Olen palvellut mitä edistyvimmän järjestön mukana
KERTONUT ROBERT HATZFELD
Hyvin monet ihmiset avaavat nykyään television kaukosäätimellä ja katsovat iltauutiset luonnollisissa väreissä, eivätkä he pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana. Silti on kuin olisin vasta eilen ollut se 12-vuotias poika, joka silmät suurina tuijotti valkokankaalla liikehtivää, luonnollista kokoa suurempaa miehen kuvaa – joka puhui!
ONKO tuossa nyt mitään uutta, saatat ajatella. Mutta silloin vuonna 1915 se todella näytti minusta nykyajan ihmeeltä, sillä elettiin mustavalkoisten mykkäelokuvien alkuaikoja. Valkokankaalle ilmestyi mies, jolla oli juhlava parta, ja hän sanoi: ”Kuvanäytös Luomisen esittää Kansainvälisten raamatuntutkijain seura.” Seuraavien kahden tunnin aikana avautui Raamatun kertomus silmiemme eteen. Näytöksen raamatullinen sanoma oli selvä ja virkistävä. Minun huomioni vangitsivat varsinaisesti kuitenkin elokuvapätkät, joiden välissä oli värikkäitä kuultokuvia, sekä niihin tahdistettu puhe.
Nuorekas innostukseni tuota tekniikan virstanpylvästä kohtaan oli – vaikken sitä vielä silloin tajunnut – alkusoitto elinikäiselle uralle maapallon edistyvimmän järjestön mukana.
Nuoruusvuodet
Isäni saapui vuonna 1891 Dillenburgista Saksasta Alleghenyn kaupungin saksalaiseen yhteisöön Pennsylvanian osavaltioon Yhdysvaltoihin. Hän tapasi siellä myöhemmin saksalaisessa perheessä erään tytön, ja he menivät naimisiin. Minä synnyin 7. heinäkuuta 1903, ja minut opetettiin puhumaan sekä saksaa että englantia. Juuri ennen kuin ensimmäinen maailmansota puhkesi vuonna 1914, molemmat vanhempani menehtyivät tuberkuloosiepidemiassa ja minä jäin orvoksi. Isoisäni kuoli aivohalvaukseen noihin samoihin aikoihin.
Tätini Minna Boemer otti minut ystävällisesti perheeseensä. ”Minulla on viisi lasta”, hän sanoi. ”Siinähän tuo menee vielä yksi lisää.” Kaipasin kyllä vanhempiani, mutta Minna-täti antoi minulle hyvän kodin.
Tätini oli kuulunut jo pitkään raamatuntutkijoiden (joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin) Alleghenyn-seurakuntaan. Siinä kävi vuoteen 1909 asti myös veli C. T. Russell, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti. Minna-täti otti minut mukaan kokouksiin. Vaikkei perheemme tuolloin erityisesti keskittynytkään tutkimaan eikä saarnaamaan, kerroimme vapaamuotoisesti kaikesta kokouksissa kuulemastamme tuttaville.
Juuri näihin aikoihin sai ”Luomisnäytös” minut haltioihinsa. Koska olin kiinnostunut tekniikasta, minua kiehtoi uusi valokuvaustekniikka sekä äänen ja kuvan tahdistaminen samoin kuin jaksoittainen valokuvausmenetelmä. Oli valtavan jännittävää seurata kukkien aukenemista!
Vuonna 1916 kuulimme surullisen uutisen veli Russellin kuolemasta. Koska asuimme Alleghenyssa, menimme hänen hautajaisiinsa Carnegie Halliin. Veli Russell oli väitellyt samassa salissa E. L. Eatonin kanssa vuonna 1903. Olin kuullut kerrottavan tästä episkopaalisesta papista, joka haastoi C. T. Russellin kuusipäiväiseen väittelyyn siinä toivossa, että onnistuisi pilaamaan veli Russellin maineen raamatunoppineena. Kävi kuitenkin niin, kuten sanottiin, että Russell käänsi ”paloletkun helvettiä kohti”. Sara Kaelin, Pittsburghissa hyvin tunnettu kolporteeraaja, tunsi Russellit henkilökohtaisesti. Hän näki hautajaisissa Maria Russellin laskevan arkulle kukkia, joiden mukana olivat sanat ”Rakkaalle aviomiehelleni”. Vaikka Maria oli eronnut Russellista vuosia aikaisemmin, hän tunnusti tämän yhä aviomiehekseen.
Sain vuosien varrella monia tilaisuuksia hankkia teknisiä taitoja, joista olisi hyötyä tulevalla urallani. Eno, joka oli huoltajani, oli rakennusurakoitsija. Kun minulla oli koulusta lomaa, hän lähetti minut töihin sähköasentajiensa mukaan vaihtamaan vanhoihin säätyläistaloihin sähkövalot kaasuvalojen tilalle. Vuonna 1918 koulumme oppilaat rakensivat harrastelijatason radiolennätinlaitteiston. Kokoonnuimme iltaisin opiskelemaan sähköoppia ja magnetismia sekä tekemään niihin liittyviä kokeita. Vuonna 1926 päätimme erään ystävän kanssa ottaa tavoitteeksi poikavuosien unelman: olisimme laivoissa töissä ja matkustaisimme pitkin maailmaa. Kirjoittauduimme Radio Corporation of America -yhtymän kouluun, josta valmistui radiosähköttäjiä.
Uusi elämä Beetelissä
Radiokoulumme sijaitsi New Yorkissa, joten matkustin joen yli Brooklyniin raamatuntutkijoiden kokouksiin, jotka pidettiin vapaamuurarien vanhasta temppelistä vuokratussa salissa. Siihen aikaan koko New Yorkin metropolin alueella oli vain yksi seurakunta. Kun Beetelin (raamatuntutkijoiden päätoimiston henkilökunnan kodin) veljet saivat tietää, että opiskelin kaupallista radiolupaa varten, he sanoivat: ”Miksi lähtisit merille? Meillä on radioasema täällä, ja tarvitsemme sinne hoitajan.” He pyysivät minut haastatteluun toimistoon. En tiennyt Beetelistä mitään, paitsi että se oli raamatuntutkijoiden päätoimisto.
Veljet haastattelivat minua ja suosittelivat, että kävisin kouluni loppuun, hankkisin luvan ja tulisin sen jälkeen Beeteliin. Valmistuttuani en sitten astunutkaan avomerelle suuntaavaan laivaan vaan pakkasin vähät vaatteeni ja hyppäsin Beetelin suuntaan menevään maanalaiseen. Olin vihkiytynyt Jehovalle ja saarnannut monet vuodet, mutten käynyt kasteella ennen kuin joulukuussa 1926, kaksi viikkoa Beeteliin tuloni jälkeen. Se ei ollut mitenkään harvinaista siihen aikaan.
Beetelissä asui tuolloin 150 henkeä, ja se oli tupaten täynnä. Yhdessä huoneessa oli aina neljä miestä. Tutustuin tuota pikaa useimpiin heistä, sillä me kaikki söimme, työskentelimme ja nukuimme yhdessä rakennuskompleksissa sekä kävimme tietysti kaikki New Yorkin ainokaisen seurakunnan kokouksissa. Uusi Beetel-koti valmistui vuonna 1927 Columbia Heights 124:ään, ja pääsimme asumaan huoneisiin pareittain.
Vuonna 1927 avasi ovensa myös uusi kirjapaino Adams Street 117:ssä. Olin mukana siirtämässä koneita vanhasta painosta, joka sijaitsi Concord Street 55:ssä. Painorakennuksessa oli radiolaitteiston lisäksi hissejä, painokoneita, pesulan laitteita ja öljypolttimia – missä vain oli sähköjohdon pätkä, siellä oli minun työmaani.
Beetel oli kuitenkin muutakin kuin kirjapaino. Jokaisen kirjan, traktaatin ja lehden takana oli joukko vaatimattomia, uutteria palvelijoita. He eivät olleet luomassa nimeä itselleen. Sen sijaan he halusivat vain saada Herran työn tehdyksi – ja tehtävää oli paljon!
Veli Rutherfordin seurassa
Minulle oli paljon hyötyä siitä, että sain työskennellä Joseph F. Rutherfordin, Seuran toisen presidentin, kanssa. Hän oli kookas mies: lähes 190 senttimetriä pitkä, ei lihava mutta vankkarakenteinen. Monet Beetelin nuorista veljistä arkailivat häntä hieman ennen kuin oppivat tuntemaan hänet. Hän tutki ja kirjoitti alituisesti.
Veli Rutherfordilla oli hyvä huumorintaju. Beetel-perheessä oli kaksi iäkkäänpuoleista sisarta, jotka olivat kuuluneet kuvaan veli Russellin ajoista lähtien. He olivat aika totisia eivätkä pitäneet sopivana nauraa ääneen, vaikka jokin olisi ollut hassuakin. Veli Rutherford saattoi toisinaan kertoa iltaruokailussa jonkin jutun, joka sai koko pöydän nauramaan, ja se harmitti näitä kahta sisarta. Monesti veli Rutherford johti kuitenkin aterioilla myös vakavia raamatullisia keskusteluja.
Veli Rutherford oli taitava kokki ja valmisti mielellään aterioita ystäville. Kerran Beetelin kokeilta pirstoutui jokunen kanan luu heidän pilkkoessaan kanoja. Veli Rutherford harppoi keittiöön ja näytti heille oikean pilkkomistavan. Hän ei välittänyt kanan luista ruoassaan!
Olin usein veli Rutherfordin seurassa epävirallisessa ympäristössä, esimerkiksi WBBR-radioasemallamme tai hänen työhuoneessaan Staten Islandissa. Hän oli todella huomaavainen mies ja toimi sen mukaan, mitä saarnasi. Hän ei odottanut muilta mitään, mitä ei itse olisi tehnyt. Päinvastoin kuin monien muiden uskonnollisten järjestöjen vastuuhenkilöt veli Rutherford oli mitä korkeatasoisin hengellisesti ja moraalisesti. Hän eli silminnähtävästi Jehovan valtakunnalle.
Taloudellisesti vaikeita aikoja
Oltuani muutaman vuoden Beetelissä maailma astui suureen lamakauteen. Rahamarkkinat romahtivat samoin kuin hyödykkeiden hinnat. Työpaikat olivat vähissä ja pääomat niukat. Beetel toimi lahjoitusvaroin, ja Jehova piti aina huolen siitä, että kaikkea oli tarpeeksi työn jatkamiseksi. Meiltä ei koskaan loppunut ruoka, joskaan se ei ehkä ollut juuri sitä, mitä itse kukin olisi toivonut. Elimme mahdollisimman säästeliäästi, ja Beetelin ulkopuolella elävät veljet auttoivat meitä parhaan kykynsä mukaan.
Vuonna 1932 painomme uskollinen valvoja veli Robert Martin kuoli. 27-vuotias Nathan Knorr nimitettiin hänen paikalleen. Hän oli erittäin kyvykäs nuorimies. En muista kellään olleen vaikeuksia hyväksyä häntä painonvalvojaksi. Muut uskolliset veljet, muiden muassa John Kurzen, George Kelly, Doug Galbraith, Ralph Leffler ja Ed Becker – kaikki rakkaat työtoverini – antoivat ammattitaitonsa ja kekseliäisyytensä alttiisti Valtakunnan palvelukseen (vrt. 2. Mooseksen kirja 35:34, 35).
Työ radioasemalla
Järjestömme oli läpikotaisin omistautunut levittämään hyvää uutista kaikin käytettävissä olevin keinoin. Koko maailman täytyi saada tietää Valtakunnasta, mutta meitä oli vain muutama tuhat. Radiotekniikka oli lapsenkengissään ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tarkkasilmäisistä veljistä tuntui kuitenkin siltä, että tämä viestintäkanava oli se, mitä Jehova oli antanut tuolle ajalle. Siksi he vuonna 1923 ryhtyivät rakentamaan WBBR-radioasemaa Staten Islandiin, yhdelle New Yorkin hallintoalueelle.
Olin aika ajoin asemamme ainoa hoitaja. Asuin Staten Islandissa mutta tein aina kolmen tunnin matkan lautalla ja maanalaisella Brooklynin painoon sähkö- ja konehuoltotöihin. Jotta radioasemamme olisi tullut pääasiallisesti omin avuin toimeen, asensimme sinne dieselmoottorilla käyvän generaattorin. Meillä oli Staten Islandissa myös omat vesilähteet ja puutarha, josta saatiin ruokaa siellä toimivalle pienelle henkilökunnalle sekä Brooklynin Beetel-perheelle.
Radiotyöhön liittyvät vastuutehtävät rajoittivat suuresti mahdollisuuksiani käydä kokouksissa ja kenttäpalveluksessa, ennen kuin saimme myöhemmin apuvoimia. Vuosilomaamme lukuun ottamatta ei seuraelämään tai viikonloppumatkoihin liiennyt ollenkaan aikaa. Joku kysyi minulta kerran: ”Etkö koskaan ajatellut lähteä Beetelistä noin vaativan aikataulun vuoksi?” Minun täytyi rehellisyyden nimessä vastata: en. On ollut etu ja ilo elää ja työskennellä rinta rinnan lukuisten antaumuksellisten veljien ja sisarten kanssa. Ja aina on ollut työtä, joka on tarvinnut tekijää, aina on ollut jokin uusi projekti toteutettavana.
Tuotimme ja lähetimme innostavia radiokuunnelmia. Mitään efektiäänitteitä ei ollut saatavilla, joten meidän oli keksittävä itse omat menetelmämme. Rakensimme koneen, joka pystyi tuottamaan lempeän tuulenvireen tai raivoavan myrskyn äänen. Puolikkaiden kookospähkinänkuorten iskuista pehmustettuja lautoja vasten tuli hevosen kavioiden kapsetta mukulakivikadulla. Jokainen kuunnelma oli valtaisa hanke. Ja ihmiset kuuntelivat. Siihen aikaan ei ajanvietettä juuri ollut ja monet ihmiset todella istuivat ja keskittyivät lähetykseen.
1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Seura teki radiohistoriaa, kun se yhdisti kerran toisensa jälkeen ennätyksellisen määrän asemia yhtä ohjelmaa varten. Tällä tavoin Valtakunnan uutinen tavoitti miljoonia ihmisiä joka puolella maailmaa.
Gramofoni
1930-luvun puolivälissä ja 1940-luvun alussa suunnittelimme ja rakensimme diktafonikoneita, gramofoneja ja muita äänentoistolaitteita. Leikkasimme erikoissorvilla peilisileistä mehiläisvahakiekoista levyjä. Sitten tarkastelimme kutakin levyä hyvin huolellisesti mikroskoopilla varmistuaksemme siitä, että se oli virheetön. Mikäli yksikin vika löytyi, äänitys oli uusittava ja uusi levy sorvattava. Sen jälkeen lähetimme mehiläisvahalevyn erääseen levy-yhtiöön, joka valmisti gramofoni- ja diktafonilevyt.
Mieleeni on painunut jännittävänä tapahtumana veli Rutherfordin vuonna 1933 pitämä esitelmä ”Pyhän vuoden vaikutus rauhaan ja menestykseen”. Paavi oli julistanut tuon vuoden ”pyhäksi vuodeksi”, ja me osoitimme radiolähetysten ja gramofonien avulla, ettei siitä seuraisi mitään pyhää. Hitler pääsikin sitten tuona vuonna valtaan katolisen kirkon tuella, ja niin kuihtui kaikki toivo rauhasta.
Yhdysvalloissa perustettiin katolinen aktio toteuttamaan kirkon toiveet. Se asetti omat miehensä tärkeimpien sanoma- ja aikakauslehtien sekä kirjankustantamoiden johtokuntiin. Se puuttui politiikkaan ja uhkasi boikotoida niitä asemia, jotka lähettivät meidän raamatullisia esitelmiämme. Katolisen aktion ryhmät hyökkäsivät monien Jehovan todistajien kimppuun, varsinkin läheisessä New Jerseyssä. Ne olivat jännittäviä aikoja!
Iloista työtä kentällä
Valtakunnan julistajien kasvavat rivit tavoittivat 1950-luvun puolivälissä yhä enemmän ihmisiä aivan heidän kotioveltaan. Se osoittautui paljon tehokkaammaksi menetelmäksi kuin radio autettaessa yksilöitä ymmärtämään Raamatun totuutta. Siksi WBBR-asema päätettiin vuonna 1957 myydä; varat suunnattaisiin laajenevaan ulkomaiseen lähetystyöhön.
Vuonna 1955 minut määrättiin Brooklyniin Bedfordin seurakuntaan, missä johdin säännöllisesti Vartiotornin tutkistelun. Seura lähetti minut myös matkustavaksi puhujaksi New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, Pennsylvaniaan, Connecticutiin ja New Jerseyyn. Saatuani määräyksen Bedfordin seurakuntaan ajattelin itsekseni: Olen yli 50-vuotias. Minun on parasta käydä kentällä nyt niin paljon kuin pystyn. Voin myöhemmin saada reuman, eikä se sitten enää ole niin mukavaa.
Työskenneltyäni kaikki nuo vuodet tekniikan parissa lähettäessämme Valtakunnan siementä radioitse minusta oli todella miellyttävää kylvää ja kastella Raamatun totuuden siemeniä ihmisten parissa. Nautin täysin siemauksin työskentelystä seurakunnan kanssa. Monet veljet ja sisaret kohtelivat minua kuin perheenjäsentään ja saivat minut tuntemaan oloni hyvin kotoisaksi. Jotkut silloisista pikkulapsista sanovat minua vielä nyt vartuttuaankin vaariksi. Meillä oli 30 vuoden ajan mukavaa kenttäpalveluksessa, ennen kuin jalkavaivat tekivät minulle mahdottomaksi kiivetä portaita tai matkustaa maanalaisella. Siirryin vuonna 1985 Brooklyn Heightsin seurakuntaan, joka kokoontuu täällä Beetelissä.
Samalla kun Jehovan järjestö laajeni suuresti, sain henkilökohtaisesti nähdä, miten hän siunasi ulkomaisia kenttiä, osallistuessani kaukaisissa maissa Jehovan todistajien suuriin konventteihin. Sain sittenkin matkustaa pitkin maailmaa! Jotkut meistä beeteliläisistä pääsivät 1950-luvulla ja sen jälkeen näkemään Lontoon, Pariisin, Rooman, Nürnbergin ja Kööpenhaminan nähtävyyksiä. Matkustimme entisillä pommikoneilla, laivalla ja junalla. Näimme matkalla tietysti upeita maisemia, mutta kaikkein sykähdyttävimmät näyt olivat sydämellisten, tervetulleiksi toivottavien veljiemme joukot. Myöhemmät vuosikymmenet toivat mukanaan matkoja Itään, jälleen Länsi-Eurooppaan ja nyt viimeksi Itä-Eurooppaan. Puolan, Saksan ja Tšekkoslovakian suurenmoiset konventit olivat kerrassaan vaikuttavia. Teokraattinen perheemme on totisesti kasvanut sen jälkeen, kun minusta alkujaan tuli sen jäsen!
Jumalan ohjaus
Ne järjestön ottamat askeleet, jotka alussa näyttivät pieniltä, ovat osoittautuneet jättiharppauksiksi. Kuka olisikaan voinut nähdä edessä olevan valtaisan kasvun silloin, kun meillä oli meneillään jokin uusinta uutta oleva hanke, joka oli pelkkä työkalu todistustyön tueksi? Olemme menneet eteenpäin uskoen, vastanneet Jehovan johtoon.
Tämä edistyvä järjestö ei ole arkaillut käyttää uusinta saatavissa olevaa tekniikkaa eikä luoda omaa tekniikkaa huolehtiessaan maailmanlaajuisesta kentästä. Valtakunnan sanomaa on viety eteenpäin muun muassa saarnaamalla talosta taloon, hyödyntämällä radioverkkoja, todistamalla gramofonien avulla ja johtamalla raamatuntutkisteluja ihmisten kotona. Vähäinen saavutus ei ole sekään, että perustimme alkuaikoina omat kirjapainomme ja nykyään hyödynnämme tietokoneistettua valoladontaa ja offset-painomenetelmää monikielisessä julkaisutoiminnassa. Vartiotornin raamattukoulu Gilead, teokraattinen palveluskoulu ja säännölliset konventit ovat kaikki tuoneet osaltaan kunniaa Jehova Jumalalle ja hänen Pojalleen. Olen saanut itse nähdä kaikki nämä tapahtumat ja osallistua niihin.
Minulle on selvää, että Jehovan maanpäällinen, hengen ohjaama järjestö saa opastusta siihen, mitä tehdä ja miten. Koko hänen yleisjärjestönsä, niin näkyvä kuin näkymätönkin osa, tekee työtä yhdessä.
En ole koskaan katunut sitä, että luovuin nuorenamiehenä suunnitelmistani lähteä merille. Tapahtuvathan maailman jännittävimmät ja tärkeimmät asiat juuri täällä Jehovan järjestössä! Vaellukselleni kohti ”kutsua ylös” ovat olleet tunnusomaisia lukuisat ilonaiheet ja siunaukset; mitään ei ole tarvinnut katua eikä kaivata (Filippiläisille 3:13, 14).
Kehotan aina nuoria muistamaan 1914:n – psalmin 19:14 (vuoden 1938 Kirkkoraamatussa jae 15), joka kuuluu: ”Kelvatkoot sinulle minun suuni sanat ja minun sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.” Haluamme miellyttää Jehovaa kaikessa ja rukoilla Daavidin tavoin: ”Herra, neuvo minulle tiesi, opeta minulle polkusi. Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää.” (Psalmit 25:4, 5.) Nuo sanat sisältävät paljon. Niiden muistaminen voi auttaa meitä pysymään oikealla reitillä, kulkemaan oikeaan suuntaan, tasatahdissa Jehovan edistyvän järjestön mukana.
[Kuva s. 23]
Veli Rutherford valmisti mielellään aterioita ystäville
[Kuva s. 25]
Robert Hatzfeld WBBR-radioaseman valvontakeskuksessa
[Kuva s. 26]
Tuore kuva veli Hatzfeldista