Bosniassa asuvia uskonveljiämme autetaan
JEHOVAN TODISTAJAT eivät ota osaa poliittisiin kiistoihin (Johannes 17:16). Mutta koska he noudattavat Paavalin neuvoa ja toimivat ”ennen kaikkea uskonveljiemme” parhaaksi, he auttavat halukkaasti sodan runtelemilla alueilla asuvia kristittyjä tovereitaan (Galatalaisille 6:10, Uusi testamentti nykysuomeksi). Talven 1993–94 lähestyessä itävaltalaiset ja kroatialaiset todistajat vaaransivat henkensä auttaakseen Bosniassa asuvia uskonveljiään. Seuraavassa on heidän raporttinsa.
Vuoden 1993 maaliskuusta lokakuuhun ei Bosniaan voitu toimittaa avustuslähetyksiä. Lokakuun alussa viranomaiset kuitenkin ilmoittivat, että tavaralähetysten vieminen alueelle saattaisi olla mahdollista. Se olisi kuitenkin vaarallinen hanke, sillä kaikilla Bosnian rintamilla käytiin ankaria taisteluja.
Siitä huolimatta rekka-automme lähtivät Wienistä tiistaina 26. lokakuuta 1993 lastinaan 16 tonnia ruokaa ja polttopuita Bosniassa asuville kristityille tovereille. Jotta meidät voitaisiin tunnistaa, meillä oli piirikonventin rintamerkit.
Saavuttuamme Kroatian ja Bosnian rajalle meidät saatettiin sotilastukikohtaan, missä rekkamme tutkittiin tarkkaan. Meiltä evättiin matkustuslupa Serbian alueen halki. Saimme luvan kulkea vain Keski-Bosnian läpi – suoraan taistelualueen poikki!
Turhia ponnisteluja?
Kulkiessamme sotilassaattueessa tarkastuspisteeltä toiselle kuulimme panssarivaunuista ja aseista kantautuvaa korvia vihlovaa räiskettä. Yöllä taitoimme taivalta metsän halki kahden panssarivaunun ja maastoauton saattaessa meitä. Rekkamme matelivat taistelurintaman läpi! Kaikki sujui hyvin aamuun asti, jolloin päämme ylitse ammuttiin laukauksia ja meidän oli suojauduttava kukkulan taakse. Jonkin ajan kuluttua ampuminen loppui, ja jatkoimme matkaamme.
Saavuttuamme leirille komentava upseeri kysyi meiltä, keitä me olimme ja mitä halusimme. ”Hankkeenne on tuhoon tuomittu”, hän sanoi selitettyämme aikeemme. ”Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta päästä pois leiristä, ei edes muutaman metrin päähän. Tässä maassa nähdään niin paljon nälkää, että ihmiset käyvät kimppuunne ja varastavat tavaranne.” Hän kehotti meitä kääntymään ympäri ja palaamaan takaisin.
Olivatko yrityksemme ”tuhoon tuomittuja”? Oliko meidän turha toivoa, että voisimme matkustaa sodan ja nälän runtelemien alueiden halki ja säilyttää kuitenkin lastimme ja henkemme? Edessämme oli vaikea ratkaisu. Olimme jo kuulleet aseiden pauketta ja korvia huumaavaa pommien räjähtelyä. Viettäessämme tuon yön sotilaiden luona saatoimme nähdä, että he olivat varautuneet ankaraan taisteluun. Heillä oli luodinkestävät liivit ja raskas aseistus. Jopa kokki kantoi selässään konekivääriä. Ja meillä taas oli paidat, solmiot ja rintamerkit! Oliko meidän viisasta jatkaa matkaa?
Saavumme Travnikiin
Ainoa toivomme näytti olevan se, että neuvottelisimme tämän sodan kolmannen osapuolen kanssa. Seuraavana aamuna kysyimme eräältä nuorelta naiselta, tiesikö hän, miten voisimme löytää tuon osapuolen päätukikohdan. ”Se ei ole kaukana”, hän sanoi. ”Menkää vain metsän poikki, niin löydätte rakennuksen, joka oli ennen sairaala.” Halusimme lähteä heti. Sotilaat olivat hämmästyneitä siitä, että uskalsimme lähteä leiristä aseettomina.
Entinen sairaala oli raunioina, mutta paikalla oli eräs upseeri. Hän suostui auttamaan meitä ja neuvoi meitä puhumaan ensin komentajalleen. Hän otti meidät kolhiintuneeseen autoonsa ja ajoi kovaa vauhtia pitkin rintamalinjaa. Pysähdyimme erään rakennuksen luo, missä komentava upseeri otti meidät vastaan hämärässä huoneessa.
”Halusimme eilen illalla avata tulen teitä kohti”, hän sanoi. ”Mitä te haluatte?”
”Olemme Jehovan todistajia, ja haluamme viedä avustustarvikkeita veljillemme.”
Hän oli varsin hämmästynyt kuulemastaan – ja se teki häneen syvän vaikutuksen – sillä viikkokausiin ei yksikään avustussaattue ollut uskaltautunut Bosniaan. Sen jälkeen kun meidät oli tutkittu perusteellisesti, meille annettiin kirjallinen lupa. Edellisenä yönä emme olleet uskoneet meillä olevan mitään mahdollisuuksia jatkaa matkaamme, ja nyt saatoimme lähteä matkaan ilman saattajia!
Ajoimme metsien halki, ohitimme tarkastuspisteen toisensa jälkeen ja toisinaan ajoimme rintamalinjoja pitkin. Vaarasta huolimatta saavuimme turvallisesti Travnikiin. Muuan sotilas, joka oli saanut kuulla saapumisestamme, juoksi taloon, johon veljemme olivat kokoontuneet. ”Teikäläiset ovat täällä rekkoineen!” hän huusi. Kuvitella saattaa, millaista iloa veljemme tunsivat. Kannoimme ruoan taloon ja vaihdoimme muutaman sanan, mutta sitten meidän täytyi jatkaa matkaa. Oli tulossa pimeä, ja edessä oli vaaralliset 30 kilometriä.
Kohti Zenicaa
Saattoauto opasti meidät metsän läpi kovaa vauhtia. Jotkut sanoivat, ettemme koskaan pääsisi Zenicaan, mutta pääsimme kuin pääsimmekin sinne. Synkkyys näytti vallanneen kaupungin. Kadulla ei ollut valoja eikä autoja. Zenica oli piiritetty joka puolelta, minkä vuoksi siellä vallitsi kova nälkä ja epätoivo.
Ajaessamme katua pitkin näimme jotakin hämmästyttävää: kaksi kristittyä sisarta todistamassa! Saimme tietää, että edellisenä päivänä heidän kokouksessaan oli päätetty, että veljien olisi lähdettävä metsään etsimään ruokaa, koska kaikki varastot oli kulutettu loppuun. Saavuimme juuri oikeaan aikaan! Purimme yhden rekan aamuneljältä, kun kadulla ei ollut ketään.
Seuraavana päivänä otimme yhteyttä erääseen kenraaliin, joka oli varsin ihmeissään siitä, että olimme päässeet Zenicaan. Tiedustelimme nyt sitä, miten pääsisimme seuraavaan kohteeseemme, Sarajevoon.
”Kukaan ei ole kuukausiin uskaltanut lähteä sinne rekka-autolla”, sanoi kenraali. Lopulta hän antoi meille luvan lähteä matkaan vuorten poikki. ”Sen sanon, että matkasta tulee vaikea”, hän varoitti. ”En ole varma, kestävätkö autonne sen.”
Kenraali ei liioitellut. Olimme vain 40 kilometrin päässä Sarajevosta, mutta meidän täytyi kiertää 140 kilometrin pituinen matka metsien poikki! Emme koskaan unohda tuota ajomatkaa Zenicasta Sarajevon kautta Jablanicaan; siihen kului meiltä kolme päivää ja kaksi yötä usein vain noin viiden kilometrin tuntinopeudella. ”Tie” oli panssariajoneuvojen kuluttama polku. Ajoimme pelottavien kivien ja kuoppien yli. Meidän täytyi ajaa usein valoitta, ja kahdesti rekkamme olivat lähteä luisumaan vaarallista mäkeä alaspäin. Saattuettamme seuraava armeijan kuorma-auto pani valot päälle vain hetkeksi, ja sitä tulitettiin heti. Aika ajoin meidän täytyi korjata vahingoittuneita siltoja ja paikata renkaita.
Saavuttuamme Sarajevon esikaupunkialueelle pyysimme saada puhua komentavan kenraalin kanssa. Odotellessamme näimme kadulla kuorma-auton, joka kuljetti kymmentä ruumista ja säkillistä päitä; sotilaat olivat sopimassa ruumiiden luovuttamisesta. Se oli todella epämiellyttävä näky ja sai meidät kaipaamaan päivää, jolloin sota lakkaa (Jesaja 2:4).
Aamukymmeneltä yksi meistä päästettiin vihdoin kenraalin ja hänen korkea-arvoisten upseeriensa puheille hämärään huoneeseen, jota valaisi ainoastaan kynttilä.
”Keitä te olette?” kenraali kysyi.
”Olemme Jehovan todistajia. Haluamme viedä ruokaa Sarajevossa asuville todistajatovereillemme.”
”Tiedättekö, että Sarejevossa on paljon Jehovan todistajia?”
”Tiedämme, ja juuri siksi olemme täällä.”
Sitten kenraali mainitsi erään todistajan nimen. ”Tunnetteko hänet?”
”Tunnemme, hän on ystävämme.”
”Hän on minunkin ystäväni”, sanoi kenraali. ”Kävimme yhdessä koulua. Olen arvostanut häntä entistä enemmän sen jälkeen kun hänestä tuli Jehovan todistaja. Hän on tehnyt paljon teikäläisten hyväksi. Kertoisitteko meille lisää Jehovan todistajista.”
Seurasi tunnin pituinen keskustelu, jonka jälkeen levitimme toistakymmentä lehteä ja kirjasta. Toisen tapaamisen jälkeen kenraali suostui ryhtymään erikoisjärjestelyyn, niin että avustustarvikkeet voitaisiin jakaa Sarajevon veljille.
Se ei ollut mikään pikku hanke. Kolmisenkymmentä ihmistä – myös joitakuita sellaisia, jotka eivät olleet todistajia – kantoi lähes 30-kiloisia paketteja. He ahersivat iltakahdeksasta aamuviiteen kahtena eri yönä – yhteensä 18 tuntia. Muuan vanhin kertoi, että avustusponnistelut tekivät hänen naapureihinsa niin syvän vaikutuksen, että he polvistuivat veljien kanssa kiittämään Jehovaa! Hekin saivat tietenkin jonkin verran ruokaa.
Kuvittelehan, miten iloisia veljemme olivat saadessaan noin 11 tonnia avustustarvikkeita! Tilanne oli toivoton. Tuossa kaupungissa maksoi kilo jauhoja 450–1000 Saksan markkaa (1 400–3 200 Smk). Säkillinen puita maksoi suunnilleen 400 Saksan markkaa (1 300 Smk) ja litra dieselöljyä 30 Saksan markkaa (100 Smk).
Tuntui siltä kuin olisimme saaneet nyt hyvityksen jokaikisestä matkalla kohtaamastamme vaarasta. Iloitsimme nähdessämme, miten onnellisia veljemme olivat saatuaan tämän avustuslähetyksen. Se oli kokemus, jota eivät he – emmekä me – tule koskaan unohtamaan. Nyt meidän täytyi kuitenkin ryhtyä harkitsemaan haastavaa kotiin paluuta.
Palaamme kotiin
”Miten pääsemme takaisin?” kysyimme kenraalilta.
”Samaa reittiä kuin tulittekin”, hän vastasi.
Olimme uuvuksissa, polttoaine oli vähissä eikä meillä ollut vararenkaita. Alkoi sataa, emmekä voineet matkustaa mudassa. Kysyimme kenraalilta, voisimmeko lähteä etelään päin.
”Siellä käydään kovia taisteluja”, hän sanoi. ”Hiirikään ei pääsisi sieltä läpi.” Hetken kuluttua hän kuitenkin harkitsi asiaa uudelleen. ”Yrittäkää”, hän sanoi. ”Pääsittehän te tännekin.”
Emme voineet ottaa mukaamme yhtä rekka-autoistamme, vaan jaoimme sen polttoaineen kolmen muun auton kesken. Lähdimme keskiyöllä ja ajoimme jälleen metsiin.
Paluumatkamme ei sujunut ongelmitta. Sillan, joka meidän täytyi ylittää, tukki osittain kyljellään makaava armeijan kuorma-auto. Havaitsimme, että jos voisimme poistaa vain yhden sen pyöristä, mahtuisimme ohittamaan sen.
Käännyimme erään aseellisen sotilaan puoleen. ”Saammeko ottaa pyörän pois ja panna sen takaisin paikoilleen ylitettyämme sillan?”
”Jos koskettekin tuohon pyörään, aseelleni tulee töitä”, vastasi sotilas tähdäten meitä aseellaan.
Ajattelimme, että olisi ehkä parempi keittää kahvia ja tarjota sotilaalle kupillinen. Kerroimme hänelle joitakin tunteja vuoden 1991 kansainvälisistä konventeista, muun muassa siitä, joka pidettiin Zagrebissa. Tämän jälkeen hän alkoi pehmetä ja antoi meidän ottaa pyörän pois.
Jablanicassa yksi meistä puhui komentajan kanssa reitistä, jota halusimme ajaa. Tämä ei ollut uskoa korviaan. ”Haluatte kulkea Neretvan laakson poikki?”
Hän oli ymmärrettävästikin huolissaan. Neretvan laakson rinteitä pitävät hallussaan eri armeijat. Ne ampuvat jatkuvasti toisiaan. Tie on täynnä vaaroja lähes 16 kilometrin pituudelta. ”Tämä on tilanne”, sanoi kenraali, ”ja siitä huolimattako te haluatte kulkea sitä kautta?”
Punnittuaan asiaa kenraali sanoi, että voisimme mennä – mutta vain virallisten saattajien seurassa. Nämä saattajat olivat kuitenkin haluttomia lähtemään kanssamme! Lopulta pyysimme, että otettaisiin vain yhteyttä toiselle puolelle ja ilmoitettaisiin tulostamme. Ylittäisimme laakson ilman saattajia seuraavana aamuna.
Merkitsimme rekkoihimme suurin kirjaimin, että niillä kuljetettiin humanitaarista apua. Esitettyämme rukouksen ajoimme laaksoon. Päätimme, että jos laukauksia ammuttaisiin, emme herättäisi epäluuloja lisäämällä nopeuttamme.
Ylitimme joen toiselle puolelle johtavan sillan, jatkoimme matkaa seuraavaan laaksoon ja kuljimme eläinten raatojen sekä romuttuneiden kuorma-autojen ja panssarivaunujen ohi. Yhtäkkiä huomasimme, että tiellä oli maamiinoja emmekä voineet ajaa eteenpäin. Toitotimme rekkamme äänitorvea, kunnes kiven takaa kurkisti kaksi sotilasta. ”Keitä te olette? Mitä haluatte?” he vaativat saada tietää.
Kerrottuamme, keitä olimme, pyysimme heitä raivaamaan tien, ja he suostuivat siihen. Lopulta pääsimme toiselle puolelle.
Sotilaat hämmästyivät nähdessään meidät. He tulivat hitaasti esiin piilopaikoistaan ja lähestyivät rekkaa aseet tähdättyinä suoraan meitä kohti. Näytimme heille lupapaperimme sekä rekisterikilpemme, jotka olimme ottaneet pois turvallisuussyistä ajaessamme sota-alueen poikki.
”Kukaan ei osannut odottaa teidän tuloanne”, sanoi muuan sotilas. ”Miten onnistuitte pääsemään läpi?”
Vastoin pyyntöämme yhdellekään näistä vartioasemista ei ollut ilmoitettu tulostamme! Upseeri jatkoi: ”Aseemme oli ladattu, ja olimme aloittamaisillamme tulituksen.”
Kysyimme, mikseivät he aloittaneet sitä.
”Ei aavistusta”, vastasi sotilas. ”Se oli varmaan teidän kohtalonne. Mutta kun katselimme teitä kiikareillamme, näimme sanat ’humanitaarista apua’, emmekä tienneet, mitä tehdä teille. Joten pääsitte perille.” Esitimme myöhemmin Jehovalle hartaan kiitosrukouksen hänen suojeluksensa johdosta.
Vaikka olot ovatkin ankarat, bosnialaisten veljiemme ja sisartemme henki on innostava. He jakavat keskenään omistamansa aineellisen sekä puhuvat toisilleen uskoa vahvistavasti ja rohkaisevasti. Zenicassa on 40 toimeliasta todistajaa, joista 2 palvelee erikoistienraivaajana, 11 osa-aikaisena tienraivaajana ja 14 on vasta käynyt kasteella. Sarajevossa toimii yhä 65 todistajaa sekä 4 osa-aikaista tienraivaajaa, jotka johtavat 134:ää raamatuntutkistelua. Todistajat käyttävät keskimäärin 20 tuntia joka kuukausi Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta kertomiseen toisille.
Jehovan todistajat muodostavat tosiaankin maailmanlaajuisen veljesseuran. He vaarantavat halukkaasti henkensä tehdäkseen hyvää niille, jotka ovat heille sukua uskossa – niillekin, joita he eivät ole koskaan aikaisemmin tavanneet. Miksi? Koska he rakastavat näitä. Jeesus Kristus sanoi: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Johannes 13:35.) Tämä on pitänyt varmasti paikkansa Bosniassa asuvista uskonveljistämme.
[Kartta/Kuvat s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
Adrianmeri
ITÄVALTA
SLOVENIA
UNKARI
KROATIA
BOSNIA
Travnik
Zenica
Sarajevo
SERBIA
[Kuvat]
Bosniaan ja Hertsegovinaan toimitetaan apua
[Kuva s. 26]
Ohitamme kumoon kaatuneen kuorma-auton vähä vähältä