Jehova on ollut kanssani
KERTONUT MAX HENNING
Elettiin vuotta 1933, ja Adolf Hitler oli juuri noussut valtaan Saksassa. Berliinin seudulla asuvat puolisen tuhatta Jehovan todistajaa eivät kuitenkaan horjuneet. Monet nuoret ryhtyivät tienraivaajiksi eli kokoaikaisiksi sananpalvelijoiksi, ja jotkut jopa lähtivät määräalueille muihin Euroopan maihin. Ystävälläni Werner Flattenilla ja minulla oli tapana kysellä toisiltamme: ”Miksi me vain seisoskelemme hukkaamassa aikaamme? Miksi emme rupea tienraivaajiksi?”
KAHDEKSAN päivää syntymäni jälkeen vuonna 1909 pääsin rakkaudellisten kasvatusvanhempien hoiviin. Vuonna 1918 perheemme koki musertavan iskun, kun pikku kasvattisisareni kuoli äkisti. Pian sen jälkeen raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, tulivat ovellemme, ja kasvatusvanhempieni sydän avautui Raamatun totuudelle. He opettivat minutkin arvostamaan hengellisiä asioita.
Syvennyin koulunkäyntiin, ja minusta tuli putkimies. Mutta mikä tärkeintä, otin asenteeni hengellisissä asioissa. Aloitin Wernerin kanssa tienraivauksen 5. toukokuuta 1933. Meillä oli tapana pyöräillä erääseen noin sata kilometriä Berliinin ulkopuolella sijaitsevaan kaupunkiin, jonne jäimme saarnaamaan kahdeksi viikoksi. Sitten palasimme Berliiniin hoitamaan tarpeellisia asioita. Tämän jälkeen menimme jälleen takaisin saarnaamisalueellemme kahdeksi viikoksi.
Anoimme lupaa palvella jossain toisessa maassa, ja joulukuussa 1933 meidät määrättiin silloiseen Jugoslaviaan. Ennen kuin kuitenkaan pääsimme lähtemään, määräalueeksemme annettiin Alankomaissa sijaitseva Utrecht. Pian sen jälkeen kävin kasteella. Noihin aikoihin kastetta painotettiin vähemmän kuin nykyään; sananpalvelus oli tärkeintä. Luottamuksesta Jehovaan tuli nyt pysyvä osa elämääni. Minua tukivat suuresti Raamatun psalmistan sanat: ”Katso! Jumala on auttajani, Jehova on sieluani tukevien joukossa.” (Psalmit 54:4.)
Tienraivausta Alankomaissa
Melko pian Alankomaihin saapumisemme jälkeen saimme uuden määräyksen Rotterdamin kaupunkiin. Sen perheen isä ja poika, jonka luona asuimme, olivat hekin tienraivaajia. Muutamaa kuukautta myöhemmin hankittiin tienraivaajien majoittamiseksi suuri talo Utrechtin lähellä sijaitsevasta Leersumin kaupungista, ja minä muutin Wernerin kanssa sinne.
Asuessamme tuossa tienraivauskodissa kuljimme lähialueille polkupyörillä ja kauempana oleville alueille seitsemän hengen autolla. Koko Alankomaissa oli tuolloin vain sata Jehovan todistajaa. Nykyään, 60 vuotta myöhemmin, alueella, jota kävimme tuosta tienraivauskodista käsin, on yli 4 000 julistajaa ja noin 50 seurakuntaa!
Ahkeroimme kovasti ja olimme joka päivä palveluksessa jopa 14 tuntia, mikä piti meidät onnellisina. Päätavoite oli levittää mahdollisimman paljon kirjallisuutta. Tavallisesti jätimme kiinnostuneille yhteensä yli sata kirjasta päivässä. Emme vielä tuolloin tehneet uusintakäyntejä emmekä johtaneet raamatuntutkisteluja.
Eräänä päivänä olin toverini kanssa todistamassa Vreeswijkin kaupungissa. Sillä välin kun hän todisti eräälle miehelle sotilaslinnakkeen portilla, minä luin Raamattuani. Siinä oli runsaasti sini- ja punakynällä tehtyjä alleviivauksia. Myöhemmin muuan kirvesmies, joka oli töissä erään naapuritalon katolla, varoitti portilla olevaa miestä, että minä olin luultavasti jonkinlainen vakooja. Sen johdosta minut pidätettiin vielä samana päivänä todistaessani eräälle kauppiaalle, ja Raamattuni takavarikoitiin.
Minut vietiin oikeuteen. Siellä minua syytettiin siitä, että olin yrittänyt tehdä Raamattuuni piirustukset linnakkeesta. Minut tuomittiin syylliseksi, ja tuomari passitti minut kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tuomioon haettiin kuitenkin muutosta, ja pääsin vapaaksi. Olin ikionnellinen vapaudestani, mutta vielä onnellisempi olin saatuani takaisin Raamattuni kaikkine merkintöineen!
Vietin kesän 1936 saarnaten maan pohjoisosassa Richard Brauningin kanssa, joka myös oli tienraivaaja ja asui kodissamme. Ensimmäisenä kuukautena käytimme palvelukseen 240 tuntia ja levitimme runsaasti kirjallisuutta. Asuimme teltassa ja hoidimme kaikki tarpeelliset askareet itse – pesimme oman pyykkimme, laitoimme ruoan ja niin edelleen.
Myöhemmin sain siirron Lightbearer-nimiselle alukselle, josta tuli tunnettu Pohjois-Alankomaissa. Aluksella asui viisi tienraivaajaa, ja siltä käsin pystyimme käymään monia syrjäisiä alueita.
Lisäetuja
Vuonna 1938 minut nimitettiin alueenpalvelijaksi, kuten Jehovan todistajien kierrosvalvojia siihen aikaan kutsuttiin. Lähdin siksi Lightbearer-alukselta ja aloin vierailla seurakunnissa sekä syrjäseudulla asuvien todistajien luona kolmessa eteläisessä provinssissa.
Polkupyörä oli ainoa kulkuvälineemme. Usein kesti kokonaisen päivän matkustaa seurakunnasta tai kiinnostuneiden ryhmästä toiseen. Vierailin muun muassa Bredan kaupungissa, jossa asun nykyään. Bredassa ei ollut siihen aikaan seurakuntaa, vaan ainoastaan yksi iäkäs todistajapariskunta.
Palvellessani veljiä Limburgissa minua pyydettiin vastaamaan moniin kysymyksiin, joita eräs kaivostyöläinen, Johan Pieper, teki. Hän asennoitui lujasti Raamatun totuuden puolelle, ja hänestä tuli rohkea saarnaaja. Neljä vuotta myöhemmin hän päätyi keskitysleiriin, jossa hän vietti kolme ja puoli vuotta. Vapauduttuaan hän ryhtyi jälleen saarnaamaan innokkaasti, ja hän on edelleenkin uskollinen vanhin. Tuosta Limburgin pienestä, 12 todistajan seurakunnasta on nyt kasvanut 17 seurakuntaa, joissa on noin 1 550 julistajaa!
Natsien saappaan alla
Toukokuussa 1940 natsit tunkeutuivat Alankomaihin. Minut kutsuttiin töihin Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Amsterdamiin. Meidän oli jatkettava työtämme äärimmäisen varovasti, mikä sai meidät arvostamaan Raamatun sananlaskua: ”Tosi toveri – – on veli, joka on syntynyt ahdingon varalle.” (Sananlaskut 17:17.) Se miellyttävä ykseyden side, joka tuona ahdingon aikana kukoisti, vaikutti syvällisesti hengelliseen kehitykseeni ja valmisti minua edessä oleviin, vielä vaikeampiin aikoihin.
Tehtävänäni oli valvoa kirjallisuuden jakamista seurakuntiin, minkä tavallisesti suorittivat kuriirit. Gestapo etsi jatkuvasti nuoria miehiä viedäkseen heitä pakkotöihin Saksaan, joten käytimme kuriireina kristittyjä sisaria. Aikanaan luoksemme lähetettiin Haagista Wilhelmina Bakker, jota sanottiin aina Nonnieksi, ja minä vein hänet haaratoimistonvalvojamme, Arthur Winklerin, piilopaikkaan. Yritin näyttää mahdollisimman huomaamattomalta, joten pukeuduin hollantilaiseksi maanviljelijäksi – minulla oli puukengät ja kaikki – ja saatoin Nonnien perille raitiovaunulla. Sittemmin sain tietää, että hänellä oli ollut täysi työ pidätellä nauruaan, koska hänen mielestään olin kaikkea muuta kuin huomaamaton.
Lokakuun 21. päivänä 1941 kirjallisuus- ja paperivarastona toiminut paikkamme Amsterdamissa kavallettiin viholliselle. Winkler ja Nonnie pidätettiin Gestapon ratsiassa. Kun heitä oltiin luovuttamassa vangittaviksi, he kuulivat kahden Gestapon agentin puhuvan siitä, kuinka nämä olivat ajaneet takaa ”pientä tummahiuksista kaveria” ja eksyneet hänen jäljiltään ruuhkaisilla kaduilla. He puhuivat mitä ilmeisimmin minusta, joten Winkler toimitti veljille viestin. Minut siirrettiin viipymättä Haagiin.
Tällä välin Nonnie vapautettiin vankilasta, ja hän palasi tienraivaajaksi Haagiin. Tapasin hänet siellä uudelleen. Mutta kun Rotterdamin seurakunnanpalvelija pidätettiin, minut lähetettiin hänen paikalleen. Myöhemmin pidätettiin Goudan seurakunnanpalvelija, ja minut siirrettiin hänen tilalleen. Lopulta 29. maaliskuuta 1943 jäin kiinni. Ollessani tarkastamassa varastoa, jossa pidimme raamatullista kirjallisuutta, Gestapo teki sinne yllättäen ratsian.
Pöydälle levitetyn raamatullisen kirjallisuuden lisäksi siellä oli myös lista kristityistä veljistä ja sisarista, joskin koodikielellä kirjoitettuna. Hädissäni rukoilin, että Jehova antaisi minulle tilaisuuden suojella niitä, jotka olivat vielä vapaita saarnaamaan. Onnistuin toisten huomaamatta laskemaan kämmeneni nimilistan päälle ja rypistämään sen nyrkkiini. Sitten pyysin saada mennä käymälään, jossa revin listan ja huuhdoin sen pöntöstä alas.
Tuollaisissa äärimmäisen tukalissa tilanteissa opin ammentamaan voimaa siitä, miten Jehova on toiminut kansansa suhteen menneisyydessä, sekä hänen lupauksistaan vapauttaa heidät. En ole koskaan unohtanut esimerkiksi seuraavaa henkeytettyä vakuutusta: ”Ellei olisi osoittautunut, että Jehova oli puolellamme, kun ihmiset nousivat meitä vastaan, niin he olisivat nielleet meidät ilmielävinä.” (Psalmit 124:2, 3.)
Vankiloita ja keskitysleirejä
Minut vietiin Rotterdamin vankilaan, missä olin kiitollinen siitä, että minulla oli Raamattuni. Minulla oli myös kirja Pelastus, osia kirjasta Lapset sekä yllin kyllin aikaa lukea kaikkea tätä kirjallisuutta. Puolen vuoden kuluttua sairastuin vakavasti ja jouduin sairaalaan. Ennen lähtöäni vankilasta kätkin kirjallisuuden patjani alle. Myöhemmin kuulin, että eräs toinen todistaja, Piet Broertjes, oli siirretty selliini ja hän oli löytänyt sen. Siten tuo kirjallisuus vahvisti toistenkin uskoa.
Toivuttuani minut siirrettiin erääseen vankilaan Haagiin. Siellä ollessani tapasin Leo C. van der Tasin, joka oli lukenut lakia mutta joutunut vankilaan, koska vastusti natsimiehitystä. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Jehovan todistajista, ja sain tilaisuuden todistaa hänelle. Toisinaan hän herätti minut keskellä yötä tehdäkseen kysymyksiä. Hän ei voinut salata ihailevansa todistajia, etenkään kuultuaan, että voisimme päästä vapaiksi vain allekirjoittamalla paperin, jossa kieltäisimme uskomme. Sodan jälkeen Leosta tuli asianajaja, ja hän taisteli Vartiotorni-seuran puolesta kymmeniä kertoja oikeusjutuissa, jotka koskivat palvontavapautta.
Huhtikuun 29. päivänä 1944 minut työnnettiin junaan, joka oli lähdössä 18 päivää kestävälle kiduttavalle matkalle Saksaan. Toukokuun 18. päivänä takanani sulkeutuivat Buchenwaldin keskitysleirin portit. Elämä oli sanoin kuvaamattoman kauheaa, kunnes liittoutuneiden joukot lähes neljä vuotta myöhemmin vapauttivat meidät. Tuhannet kuolivat – monet silmiemme edessä. Koska kieltäydyin työskentelemästä läheisessä tehtaassa, jossa valmistettiin sotatarvikkeita, minut laitettiin viemäritöihin.
Eräänä päivänä tehdasta pommitettiin. Monet ryntäsivät parakkeihin suojaan, kun taas toiset juoksivat metsään. Osa pommeista osui vahingossa parakkeihin, ja palopommit sytyttivät metsän tuleen. Näky oli hirvittävä! Monet paloivat elävältä! Olin löytänyt turvallisen kätköpaikan, ja kun tuli laantui, kävelin lukemattomien ruumiiden keskitse leiriin.
Useimmat ihmiset tietävät nykyään natsien hirmuteoista. Kiitän Jehovaa, että hän on vahvistanut ajattelukykyäni niin, että kokemani kauhut eivät ole hallinneet ajatuksiani vuosien varrella. Muistellessani vankeusaikaani päällimmäinen tunteeni on ilo siitä, että pysyin nuhteettomana Jehovalle hänen nimensä kunniaksi. (Psalmit 124:6–8.)
Sodanjälkeistä toimintaa
Kun olin päässyt vapaaksi ja palannut Amsterdamiin, ilmoittauduin suoraa päätä haaratoimistoon saadakseni jonkin tehtävämääräyksen. Olin innostunut kuulemaan, mitä poissa ollessani oli tapahtunut. Nonnie oli jo töissä siellä. Viimeisenä sotavuonna hän oli toiminut kuriirina ja toimittanut raamatullista kirjallisuutta seurakuntiin. Häntä ei ollut pidätetty toistamiseen, vaikka hän oli välttänyt sen usein vain täpärästi.
Olin vähän aikaa tienraivaajana Haarlemissa, mutta vuonna 1946 minua pyydettiin töihin haaratoimiston lähetysosastolle Amsterdamiin. Loppuvuodesta 1948 Nonnie ja minä avioiduimme ja lähdimme haaratoimistosta palvelemaan yhdessä tienraivaajina. Meidät nimitettiin tienraivaajiksi Asseniin. Richard Brauning ja minä olimme 12 vuotta aiemmin viettäneet siellä kesän, asuneet teltassa ja saarnanneet. Sain tietää, että Richard oli ammuttu matkalla eräälle keskitysleirille.
Vankeudessa viettämäni aika oli selvästi heikentänyt terveyttäni. Kun Buchenwaldista vapautumisestani oli kulunut kuusi vuotta, sairaus pakotti minut vuoteeseen neljäksi kuukaudeksi. Vuosia myöhemmin, vuonna 1957, olin tuberkuloosin kourissa vuoden. Ruumiini oli voimaton, mutta tienraivaushenkeni oli yhä vahva. Hyödynsin sairauteni aikana kaikki todistamistilaisuudet. Tällä tienraivaushengellä oli uskoakseni tärkeä osuus siinä, ettei minusta tullut sairastellessani pelkkää joutilasta, sairasta miestä. Nonnie ja minä olemme päättäneet pysyä kokoaikaisessa palveluksessa niin kauan kuin terveytemme sallii.
Toivuttuani meidät määrättiin Bredan kaupunkiin. Tämä tapahtui 21 vuotta sen jälkeen, kun olin vieraillut siellä alueenpalvelijana. Saapuessamme siellä oli pieni 34 todistajan seurakunta. Nykyään, 37 vuotta myöhemmin, siellä on kuusi seurakuntaa ja yli 500 julistajaa, jotka kokoontuvat kolmessa valtakunnansalissa! Paikallisissa kokouksissamme ja konventeissa näemme monia, jotka ovat oppineet tuntemaan Raamatun totuuden joidenkin ponnistelujemme tuloksena. Meistä tuntuu usein samalta kuin apostoli Johanneksesta, kun hän kirjoitti: ”Minulla ei ole suurempaa kiitollisuuden syytä kuin se, että kuulen lasteni yhä vaeltavan totuudessa.” (3. Johanneksen kirje 4.)
Meille on nyt karttunut vuosia. Minä olen 86- ja Nonnie 78-vuotias, mutta on sanottava, että tienraivaus on terveellistä toimintaa. Sinä aikana, kun olen asunut Bredassa, olen voittanut useimmat niistä terveysongelmista, jotka sain vankeusaikanani. Olen myös viettänyt monta tuottoisaa vuotta Jehovan palveluksessa.
Me molemmat saamme iloa katsoessamme taaksepäin moniin hedelmällisen palveluksen vuosiin. Rukoilemme päivittäin Jehovalta, että hän antaisi meille henkeä ja voimaa jatkaa hänen palvelemistaan niin kauan kuin meissä henki pihisee. Yhdymme luottavaisina psalmistan sanoihin: ”Katso! Jumala on auttajani, Jehova on sieluani tukevien joukossa.” (Psalmit 54:4.)
[Kuva s. 23]
Seisomassa teltan vieressä, jota käytimme tienraivauksessa 1930-luvulla
[Kuva s. 23]
Alus, jolla kävimme syrjäisiä alueita
[Kuva s. 23]
Haastateltavana konventtiohjelmassa vuonna 1957
[Kuva s. 24]
Vaimoni kanssa nykyään