Jehovan palvelusta Kuubassa 70 vuotta

Muistan, että elämä siellä oli rauhallista. Samoilla kulmilla asui muutakin sukua, kuten isovanhemmat ja tätejä ja setiä. Meillä ei ollut pulaa ruoasta, ja olimme onnellisia.

Kun olin noin viisivuotias, vanhempani alkoivat tutkia Raamattua innokkaan lähetystyöntekijän Walton Jonesin kanssa. Hänellä oli kyläämme kymmenen tunnin kävelymatka. Aina kun hän tuli käymään, monet sukulaiset kerääntyivät isovanhempieni taloon ja keskustelivat hänen kanssaan Raamatusta tuntikausia. Pedro-setä, Ela-täti ja vanhempani arvostivat kovasti oppimiaan asioita, ja heidät kastettiin pian Jehovan todistajiksi. Ela-täti on jo melkein satavuotias ja palvelee edelleen tienraivaajana Kuubassa.

Silloin Jehovan todistajat saivat toimia Kuubassa tosi vapaasti. Kaikki tiesivät, että saarnaamme talosta taloon ja meillä on laukut täynnä raamatullista kirjallisuutta. Kenttätyössä käveltiin pitkiä matkoja. Lapsuusvuosina elämä oli helppoa, ja minulla on siitä lämpimät muistot. Mutta vaikeitakin aikoja oli vielä luvassa (2. Tim. 4:2).

HAASTAVIA VAIHEITA

Kun olin suurin piirtein viiden vanha, isäni ja setäni kävivät konventissa toisessa osassa saarta. Matkalla he molemmat saivat lavantaudin saastuneesta vedestä. He palasivat kotiin, ja muistan, miten sedältä lähti tukka mutta hän jäi henkiin. Isä ei kuitenkaan selviytynyt. Hän oli kuollessaan vasta 32-vuotias.

Äiti päätti muuttaa meidän lasten kanssa veljensä luokse Lombilloon. Meidän piti jättää taakse rakkaita sukulaisia, kuten isovanhemmat. Vastoinkäymisistä huolimatta jatkoimme Jehovan palvelemista yhdessä perheenä.

Kävin kasteella kymmenvuotiaana 26. elokuuta 1957 tekojärvessä Lombillon lähellä. Jehovan todistajien elämä Kuubassa muuttuisi dramaattisesti vain kahden vuoden päästä, mutta silloin kukaan meistä ei vielä osannut aavistaa sitä. Vuonna 1959 hallitus kaatui ja tilalle tuli kommunistinen hallinto.

Nyt oltiin uuden vallan alla, joka piti asepalvelusta todella tärkeänä. Se tietenkin vaikutti meihin Jehovan palvelijoihin, koska emme osallistu politiikkaan emmekä mene armeijaan. Aiemmin olimme saaneet palvoa Jehovaa vapaasti, mutta nyt tilanne alkoi vähitellen muuttua. Lopulta toimintamme kiellettiin kokonaan ja satoja veljiä pistettiin vankilaan. Joitain heistä hakattiin usein ja pidettiin nälässä. Joskus heille tarjottiin ruokaa, jossa oli verta, eikä sitä tietenkään voinut syödä.

Vaikka ajat olivat vaikeat, pidimme edelleen kokouksia mahdollisuuksien mukaan (Hepr. 10:25). Järjestimme jopa konventteja maatiloilla ja muissa epätavallisissa paikoissa. Kerran eräs veli antoi pitää konventin suuressa navettarakennuksessa, jossa hänellä oli lampaita. Emme pystyneet siivoamaan navettaa etukäteen emmekä edes viemään lampaita pois konventin ajaksi. Niinpä sekä kirjaimelliset että kuvaannolliset lampaat olivat konventissa sulassa sovussa (Miika 2:12).

Veljet tekivät kaikkensa niin että ystävät saisivat hengellistä ruokaa. Esimerkiksi konventin ohjelma nauhoitettiin etukäteen kaseteille, ja sitten niitä kierrätettiin ympäri maata. Joskus homman hoiti vain kaksi veljeä. Ensin he valmistivat kaikki konventin puheet ja sitten nauhoittivat ne. Äänitys tapahtui salaisessa paikassa, ja taustalla saattoi kuulua kukon kiekumista ja muita kiinnostavia ääniä. Siihenkin oli ratkaisu, jos konventtipaikalla ei ollut sähköä. Joku veli sai tehtäväksi polkea paikoilleen viritettyä pyörää, johon oli kiinnitetty dynamo. Näin saatiin tuotettua tarpeeksi virtaa kasettinauhurin pyörittämiseen. Meillä ei ehkä ollut yhtä hienoja puitteita tai yhtä paljon painettua kirjallisuutta kuin ystävillä muissa maissa, mutta hengellistä ruokaa meiltä ei puuttunut. Meistä oli mukavaa palvoa yhdessä Jehovaa. (Neh. 8:10.)

TIENRAIVAUS JA PERHEEN PERUSTAMINEN

Kun täytin 18, aloitin tienraivauksen Florida-nimisessä kaupungissa. Noin vuotta myöhemmin minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi kaupunkiin nimeltä Camagüey, joka on provinssin pääkaupunki. Siellä tapasin Santiago de Cubasta kotoisin olevan kauniin sisaren, Emilian. Aloimme seurustella, ja vuoden sisällä menimme naimisiin.

Sain kokopäivätöitä yhdestä valtion omistamasta sokeritehtaasta. Emme pystyneet enää Emilian kanssa jatkamaan tienraivaajina, mutta halusimme silti käyttää mahdollisimman paljon aikaa hengellisiin asioihin. Niinpä tein tehtaalla vuoroa, joka alkoi aamukolmelta ja päättyi yhdeltätoista aamupäivällä. Aikainen herätys ei ollut mitään herkkua. Sen ansiosta pystyimme kuitenkin käymään säännöllisesti kentällä ja pääsimme kaikkiin kokouksiin.

Vuonna 1969 meille syntyi poika, Gustavo. Samoihin aikoihin veljet olivat pyytäneet minua aloittamaan kierrostyön. Tuolloin Kuubassa ei ollut mitenkään erikoista, että kierrosvalvojalla oli pieniä lapsia. Ystävien palveleminen tällä tavalla tuntui meistä hienolta mahdollisuudelta, joten otimme tehtävän vastaan. Siitä alkoi yksi elämämme kiireisimmistä mutta toisaalta onnellisimmista vaiheista. Kierrostyön aikana meille syntyi kaksi poikaa: ensin Obed ja sitten Abner. Ja muutamia vuosia myöhemmin saimme vielä tytön, Mahelyn.

Kun nyt jälkeenpäin mietin kierrostyössä vietettyjä vuosia, näen entistä selvemmin, miten Jehova siunasi veljiä ja sisaria Kuubassa. Hän myös auttoi minua ja Emiliaa kasvattamaan lapsista hengellisesti vahvoja. Seuraavaksi haluaisin kertoa vielä vähän lisää kokemuksia kierrosvalvojan työstä.

KIERROSTYÖ KIELLON ALAISUUDESSA

Työmme alkoi toden teolla vaikeutua 60- ja 70-luvuilla. Valtakunnansalit suljettiin, lähetystyöntekijät karkotettiin maasta ja monet nuoret veljet vangittiin. Havannassa sijaitseva haaratoimistokin joutui sulkemaan ovensa.

Kiellon takia pystyimme vierailemaan seurakunnissa vain viikonloppuisin. Vietimme jokaisessa seurakunnassa aina kaksi viikonloppua. Pakkasimme kevyesti ja kuljimme usein pyörällä, koska se oli huomaamattomin tapa matkustaa. Vierailuista ei tietenkään pidetty suurta meteliä. Peitetarina oli se, että kävimme sukuloimassa, ja siltä vierailut melkein tuntuivatkin. Välillä meinasi ihan unohtua, että olimme kierrostyössä, koska veljet ja sisaret olivat meille kuin perhettä. (Mark. 10:29, 30.) Joka tapauksessa meidän piti olla varovaisia. Poliisit monesti varjostivat meitä ja kyselivät tiukkoja kysymyksiä. Meitä majoittaneet ystävätkin olisi voitu pidättää, jos olisimme jääneet kiinni (Room. 16:4).

Monet ystävät olivat köyhiä mutta silti valtavan vieraanvaraisia. Joillakin alueilla hyttysiä oli niin paljon, että ihmiset tuntuivat jäävän alakynteen. Usein käytössä oli vain yksi hyttysverkko, ja se annettiin meille niin että saimme nukkua vähän mukavammin. Jotkut halusivat majoittaa meidät, vaikka heillä riitti ruokaa juuri ja juuri omalle perheelle. Siksi saatoimme joskus ottaa itse ruokaa mukaan ja jakaa sen heidän kanssaan.

Emme voineet ottaa kaikkia lapsia mukaan, kun vierailimme seurakunnissa. Yleensä matkustimme yhden lapsen kanssa, ja loput jäivät kotiin äitini ja siskoni hoiviin. Oli oikeastaan turvallisempaa pitää vauvaa mukana. Poliisit penkoivat välillä kaikki tavaramme, mutta he eivät halunneet vilkaista pussiin, jossa pidimme likaisia vaippoja. Julkaisut pysyivät siellä hyvin piilossa.

Emilia ansaitsee ison kiitoksen siitä, miten hän huolehti lapsista ja oli tukenani kaikki ne vuodet, jotka olimme kokoaikaisessa palveluksessa. Minä yritin parhaani mukaan pitää tasapainossa kierrosvalvojan vastuut ja työt sokeritehtaalla. Joskus tein tuplavuoroa kerran pari viikossa niin että sain viikonlopun vapaaksi. Mutta tilanne muuttui, kun minusta tehtiin tiiminvetäjä. Työtä oli seitsemänä päivänä viikossa, eikä vastalauseita katsottu hyvällä. Huomasin kuitenkin, että jos vain järjestäisin kaiken työntekijöille valmiiksi viikonloppua varten, he kyllä tuuraisivat minua. Tietääkseni pomoni eivät koskaan huomanneet, etten ollut töissä viikonloppuisin.

TEHTÄVÄT MUUTTUVAT MUTTA ILO PYSYY

Eräänä päivänä vuonna 1994 vastuuveljet pitivät erikoiskokouksen Havannassa kaikille 80 matkavalvojalle. Oli mahtavaa viimein tavata heidät niin monien vuosien jälkeen. Ensin kokouksessa käsiteltiin joitain järjestön tekemiä muutoksia. Sitten tuli järkyttävä ilmoitus: veljet aikoivat paljastaa nimemme viranomaisille. Mutta miksi ihmeessä?

Vastuuveljet kertoivat, että he olivat keskustelleet viranomaisten kanssa siitä, miten hallituksen ja Jehovan todistajien välejä voitaisiin parantaa. Heitä oli pyydetty antamaan lista kierrosvalvojista. Me kaikki suostuimme nimien paljastamiseen, ja sen jälkeen neuvottelut viranomaisten kanssa alkoivat tuottaa tulosta.

Vähitellen tilanne eteni niin, että pystyimme vapaasti pitämään kokouksia ja tekemään kenttätyötä, vaikka Jehovan todistajien toimintaa ei ollutkaan virallisesti rekisteröity. Myöhemmin selvisi, että viranomaisilla oli itse asiassa ollut jo tiedossa joidenkin kierrosvalvojien nimet, mutta he halusivat saada meiltä vahvistuksen.

Syyskuussa 1994 saimme taas luvan avata haaratoimiston. Oli mukavaa, että saimme käyttää samaa rakennusta, jossa haaratoimisto oli ollut ennen kuin se suljettiin 20 vuotta aiemmin.

Sitten vuonna 1996 meille soitettiin Betelistä ja kysyttiin, voisimmeko tulla sinne Emilian kanssa. Alkujärkytyksen laannuttua huomautin, että kaksi lapsistamme asui vielä kotona. Veljet ymmärsivät tilanteen, ja asiaa mietittyään he sanoivat, että haluaisivat meidät silti Beteliin. Niinpä aloimme valmistella perheen muuttoa Havannaan.

Suoraan sanottuna en aluksi viihtynyt yhtään Betelissä. Olin ollut niin pitkään kierrostyössä, että mieli ja sydän olivat edelleen kentällä. Tuntui vaikealta tehdä siistiä sisätyötä. Emilia ja työkaverini Betelissä auttoivat minua kuitenkin näkemään tilanteen laajemmin. Lopulta ilo alkoi löytyä, ja nyt olen täällä tosi onnellinen.

Meillä alkaa olla jo ikää, ja muistelemme lämmöllä kaikkia niitä veljiä ja sisaria, joiden kanssa olemme saaneet yhdessä palvella Jehovaa elämämme aikana. Aivan erityisen iloisia olemme siitä, että lapsemme ja lapsenlapsemme palvovat Jehovaa. On helppo samaistua Johannekseen, joka sanoi vanhoilla päivillään: ”Mikään ei tuo minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni yhä vaeltavan totuuden tietä.” (3. Joh. 4.)

Olemme viettäneet Betelissä melkein 30 vuotta, ja yritämme edelleen hoitaa tehtävämme hyvin, vaikka syövän sairastaminen ja korkea ikä tekevät jokapäiväisestä arjesta hankalampaa. Meidän elämämme ei ole aina ollut helppoa, mutta on ollut mahtavaa palvoa Jehovaa, ”onnellista Jumalaa”, jo melkein 70 vuotta täällä Kuubassa (1. Tim. 1:11; Ps. 97:1).