Jehova on ollut turvani
KERTONUT PENELOPE MAKRIS
Äitini pyysi minua hartaasti: ”Jätä miehesi; veljesi löytävät sinulle paremman miehen.” Miksi rakastava äitini halusi minun purkavan avioliittoni? Mikä oli saanut hänet näin pois tolaltaan?
SYNNYIN vuonna 1897 Ambeloksen pienessä kylässä Samoksen saarella. Perheeseemme kuuluvat olivat Kreikan ortodoksisen kirkon harrasmielisiä jäseniä. Isä kuoli vähän ennen syntymääni, ja äidin, kolmen veljeni ja minun täytyi työskennellä kovasti selviytyäksemme nipin napin noina äärimmäisen köyhinä aikoina.
Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, ja kohta sen jälkeen kahdelle isoveljelleni tuli määräys astua asepalvelukseen. He kuitenkin välttivät tämän muuttamalla Yhdysvaltoihin, ja he jättivät minut ja kolmannen veljeni kotiin äidin luo. Muutamia vuosia myöhemmin, vuonna 1920, menin naimisiin Dimitrisin kanssa, joka oli kylämme nuori opettaja.
Tärkeä vierailu
Kohta naimisiinmenoni jälkeen enoni tuli Yhdysvalloista vierailemaan luonamme. Hän sattui tuomaan mukanaan yhden osan Charles Taze Russellin kirjoittamista Raamatun tutkielmista. Sen olivat julkaisseet raamatuntutkijat, jotka nykyään tunnetaan Jehovan todistajina.
Kun Dimitris avasi kirjan, hän huomasi aiheen, jota hän oli miettinyt lapsesta saakka: ”Mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuollessaan?” Käydessään oppikoulua hän oli kysynyt eräältä kreikkalaiskatoliselta teologilta tästä nimenomaisesta aiheesta, mutta ei ollut saanut tyydyttävää vastausta. Tuossa julkaisussa annettu selvä ja johdonmukainen selitys ilahdutti Dimitrisiä niin paljon, että hän meni suoraan kylän kahvilaan, jonne kreikkalainen miesväki tapaa kokoontua. Siellä hän kertoi, mitä hän oli oppinut Raamatusta.
Asennoidumme Raamatun totuuden puolelle
Näihin aikoihin – 1920-luvun alussa – Kreikka oli toisen sodan kourissa. Dimitris otettiin sotaväkeen ja lähetettiin Turkkiin Vähään-Aasiaan. Hän haavoittui, ja hänet lähetettiin kotiin. Hänen toivuttuaan vammoistaan lähdin hänen kanssaan Smyrnaan Vähään-Aasiaan (nykyään Izmir Turkissa). Meidän täytyi paeta, kun sota päättyi äkisti vuonna 1922. Itse asiassa pääsimme hädin tuskin pakoon pahoin vaurioituneella veneellä Samoksen saarelle. Saavuttuamme kotiin polvistuimme ja kiitimme Jumalaa – Jumalaa, josta tiesimme yhä hyvin vähän.
Dimitris määrättiin pian opettamaan saaren pääkaupungin Vathyn kouluun. Hän jatkoi raamatuntutkijoiden kirjallisuuden lukemista, ja eräänä sateisena iltana tuli kaksi raamatuntutkijaa Khioksen saarelta käymään luonamme. He olivat palanneet Yhdysvalloista palvellakseen kolporteeraajina, kuten kokoaikaisia evankelistoja tuolloin kutsuttiin. Majoitimme heidät yöksi, ja he kertoivat meille monista Jumalan tarkoitusta koskevista asioista.
Dimitris sanoi minulle jälkeenpäin: ”Penelope, tajuan, että tämä on totuus, ja minun täytyy toimia sen mukaisesti. Se merkitsee sitä, etten enää voi laulaa Kreikan ortodoksisessa kirkossa enkä mennä kirkkoon koululasten kanssa.” Halumme palvella Jehovaa oli voimakas, vaikka tiesimme hänestä vähän. Niinpä vastasin: ”En asetu poikkiteloin sinua vastaan. Ryhdy vain toimiin.”
Hän jatkoi hiukan empien: ”Niin, mutta jos aikomuksemme tulee tunnetuksi, menetän työpaikkani.”
Sanoin: ”Älä huolehdi. Hankkivatko kaikki ihmiset elatuksensa opetustyöstä? Olemme nuoria ja vahvoja, ja Jumalan avulla voimme löytää muuta työtä.”
Saimme näihin aikoihin tietää, että vielä eräs raamatuntutkija – myös kolporteeraaja – oli tullut Samokselle. Kun kuulimme, että poliisi oli evännyt häneltä luvan pitää raamatullinen esitelmä, menimme etsimään häntä. Löysimme hänet eräästä kaupasta keskustelemasta kahden kreikkalaiskatolisen teologin kanssa. Teologit lähtivät pian pois, koska he olivat noloina siitä, etteivät pystyneet puolustamaan uskonkäsityksiään Raamatun avulla. Mieheni, johon kolporteeraajan tietomäärä teki vaikutuksen, kysyi: ”Miten on mahdollista, että käytät Raamattua noin vaivattomasti?”
”Tutkimme Raamattua järjestelmällisesti”, hän vastasi. Hän avasi laukkunsa, otti esille oppikirjan Jumalan harppu ja näytti meille, miten tätä kirjaa tutkitaan. Olimme niin innokkaita oppimaan, että mieheni ja minä, kolporteeraaja sekä kaksi muuta miestä menimme heti kauppiaan mukana hänen kotiinsa. Kolporteeraaja ojensi meille jokaiselle Jumalan harppu -kirjan, ja aloimme saman tien tutkia. Jatkoimme tutkimista reilusti yli puolenyön, ja kun aamu alkoi sarastaa, aloimme opetella raamatuntutkijoiden lauluja.
Aloin siitä lähtien tutkia Raamattua monta tuntia päivässä. Ulkomailla olevat raamatuntutkijat toimittivat meille jatkuvasti Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Tammikuussa 1926 vihkiydyin Jumalalle rukouksessa ja annoin hänelle juhlallisen lupauksen tehdä hänen tahtonsa varauksetta. Myöhemmin tuon vuoden kesällä mieheni ja minä menimme vesikasteelle vihkiytymisemme vertauskuvaksi. Meillä oli voimakas halu puhua toisille oppimistamme asioista, joten aloitimme ovelta-ovelle-palveluksen käyttäen traktaattia Toivon sanoma.
Kestämme voimakasta vastustusta
Eräänä päivänä muuan nuori nainen kutsui minut jumalanpalvelukseen, joka pidettäisiin pienessä kreikkalaiskatolisessa kappelissa. ”En enää palvo Jumalaa sillä tavalla”, selitin. ”Nykyään palvon häntä hengessä ja totuudessa, kuten Raamattu opettaa.” (Johannes 4:23, 24.) Hän hämmästyi perin pohjin ja kertoi joka paikassa, mitä oli tapahtunut, ja yhdisti siihen aviomiehenikin.
Käytännöllisesti katsoen jokainen alkoi vastustaa. Emme saaneet olla rauhassa missään – emme kotona emmekä kokouksissa, joita pidimme saaren muutaman kiinnostuneen kanssa. Ortodoksipappien yllytyksestä väkijoukot tulivat kokouspaikkamme ulkopuolelle heittelemään kiviä ja huutamaan solvauksia.
Kun levitimme Toivon sanoma -traktaattia, lapset kerääntyivät ympärillemme ja haukkuivat meitä ”millenisteiksi” sekä huusivat muita loukkaavia nimityksiä. Mieheni työtoveritkin alkoivat aiheuttaa hänelle ongelmia. Vuoden 1926 loppupuolella hänet haastettiin oikeuteen, koska hänen ei katsottu soveltuvan koulunopettajaksi, ja hänet tuomittiin 15 päiväksi vankilaan.
Kun äiti kuuli tästä, hän neuvoi minua jättämään mieheni. Vastasin: ”Äitikulta, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka paljon rakastan ja kunnioitan sinua. Mutta en yksinkertaisesti voi antaa sinun estää meitä palvomasta tosi Jumalaa, Jehovaa.” Hän lähti takaisin kyläänsä katkeran pettyneenä.
Vuonna 1927 Ateenassa pidettiin raamatuntutkijoiden konventti, ja Jehovan ansiosta pystyimme olemaan läsnä. Olimme innoissamme ja saimme hengellistä rohkaisua, kun kokoonnuimme monien toisten uskovien kanssa. Palattuamme Samokselle levitimme saaremme kaupungeissa ja kylissä 5 000 kappaletta traktaattia Todistus maailman hallitsijoille.
Suunnilleen näihin aikoihin Dimitris erotettiin opetustyöstään, ja koska meihin suhtauduttiin ennakkoluuloisesti, oli melkein mahdotonta löytää työtä. Koska minä osasin ommella ja Dimitris oli taitava maalari, pystyimme kuitenkin ansaitsemaan tarpeeksi tullaksemme toimeen. Vuonna 1928 sekä aviomieheni että neljä muuta kristittyä veljeä Samoksella tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan hyvän uutisen saarnaamisen vuoksi. Koska olin ainoa vapaalla jalalla oleva raamatuntutkija, pystyin toimittamaan heille ruokaa vankilaan.
Taistelen vaikeita sairauksia vastaan
Eräässä vaiheessa sairastuin tuolloin tuntemattomaan pitkäaikaiseen sairauteen, selkärankatuberkuloosiin. Menetin ruokahaluni, ja minulla oli jatkuvasti korkea kuume. Hoitoon kuului se, että ylävartaloni oli kaulasta reisiin asti kipsisidoksessa. Aviomieheni myi maapalstan, jotta olisimme tulleet toimeen taloudellisesti ja hoitoani olisi voitu jatkaa. Ahdistuneena rukoilin päivittäin Jumalalta voimaa.
Kun sukulaiset vierailivat luonani, vastustus puhkesi joka kerta ilmiliekkiin. Äiti väitti kaikkien ongelmiemme johtuvan siitä, että olimme vaihtaneet uskontoamme. Koska en pystynyt liikkumaan, itkin tyynyni märäksi pyytäessäni hartaasti taivaallista Isäämme antamaan minulle kärsivällisyyttä ja rohkeutta, jotta kestäisin.
Pidin yöpöydälläni omaa Raamattuani sekä vierailijoille tarkoitettuja kirjoja ja traktaatteja. Oli siunaus, että pienen seurakuntamme kokoukset pidettiin kodissamme, koska siten sain säännöllisesti hengellistä rohkaisua. Meidän täytyi myydä toinenkin maapalsta maksaaksemme erään ateenalaisen lääkärin antamasta hoidosta.
Kohta tämän jälkeen matkavalvoja vieraili luonamme. Hän oli hyvin pahoillaan nähdessään minut siinä kunnossa ja Dimitrisin ilman töitä. Hän auttoi meitä ystävällisesti tekemään järjestelyjä sen hyväksi, että menisimme asumaan Lesboksen saarelle Mytileneen. Muutimme sinne vuonna 1934, ja Dimitris sai töitä. Lisäksi löysimme sieltä suurenmoisia kristittyjä veljiä ja sisaria, jotka pitivät minusta huolta sairastellessani. Vähitellen viiden vuoden hoidon jälkeen olin toipunut täysin.
Vuonna 1946, pian toisen maailmansodan jälkeen, sairastuin kuitenkin jälleen vakavasti: tällä kertaa sain tuberkuloosibakteerin aiheuttaman vatsakalvontulehduksen. Olin vuoteenomana viisi kuukautta, ja minulla oli korkea kuume ja erittäin kovia tuskia. Kuten aiemminkin en kuitenkaan koskaan lakannut puhumasta Jehovasta niille, jotka kävivät katsomassa minua. Aikanaan paranin.
Tienraivauspalvelusta vastustuksesta huolimatta
Sodanjälkeisinä vuosina Kreikan Jehovan todistajien osana oli armoton vastustus. Meidät pidätettiin lukemattomia kertoja ollessamme talosta taloon -palveluksessa. Aviomieheni oli kaiken kaikkiaan melkein vuoden vankilassa. Kun lähdimme palvelukseen, varauduimme tavallisesti viettämään yön pidätettyinä poliisiasemalla. Jehova ei kuitenkaan koskaan hylännyt meitä. Hän antoi meille aina tarvittavan rohkeuden ja voiman, jotta kestäisimme.
1940-luvulla luin Tiedonantajasta (nykyisin Valtakunnan Palveluksemme) lomatienraivausjärjestelystä. Päätin yrittää osallistua tähän palveluksen piirteeseen, mikä merkitsi sitä, että kuukauden aikana piti käyttää 75 tuntia sananpalvelukseen. Tämän tuloksena uusintakäyntieni ja raamatuntutkistelujeni määrä lisääntyi – jonkin aikaa johdin viikoittain 17:ää tutkistelua. Muodostin myös lehtikierroksen Mytilenen liikealueelle, jonka kauppoihin, toimistoihin ja pankkeihin levitin säännöllisesti noin 300 Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä.
Kun matkavalvoja vieraili seurakunnassamme vuonna 1964, hän sanoi: ”Sisar Penelope, havaitsin julistajakortistasi, miten erinomaisia tuloksia olet saanut palveluksessasi. Miksi et täyttäisi anomusta vakituiseen tienraivauspalvelukseen?” Tulen aina olemaan kiitollinen hänen rohkaisustaan; kokoaikainen palvelus on ollut ilonaiheeni kolmen vuosikymmenen ajan.
Palkitseva kokemus
Mytilenessä on tiheään asuttu Langada-niminen asuinalue, jossa asui kreikkalaisia pakolaisia. Koska olimme kohdanneet fanaattista vastustusta, emme työskennelleet sillä alueella ovelta ovelle. Kun aviomieheni oli vankilassa, minun täytyi kuitenkin kulkea sen poikki, jotta olisin voinut vierailla hänen luonaan. Eräänä sateisena päivänä muuan nainen kutsui minut kotiinsa tiedustellakseen, miksi mieheni oli vankilassa. Selitin sen johtuvan siitä, että hän oli saarnannut Jumalan valtakunnan hyvää uutista, ja sanoin, että hän kärsi sen vuoksi aivan kuten Kristuskin oli kärsinyt.
Aikanaan eräs toinen nainen sopi kanssani, että kävisin hänen luonaan. Saapuessani huomasin, että hän oli kutsunut kaikkiaan 12 naista luokseen. Odotin mahdollista vastustusta, joten rukoilin Jumalaa antamaan minulle viisautta ja rohkeutta kohdata tilanne, tulipa eteen mitä tahansa. Naisilla oli monia kysymyksiä, ja jotkut väittivät vastaan, mutta pystyin antamaan heille raamatullisia vastauksia. Kun nousin lähteäkseni, talon rouva pyysi minua tulemaan taas seuraavana päivänä. Otin kutsun vastaan iloisena. Kun toverini ja minä tulimme seuraavana päivänä, naiset olivat jo odottamassa.
Raamatulliset keskustelumme jatkuivat tämän jälkeen säännöllisesti, ja aloitimme monia raamatuntutkisteluja. Useat näistä naisista samoin kuin heidän perheensä edistyivät täsmällisen tiedon hankkimisessa. Tämä ryhmä muodosti myöhemmin Jehovan todistajien uuden seurakunnan ytimen Mytilenessä.
Jehova on ollut minulle hyvä
Jehova on vuosien aikana palkinnut mieheni ja minut, kun olemme ponnistelleet palvellaksemme Häntä. Samoksella 1920-luvulla ollut pieni todistajien joukko on kasvanut kahdeksi seurakunnaksi ja yhdeksi ryhmäksi, joissa on noin 130 julistajaa. Lesboksenkin saarella on neljä seurakuntaa ja viisi ryhmää, ja niissä on Valtakunnan julistajia noin 430. Aviomieheni julisti toimeliaasti Jumalan valtakuntaa vuoteen 1977 asti, jolloin hän kuoli. Miten hienoa onkaan nähdä niiden ihmisten, joita autoimme, olevan yhä palavan innokkaita palveluksessa! Muodostavathan he lapsineen, lastenlapsineen ja lastenlastenlapsineen melkoisen joukon, joka palvelee yksimielisesti Jehovaa!
Kristillinen vaellukseni, joka nyt on kestänyt yli 70 vuotta, ei ole ollut helppo. Jehova on kuitenkin ollut verraton linnoitus. Korkean ikäni ja heikkenevän terveyteni vuoksi olen vuoteenomana ja pystyn saarnaamaan enää hyvin vähän. Voin kuitenkin sanoa Jehovalle kuten psalmista: ”Sinä olet turvani ja linnoitukseni, Jumalani, johon minä luotan.” (Psalmit 91:2.)
(Sisar Makris kuoli ennen tämän kirjoituksen painamista. Hänellä oli taivaallinen toivo.)
[Kuva s. 26]
Aviomiehensä kanssa vuonna 1955
[Kuva s. 26]
Sisar Makris olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa 1997