edes muista kaikkia.

Minulla on edelleen tallessa se sama Totuus-kirja, jonka Wilson antoi. Se muistuttaa minua siitä, miten hyvä Jehova oli, kun hän auttoi minua löytämään hänet (1. Aik. 28:9). Haluan edelleen oppia asioita häneltä ja kertoa totuudesta toisille niin että he voivat saada ikuisen elämän.