’Maahan syösty, mutta ei tuhottu’
KERTONUT ULF HELGESSON
Heinäkuussa 1983 huudahtivat ylleni kumartuneet lääkärit: ”Hän on herännyt!” Selkäytimestäni oli poistettu 12 senttimetriä pitkä kasvain vaikeassa leikkauksessa, joka kesti 15 tuntia. Halvaannuin siinä täydellisesti.
MUUTAMAN päivän kuluttua minut siirrettiin sairaalaan vajaan 60 kilometrin päähän kotikaupungistani Helsingborgista, joka sijaitsee Etelä-Ruotsissa. Siellä pääsin kuntoutukseen. Fysioterapeuttini mukaan ohjelma olisi erittäin vaativa, mutta minä tuskin maltoin odottaa sen alkamista. Halusin todella päästä taas kävelemään. Noudatin tunnollisesti jokapäiväistä viiden tunnin kunto-ohjelmaani ja edistyin nopeasti.
Kun matkavalvoja kuukauden kuluttua vieraili seurakunnassamme, hän ja muut kristityt vanhimmat ajoivat tuon pitkän matkan pitääkseen seurakunnan vanhinten kokouksen sairaalahuoneessani. Miten sydämeni olikaan iloinen tästä veljellisen rakkauden osoituksesta! Työvuorossa olevat hoitajat tarjosivat koko ryhmälle teetä ja voileipiä kokouksen jälkeen.
Aluksi lääkärit olivat ihmeissään edistymisestäni. Pystyin kolmen kuukauden kuluttua istumaan pyörätuolissani ja jopa seisomaan muutaman tovin. Olin onnellinen ja aivan varma siitä, että vielä jonain päivänä kävelisin. Perheeni ja toiset kristityt rohkaisivat minua paljon käydessään luonani. Pääsin jopa kotiin aina vähäksi aikaa kerrallaan.
Todellinen takaisku
Sen jälkeen en kuitenkaan enää edistynyt lainkaan. Pian fysioterapeutti kertoi minulle tuskallisen uutisen: ”Sinä et tule tämän paremmaksi!” Tavoitteena oli nyt vahvistaa minua siinä määrin, että pystyisin liikkumaan itsekseni pyörätuolissa. Mietin mitä minulle mahtaisi tapahtua. Miten vaimoni tulisi toimeen? Hän oli itsekin ollut suuressa leikkauksessa ja oli tarvinnut apuani. Joutuisinko pysyvästi laitoshoitoon?
Masennuin täysin. Voimani ja rohkeuteni valuivat tyhjiin. Päivät kuluivat niin etten liikahtanutkaan. Olin paitsi fyysisesti halvaantunut myös henkisesti ja hengellisesti turta. Olin ’maahan syösty’. Olin aina pitänyt itseäni hengellisesti vahvana. Minulla oli lujaan juurtunut usko Jumalan valtakuntaan (Daniel 2:44; Matteus 6:10). Olin varma siitä, että Raamatun lupauksen mukaisesti kaikki sairaudet ja vajavaisuudet parannettaisiin Jumalan vanhurskaassa uudessa maailmassa ja koko ihmiskunta saisi siellä uudelleen täydellisen elämän (Jesaja 25:8; 33:24; 2. Pietarin kirje 3:13). Nyt tunsin itseni halvaantuneeksi ei ainoastaan fyysisesti vaan myös hengellisesti. Tunsin itseni ’tuhotuksi’. (2. Korinttilaisille 4:9.)
Ennen kuin jatkan pitemmälle, haluaisin kertoa vähän taustastani.
Onnellinen perhe
Olen syntynyt vuonna 1934, ja terveyteni oli aina ollut hyvä. 1950-luvun alussa tapasin Ingridin; menimme naimisiin vuonna 1958 ja muutimme Östersundiin Keski-Ruotsiin. Elämämme muuttui ratkaisevasti vuonna 1963, kun aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Meillä oli silloin jo kolme pientä lasta: Ewa, Björn ja Lena. Pian koko perheemme tutki Raamattua ja edistyi hyvin sen totuuksien tuntemisessa.
Vähän sen jälkeen kun olimme alkaneet tutkia, muutimme Helsingborgiin. Siellä vihkiydyimme vaimoni kanssa Jehovalle, ja meidät kastettiin vuonna 1964. Onnellisuutemme lisääntyi, kun vanhin tyttäremme Ewa meni kasteelle vuonna 1968. Seitsemän vuotta myöhemmin kastettiin myös Björn ja Lena, ja seuraavana vuonna minut nimitettiin vanhimmaksi kristilliseen seurakuntaan.
Ansiotyöni turvin pystyin elättämään perheeni hyvin. Onneamme lisäsi se, että Björn ja Lena aloittivat kokoaikaisen sananpalveluksen. Björn kutsuttiin pian palvelemaan Jehovan todistajien haaratoimistoon Arbogaan. Elämä hymyili meille. Sitten alkuvuodesta 1980 kasvaimeni alkoi ilmoittaa olemassaolostaan, ja lopulta se poistettiin tuossa suuressa leikkauksessa vuonna 1983.
Voitolle hengellisestä halvaantumisesta
Kun sain kuulla, etten enää kävelisi, elämä tuntui romahtavan kasaan. Miten sain takaisin hengellisen voimani? Se oli helpompaa kuin luulin. Minä vain otin Raamattuni ja aloin lukea. Mitä enemmän luin, sitä enemmän sain hengellistä voimaa. Kaikkein eniten opin arvostamaan Jeesuksen vuorisaarnaa. Luin sen yhä uudelleen läpi ja mietiskelin sitä.
Pystyin taas suhtautumaan elämään myönteisesti. Lukemisen ja mietiskelyn avulla aloin nähdä esteiden sijasta mahdollisuuksia. Haluni kertoa Raamatun totuuksista toisille palautui ennalleen, ja tyydytin tämän halun todistamalla sairaalahenkilökunnalle ja muille tapaamilleni ihmisille. Perheeni antoi minulle täyden tukensa ja sai valmennusta voidakseen hoitaa minua. Viimein pääsin lähtemään sairaalasta.
Olin vihdoinkin kotona. Miten iloinen päivä se olikaan meille kaikille! Perheeni suunnitteli aikataulun, johon sisältyi minun hoitoni. Poikani Björn päätti luopua työstään Jehovan todistajien haaratoimistossa, ja hän tuli kotiin huolehtimaan minusta. Oli hyvin lohduttavaa saada osakseen niin paljon rakkautta ja huolenpitoa perheeltäni.
Painiskelu uuden takaiskun kanssa
Ajan myötä terveydentilani kuitenkin huononi, ja minun oli vaikea liikkua. Perheeni vilpittömistä ponnisteluista huolimatta he eivät lopulta enää pystyneet hoitamaan minua kotona. Siksi ajattelin, että minun olisi parasta mennä hoitokotiin. Se toi mukanaan taas muutoksia ja uuden päivärytmin. En kuitenkaan antanut sen koitua hengelliseksi takaiskuksi.
Pidin aina kiinni Raamatun lukemisesta ja tutkimisesta. Ajattelin jatkuvasti, mitä pystyin tekemään, en sitä, mitä en pystynyt tekemään. Mietin niitä hengellisiä siunauksia, joita on kaikilla Jehovan todistajilla. Pysyin Jehovan lähellä rukouksessa ja käytin joka tilaisuuden saarnata muille.
Nykyään olen yöt ja osan päivistä hoitokodissa. Iltapäivät ja illat olen joko kotona tai kristillisissä kokouksissamme. Kunta järjestää minulle edestakaisen kuljetuksen kokouksiin ja kotiin. Uhrautuva perheeni, seurakunnan veljet ja hoitokodin henkilökunta huolehtivat minusta suurenmoisesti.
Teen sen minkä voin
En pidä itseäni invalidina, eivätkä perheeni tai kristityt veljeni kohtele minua sellaisena. Minusta pidetään lämpimästi huolta, niin että voin edelleen palvella täysipainoisesti vanhimpana. Johdan seurakunnan kirjantutkistelua joka viikko samoin kuin seurakunnan viikoittaista Vartiotornin tutkistelua valtakunnansalissa. Minun on vaikea kääntää sivua Raamatusta, ja siksi jollekulle on aina kokouksissa annettu tehtäväksi auttaa minua siinä. Johdan kokouksia ja pidän esitelmiä pyörätuolistani.
Voin siis yhä tehdä paljon sellaista, mistä pidin aiemmin, myös paimennuskäyntejä (1. Pietarin kirje 5:2). Tämä onnistuu silloin, kun veljet ja sisaret tulevat luokseni pyytämään apua tai neuvoa. Käytän myös puhelinta: soitan oma-aloitteisesti toisille. Näin molemmat osapuolet saavat rohkaisua (Roomalaisille 1:11, 12). Eräs ystävä sanoi hiljattain: ”Juuri silloin kun olen alamaissa, sinä soitat piristääksesi minua.” Mutta minäkin rohkaistun, koska tiedän, että Jehova siunaa ponnisteluni.
Ennen kokousten alkua ja niiden jälkeen minulla on hienoja hetkiä seurakunnan lasten kanssa. Koska istun pyörätuolissani, voimme puhua keskenämme samalla korkeudella. Arvostan heidän vilpittömyyttään ja suoruuttaan. Kerran eräs pikkupoika sanoi minulle: ”Sinä olet harvinaisen komea invalidi!”
Keskittymällä siihen, mitä voin tehdä, sen sijaan että harmittelisin sitä, mitä en voi tehdä, olen nauttinut Jehovan palvelemisesta. Olen oppinut paljon siitä, mitä minulle on tapahtunut. Olen ymmärtänyt, että meitä valmennetaan ja vahvistetaan niissä koetuksissa, joita käymme läpi (1. Pietarin kirje 5:10).
Olen huomannut, että monet terveet ihmiset eivät ymmärrä, että meidän täytyy aina ottaa vakavasti taivaallisen Isämme palvonta. Jollemme tee niin, voi tutkimis-, kokous- ja kenttäpalvelusohjelmastamme tulla pelkkää rutiinia. Pidän näitä asioita ratkaisevan tärkeinä, jotta voisimme säilyä elossa tämän maailman lopusta Jumalan lupaamaan maanpäälliseen paratiisiin (Psalmit 37:9–11, 29; 1. Johanneksen kirje 2:17).
Meidän on aina pidettävä elävänä sydämessämme toivo elää Jumalan tulevassa uudessa maailmassa (1. Tessalonikalaisille 5:8). Olen myös oppinut olemaan luovuttamatta taistelussa, kun masennus uhkaa hiipiä mieleen. Olen oppinut pitämään Jehovaa Isänäni ja hänen järjestöään äitinäni. Olen ymmärtänyt, että jos me ponnistelemme, Jehova voi käyttää meitä jokaista hänen aikaansaavana palvelijanaan.
Vaikka minusta on joskus tuntunut siltä, että minut olisi ikään kuin ’maahan syösty’, minua ei ole ’tuhottu’. Jehova ja hänen järjestönsä eivät ole koskaan hylänneet minua, niin kuin eivät ole myöskään perheeni ja kristityt veljeni. Sain hengellisen voimani takaisin ottamalla Raamatun käteeni ja alkamalla lukea sitä. Olen kiitollinen Jehova Jumalalle, sillä hän antaa ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”, kunhan luotamme häneen (2. Korinttilaisille 4:7).
Luotan täysin Jehovaan, ja siksi odotan innokkaasti tulevaisuutta. Tiedän että hyvin pian Jehova Jumala täyttää lupauksensa paratiisista, joka ennallistetaan tänne maan päälle, sekä kaikista niistä suurenmoisista siunauksista, joita se tuo tullessaan (Ilmestys 21:3, 4).