Eteenpäin Jumalan järjestön kanssa
Kertonut Grant Suiter
VUONNA 1922, ollessani 14-vuotias, isäni muutti perheemme Yhdysvaltain Illinois’n osavaltiossa sijaitsevasta Chicagosta Kaliforniaan. Matkan varrella vierailimme Idahossa asuvien vanhojen ystävien luona. He kertoivat meille, että Kaliforniassa on ihmisiä, jotka sanovat, että Raamatun mukaan miljoonat silloin elävistä ihmisistä eivät kuolisi koskaan.
Pian Kaliforniaan saavuttuamme näimme eräässä sanomalehdessä ilmoituksen: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.” Se oli San Josessa pidettävän esitelmän aihe. Näin isäni löysi raamatuntutkijat (joina Jehovan todistajat silloin tunnettiin), ja hän alkoi viedä meitä heidän yleisökokouksiinsa.
Äiti halusi, että menisin johonkin kirkon pyhäkouluun. Vaikka isäni suhtautui kriittisesti kaikkien kirkkokuntien saarnaajiin, hän myönsi, että pyhäkoulu saattaisi tehdä minulle hyvää. Siksi aloin käydä säännöllisesti metodistien pyhäkoulussa. Lopulta minusta tuli tuon koulun rahastonhoitaja ja pelasin sen koripallojoukkueessa. Samoihin aikoihin perheemme kävi kuuntelemassa esitelmiä, joita raamatuntutkijat pitivät San Josessa, vain muutaman kilometrin päässä kotoamme Santa Clarasta.
Isäni halusi olojen korjaantuvan, ja siksi hän osallistui eri poliittisten ehdokkaitten puolesta käytyihin kampanjoihin. Hän jopa maalasi erään ehdokkaan nimen T-mallisen Fordimme tuulilasiin. Kokouksissa raamatuntutkijat selittivät hänelle ystävällisesti, ettei ihmiskunnan todellinen toivo perustu poliitikkojen ponnisteluihin vaan Jumalan valtakuntaan, jonka kuninkaana on Kristus Jeesus. Isä kyllä myönteli, mutta sanoi, että ennen kuin tuo hyvä tulevaisuus koittaisi, hän haluaisi saattaa olot mahdollisimman hyviksi poliittisin keinoin. Mutta aikanaan koko perheeni – äiti, isä, sisareni ja minä – aloimme arvostaa enemmän Raamatun totuutta ja Jumalan sanassa esitettyjä vaatimuksia.
Hengellinen kasvu
Lopulta en voinut enää hyvällä omallatunnolla jatkaa metodistien pyhäkoulussa käymistä ja erosin siitä. Vuonna 1923 perheemme muutti muutaman kilometrin päähän Oaklandiin, jossa isäni piti pientä ruokatavarakauppaa ja minä kävin oppikoulua. Saatuani tietää, että raamatuntutkijat eivät tupakoi, yritin taivuttaa isän lopettamaan tupakanmyynnin liikkeestään. Hän oli kanssani eri mieltä, mutta keskusteli asiasta erään raamatuntutkijan, Robert Craigin, kanssa.
Heidän keskustelunsa jälkeen isä päätti myydä koko liikeyrityksen ja lähteä Oaklandista. Hänen päätökselleen antoi sysäyksen myös se, että eräs ryhmä yritti saada hänet perustamaan salakuljetusyrityksen. Hän tajusi, ettei se sopinut yhteen sen kanssa, mitä hän oppi parhaillaan raamatuntutkijoitten Oaklandin eklesian (seurakunnan) välityksellä. Samoihin aikoihin lopetin vanhempieni luvalla oppikoulun kesken käytyäni sitä vain 1 1/2 vuotta. Syynä lopettamiseeni oli koulujen moraaliton vaikutus.
Muutimme muutaman kilometrin päähän Mountain View’hun, joka oli niin lähellä San Josea, että saatoimme käydä jälleen siellä eklesian kokouksissa. Isälläni oli toinen liike, ja työskentelin siinä koko ajallani ilman palkkaa hänen apunaan. Isä tilasi Vartiotornin ja Kultaisen Ajan (jonka nimi on nyt Herätkää). Minä pidin erityisesti Kultaisesta Ajasta. Minusta tuntui, että sain siitä enemmän tietoa kuin olisin saanut, jos olisin jäänyt oppikouluun.
Eklesian kokoukset alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän. Vuoden 1925 maaliskuun Vartiotornissa (suom. heinäkuussa 1925) ollut kirjoitus nimeltä ”Kansan synty” oli minusta erityisen vaikuttava. Siinä ollut tieto auttoi raamatuntutkijoita ymmärtämään paljon paremmin Kristuksen Jeesuksen hallinnassa olevaa Jehovan valtakuntaa. He oppivat ymmärtämään, että se oli perustettu taivaassa vuonna 1914. Näihin aikoihin perheemme ystävystyi Mountain View’ssä asuvien raamatuntutkijain kanssa, ja vietimme paljon aikaa heidän kanssaan heidän kodeissaan.
Lopulta opimme ymmärtämään, ettei rukous rajoittunut eklesian kokouksiin, vaan että ystävät rukoilivat myös omissa kodeissaan, mm. esittivät kiitoksen ruoka-aikana. Isäni ansaitsee kiitoksen siitä, että hän halusi ymmärtää rukouksen oikealla tavalla. Hän oli pitänyt sitä yleensä tekopyhänä. Muistan olleeni läsnä, kun hän keskusteli rukouksesta erään liikkeessään olleen raamatuntutkijan kanssa. Tuo mies mainitsi, että meidän tulee kiittää Jehova Jumalaa siunauksistamme. Isäni kysyi häneltä, miksi meidän pitäisi kiittää Jehovaa kaikista siunauksistamme, sillä emmehän toki syytäkään häntä kaikista vaikeuksistamme. Mutta lopulta perheemme ymmärsi selvästi rukouksen merkityksen ja käytimme täysin hyväksemme tätä rakkaudellista lahjaa.
Eräs eklesian toimintamuoto, josta hyödyin suuresti, oli Profeettain koulu. Tämä oli kokous, jossa vanhimpia ja muita miehiä valmennettiin julkiseen puhumiseen. Oppilas esitti määrätystä aiheesta valmistamansa puheen, ja toiset antoivat hänelle hyödyllisiä neuvoja. Tuossa koulussa saamani rakentava arvostelu ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä sain kahden kesken isältäni hänen oltuaan yhdellä tunnilla kuuntelemassa puheenpitoyritystäni.
Perheemme sai paljon apua saarnaajaveljiltä, jotka olivat Vartiotorni-seuran erikoisedustajia. Eklesiat anoivat vuosittain Seuralta heidän vierailujaan. Varsinkin J. A. Bohnet teki minuun voimakkaan vaikutuksen ja auttoi suuresti minua. Hänen luonteenpiirteensä tekivät hänet hyvin rakkaaksi joillekuille, mutta niillä oli päinvastainen vaikutus toisiin. Hän rakasti Jehovaa ja oli ilmeisesti vaatimaton, vaikka hän kätkikin tämän ominaisuuden tuiman ulkokuorensa alle.
Kaste ja kristillinen palvelus
Puhe jonka veli Bohnet piti erään Mountain View’ssä asuvan raamatuntutkijan kodissa, vaikutti voimakkaasti elämääni. Kun kuuntelin hänen puhettaan Jehovan palvelemisen eduista ja vastuustamme palvella häntä, tajusin, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä halusin tehdä. Vihkiydyin henkilökohtaisesti Jehovalle, ja samoihin aikoihin muutkin perheeni jäsenet tekivät samoin. Lokakuun 10. päivänä 1926 me kaikki olimme koolla San Josessa Kaliforniassa ja vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehova Jumalalle vesikasteella.
Kastaminen suoritettiin silloin hiukan eri tavoin kuin nykyään. Veli joka oli kastamassa minua, sanoi minulle: ”Veli Grant, kastan sinut nyt Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimessä Kristukseen.” Kaikilla meillä kastettavilla oli puolipitkillä hihoilla varustettu, kaulasta nilkkoihin ulottuva musta kaapu. Sen varmistamiseksi, että viitta pysyi alhaalla ja verhosi säädyllisesti kastettavan, sen helmassa oli raskaita lyijypainoja.
Kun olimme pukeutuneet kasteen jälkeen, isäni sanoi vanhimmalle, joka valvoi kastetilaisuutta: ”Teikäläisethän levittävät ihmisille kirjallisuutta, vai mitä? Mekin haluamme nyt tehdä tuota työtä.” Niin perheemme lähti kenttäpalvelukseen.
Minä sain ensimmäisen kokemukseni kenttäpalveluksesta, kun eräs vanhin, H. O. Lawrence, otti minut matkaansa. Hän antoi minulle muutaman kirjasen ja ajoi autolla San Josessa sijaitsevalle alueelle. Luulin, että hän lähtisi mukaani talosta taloon, mutta hän käskikin minun nousta autosta ja sanoi: ”Lähde sinä käymään korttelin tätä puolta.” Sitten hän ajoi pois. Minä siis kävin korttelin sitä puolta ja levitin kolme kirjasta 25 sentin korvauksesta ja olin hyvin onnellinen. Kristilliseen palvelukseen osallistuminen sai minut tosiaan tuntemaan, että kuuluin Jumalan järjestöön.
Näihin aikoihin palvelusohjeita kuukausittain antanut ”Kiertokirje” (jonka nimenä on nykyään Valtakunnan Palveluksemme) neuvoi meitä kertomaan ovenavaajalle jotakin Saatanan järjestöstä. Niinpä kun ihmiset torjuivat minut sanomalla, ettei asia kiinnosta heitä, en antanut periksi, vaan jatkoin puhumalla heille Saatanan järjestön olemassaolosta ja sen tulevasta tuhosta. Tämä poikkesi melkoisesti nykyisestä tavastamme kertoa siitä, että on mahdollista elää ikuisesti paratiisimaassa joutumatta koskaan kuolemaan.
San Josen eklesialla oli tapana tehdä pitkiä matkoja Valtakunnan sanoman viemiseksi ihmisille. Ns. todistusryhmiä lähti säännöllisesti Santa Claran laaksoon ja sitä ympäröiville kukkuloille. Muistan, että maaseudulla näkyi silmänkantamattomiin saakka kukkivia hedelmäpuutarhoja. Otimme eväät mukaan ja teimme kokopäivämatkoja todistaaksemme alueella, joka saattoi joskus olla jopa yli 120 kilometrin päässä.
Oaklandissa sijaitsevaa KFWM-radioasemaa käytettiin monta vuotta Valtakunnan sanoman radioimiseen, ja viikonloppuina lähiseutujen eklesiat esittivät tuolta asemalta vuorotellen ohjelmia. Minulla oli etu lukea KFWM:n tiloissa raamatullisia luentoja, joista yksi radioitiin 24. heinäkuuta 1927. Tämän radioaseman tunnuskirjaimet sopivat hyvin lyhennykseksi sanoista ’Kingdom For World of Mankind’ (Valtakunta ihmismaailman hyväksi).
Palvelukseni laajentaminen
Eräänä päivänä ajaessamme kokouksesta kotiin veli Lawrence, joka oli vienyt minut ensi kerran kenttäpalvelukseen, tarjosi minulle anomuskaavaketta palvellakseni Seuran Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevassa päätoimistossa. Jonkin aikaa ennen tätä, pian kasteemme jälkeen, olin kuullut isäni sanovan äidilleni, että jos hän olisi minun asemassani, hän tekisi Jehovan palveluksesta elämäntehtävänsä. Juuri sitä minäkin halusin, ja ajattelin, että jos anoisin Beeteliin, saisin tilaisuuden tämän haluni toteuttamiseen.
Englanninkielisessä Vartiotornissa ilmoitettiin 15. toukokuuta 1928, että 30.7.–6.8. pidettäisiin raamatuntutkijoitten kansainvälinen konventti Detroitissa Michiganissa. Halusin hartaasti päästä sinne, ja perheeni ja ystäväni tekivät sen minulle mahdolliseksi. Konventin aikana Seuran presidentin J. F. Rutherfordin sihteeri Donald Haslett ilmoitti lavalta, että veljiä tarvittiin Beetel-palvelukseen. Hän sanoi, että veli Rutherford voisi haastatella niitä, jotka haluavat anoa Beeteliin. Minä menin haastatteluun ja täytin jälleen anomuksen Beeteliin. Veli Rutherford käski minun ilmoittautua 13. elokuuta 1928.
Meitä ilmoittautui kaikkiaan 13 henkeä Beetel-palvelukseen 13. elokuuta, vain viikko Detroitin konventin jälkeen. Siihen aikaan 95 Beetel-perheen jäsentä osallistui raamatullisen kirjallisuuden tuottamiseen ja lähettämiseen vasta valmistuneessa Adams Street 117:n kirjapainossa, ja hiukan pienempi joukko työskenteli Beetel-kodissa ja Seuran eri toimistoissa. Ensimmäinen työni Beetelissä oli ottaa pois kirjasia koneesta, jota käytettiin niiden taittamiseen sen jälkeen, kun kannet oli kiinnitetty niihin niiteillä. Työskentelin kirjapainossa vajaat kaksi viikkoa, ja sitten minut siirrettiin toimistoon, palvelusosastoon. Tässä toiminnassa tunsin tosiaan meneväni eteenpäin Jumalan järjestön kanssa.
Koska minulla ei ollut paikkaa, minne mennä ensimmäisellä lomallani vuonna 1929, vietin loman Beetelissä. Olin siksi paikalla, kun veli Rutherford piti Brooklynissa sijaitsevassa vapaamuurarien temppelissä puheensa siitä, miksi Jehova sallii pahuutta ja miten Hän saattaa kunniaan nimensä. Emme olleet aikaisemmin ymmärtäneet tätä asiaa, ja siksi veli Rutherfordin puhe selvensi sykähdyttävällä tavalla tätä tärkeää peruskysymystä.
Eteenpäin 1930-luvulla
Eräs vuoden 1931 todellinen kohokohta oli koko Jumalan kansaa yhdistävän nimen Jehovan todistajat saaminen. Seuraavana vuonna Jumalan kansan seurakuntien nimi muutettiin ”eklesiasta” ”ryhmäksi”. Muutos perustui Psalmiin 68:12 (”joukko” = ”ryhmä”, Kuningas Jaakon käännös). Meillä oli siis joka puolella maailmaa Jehovan todistajien ”ryhmiä” eikä ”eklesioita”.
Vuonna 1932 isäni myi Kaliforniassa olleen liikeyrityksensä, ja hän, äitini ja sisareni lähtivät tienraivauspalvelukseen. He rakensivat itselleen asuntovaunun, ja se palveli seuraavien 20 vuoden ajan vanhempieni tienraivauskotina. Sisareni Grace palveli heidän kanssaan vuoteen 1939 saakka, jolloin hänet kutsuttiin Brooklynin Beetel-perheen jäseneksi. Hän palvelee yhä täällä, ja on ollut vuodesta 1959 lähtien Simon Krakerin vaimona.
Kirjapainon johtaja Robert J. Martin kuoli 23. syyskuuta 1932, ja veli Rutherford nimitti Nathan H. Knorrin hänen sijaansa. Veli Knorr oli toiminut aikaisemmin painon faktorina.
Seuraavana vuonna Jumalan kansalle koitti todella vaikea aika. Tammikuun 30. päivänä 1933 Adolf Hitler tuli Saksan valtakunnankansleriksi, ja 28. kesäkuuta 1933 Vartiotorni-seuran Magdeburgissa sijaitseva Saksan haaratoimisto takavarikoitiin ja suljettiin. Paavi Pius XI julisti vuoden 1933 ”pyhäksi vuodeksi”, ja veli Rutherford puhui pian sen jälkeen yli 55 radioaseman välityksellä aiheesta ”Pyhän vuoden vaikutus rauhaan ja menestykseen”. Minulla oli etu toimia tuon ohjelman kuuluttajana.
1930-luvun alussa työtämme alettiin melkoisesti vastustaa, ja vainoa puhkesi monin paikoin. Jehovan todistajat järjestettiin ”osastoiksi” keskitetyn todistuksen antamiseksi häiriöalueilla. Saksassa vaino kasvoi niin kiihkeäksi, että 7. lokakuuta 1934 Jumalan kansan ryhmät monista maista lähettivät Hitlerille sähkösanomia, joissa häntä vaadittiin lopettamaan vaino.
Näihin aikoihin Jumalan kansan keskuudessa pohdittiin usein Ilmestyksen 7:9:n ”suuren joukon” merkitystä. Siihen aikaan uskottiin yleisesti, että se oli toisarvoinen, vähemmän uskollinen taivaallinen luokka. Eräässä Beetelin tutkistelussa, jota veli T. J. Sullivan johti, herätin kysymyksen: ”Koska suuri joukko saa ikuisen elämän, niin säilyttävätkö tuohon ryhmään kuuluvat nuhteettomuuden?” Monet esittivät ajatuksiaan, mutta kukaan ei vastannut siihen suoraan. Kun minua pyydettiin esittämään oma ajatukseni, sanoin, että yritin vain saada myöntävän tai kieltävän vastauksen.
Sitten 31. toukokuuta 1935 Washingtonin (D.C.) konventissa veli Rutherford puhui juuri tästä aiheesta. Istuin parhaillaan parvekkeella katsellen ihmisjoukkoa, ja olin todella innoissani puheen edetessä! Suuren joukon osoitettiin selvästi Raamatun mukaan tarkoittavan niitä, jotka säilyvät Harmagedonissa ja joiden odotteena on elää ikuisesti maan päällä. Tämä antoi lisävaloa siihen, keitä ovat ’miljoonat, jotka elävät nyt ja jotka eivät kuole koskaan’.
Heinäkuun 12. päivänä 1937 veli Rutherford nimitti minut Beetelin palvelijaksi. Veli Rutherfordin elämän viimeisten neljän ja puolen vuoden aikana minulla oli etu työskennellä hyvin lähellä häntä. Vuoden 1937 lopulla nimi Kultainen Aika muutettiin Lohdutukseksi. Tämä antoi veli Rutherfordille aiheen leikkisään huomautukseen, jonka hän esitti minulle kuljettaessani häntä autolla Pennsylvaniassa, lähellä tuon lehden toimittajan C. J. Woodworthin kotikaupunkia sijaitsevan Scrantonin läpi. Tuohon aikaan oli vaikea päästä autolla Scrantonin läpi, ja nimittäen veli Woodworthia ”Woodyksi” veli Rutherford sanoi: ”Ei ihme, että Woody haluaa lohdutusta, kun hän asuu tällaisessa paikassa.”
Toinen maailmansota, koettelevaa aikaa
Syyskuussa 1939 puhkesi toinen maailmansota. Lokakuussa suljettiin Pariisin haaratoimistomme ja työmme kiellettiin Ranskassa. Seuraavana vuonna Kanada kielsi työmme. Tuon vuoden 1940 kesällä veli Rutherford oli sairaana, ja tuntui epävarmalta, pystyisikö hän lähtemään Detroitiin Michiganiin järjestettyyn konventtiin. Hän tuli sinne, mutta esitelmänsä aikana hän lähetti minulle viestin, että hän palaisi heti Beeteliin ja että minun piti hoitaa järjestelyt.
Seuraavana kesänä pidettiin St. Louisissa Missourissa suuri konventti, suurin minkä Jehovan todistajat olivat siihen mennessä pitäneet. Minut määrättiin ottamaan vastaan ruokalaan tulevia tarvikkeita, ja pääsin pääkatsomoon vasta viimeisenä päivänä sen ohjelmajakson ajaksi, jossa julkaistiin Lapset-kirja. Tämän konventin aikana julkaistiin myös kirjanen ”Jehovan palvelijain puolustus”, jonka sisältämä aineisto auttoi meitä pitämään puolemme, kun poliisit nousivat uskonnollisten piirien yllytyksestä talosta-taloon-palvelustamme vastaan.
Tuo julkaisu oli hyvin ajankohtainen. Saman vuoden lopulla isäni pidätettiin ja vangittiin siksi, että hän oli osallistunut palvelukseen. Äiti, joka jäi nyt yksin asuntoautoon, joutui väkijoukon hyökkäyksen kohteeksi. Vaikka nuo mellakoitsijat eivät aiheuttaneetkaan äidille fyysistä vahinkoa, he repivät kaiken irti asuntoautosta, ja äitini joutui etsimään suojaa alueella asuvien todistajien luota.
Lokakuun 1. päivänä 1941 minulla oli etu toimia veli Rutherfordin poissa ollessa Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran vuosikokouksen puheenjohtajana. Tuossa kokouksessa minut valittiin yhdeksi tuon seuran Pennsylvanian yhdistyksen johtajaksi.
Kaksi kuukautta myöhemmin, sunnuntaina 7. joulukuuta 1941, olimme N. H. Knorrin ja G. E. Hannanin kanssa palaamassa autolla kenttäpalveluksesta eräältä Long Islandin lähialueelta. Kuuntelimme autoradiota ja kuulimme järkyttävän ilmoituksen, että Japani oli pommittanut Pearl Harbouria. Jehovan kansa eli hyvin jännittävää aikaa: Yhdysvallat oli sodassa, Seuran presidentti oli vakavasti sairaana, ja viholliset painostivat meitä joka puolelta lopettaakseen saarnaamistoimintamme.
Vaikka veli Rutherford kuoli vain yhden kuukauden ja yhden päivän kuluttua, Valtakunnan työ jatkui heikentymättömänä. Veli Knorr valittiin presidentiksi, ja vuotta myöhemmin, 1. helmikuuta 1943, hän ilmoitti, että oli perustettu Vartiotornin Raamattukoulu Gilead lähetystyöntekijöitten valmentamiseksi.
Toukokuun 8. päivänä 1945 Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman ilmoitti Saksan antautumisesta. Elokuussa Yhdysvallat pudotti atomipommit japanilaisiin Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin, ja olimme astuneet sodanjälkeiseen aikaan.
Sodanjälkeinen kehitys
New Yorkin kaupunki ilmoitti, että se ottaa alueen, joka oli Columbia Heightsin Beetel-kotimme Furman Streetiin ulottuvan takaosan alla, kävelytien ja moottoritien rakentamiseen. Seura saattoi kuitenkin ostaa Columbia Heightsilla sijaitsevia kiinteistöjä Beetel-kodin lisärakennusta varten, ja rakentamiseen saatiin hallituksen hyväksymys 11. lokakuuta 1946. Tammikuun 27. päivänä 1947 alettiin siis purkaa Furman Streetillä olevan rakennuksemme takaosaa, ja vuosien 1948 ja 1949 aikana rakennettiin uusi Beetelin laajennus. Tämä uusi, kaunis osa vihittiin vuonna 1950. Suunnilleen samaan aikaan valmistui myös suuri 9-kerroksinen lisärakennus Adams Street 117:n kirjapainoon.
Seuran sihteeri ja rahastonhoitaja W. E. Van Amburgh ei korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi enää pystynyt hoitamaan tehtäväänsä ja siksi hän luopui siitä. Minut valittiin hänen seuraajakseen 6. helmikuuta 1947, ja veli Van Amburgh kuoli seuraavana päivänä.
Pian tämän jälkeen, vuoden 1947 keväällä, Seura lähetti minut vierailulle useisiin Euroopan maihin, joissa toinen maailmansota oli raivonnut. Oli tosiaan etu seurustella sellaisten uskollisten Jehovan palvelijoitten kanssa, jotka oli juuri vapautettu heidän oltuaan pitkiä vuosia natsien keskitysleireissä. Minulle tuotti iloa antaa heille hengellistä kannustusta palvellessani silloin pidettyjen konventtien yhtenä pääpuhujana.
Saavuttuani Beeteliin vuonna 1928 en ollut kertaakaan käynyt Kaliforniassa. Vanhempani työskentelivät tienraivaajina enimmäkseen maan itäosassa, ja saatoin siksi tavata heitä aika ajoin, varsinkin suurissa konventeissa. Mutta kesällä 1947 minulle tarjoutui tilaisuus käydä jälleen Kaliforniassa. Los Angelesiin oli järjestetty konventti 13.–17. elokuuta, ja Seura maksoi niiden matkan, jotka olivat olleet Beetel-perheen jäseninä 15 vuotta tai kauemmin. Se oli tosiaan miellyttävä matka ja konventti!
Erikoisia palvelusetuja
Vuosien mittaan olen saanut myös ainutlaatuisia etuja Jumalan näkyvän järjestön laajentumisen yhteydessä. Äskeisin monista Vartiotorni-seuran edullisista hankinnoista, jonka neuvotteluissa olin auttamassa, oli Brooklynissa Pearl Street 175:ssä ja Furman Street 360:ssa sijaitsevien uusien kiinteistöjen osto tämän vuoden alussa. Toivon sydämestäni, että näitä uusia suuria tiloja käytetään Valtakunnan julistuksen suunnattoman laajennuksen edistämiseksi kaikkialla maailmassa.
Olen matkustanut satoja tuhansia kilometrejä sekä Yhdysvalloissa että monissa muissa maissa ja pitänyt puheita Jumalan kansaan kuuluvien suurille kuulijakunnille kannustaakseni heitä heidän kristillisessä palveluksessaan. Palvelin esimerkiksi vuonna 1963 maailman ympäri ulottuneella ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventtimatkalla yhtenä Seuran virallisena edustajana. Se oli vain yksi monista eduista, joista olen kiitollinen Jehovalle. Se, että olen saanut palvella puhujana monissa Yankee-stadionilla pidetyissä Jehovan todistajien historiallisissa konventeissa, esimerkiksi vuonna 1958, kun läsnä oli yli neljännesmiljoonaa ihmistä, on myös ollut erikoisetu.
Edistyvä järjestö
Ihmisen elämälle on ominaista, että vuodet tuovat mukanaan muutoksia ja vaativat joskus ikävän veronsa. Näin kävi, kun isäni kuoli 31. joulukuuta 1954 Illinois’ssa, jossa sijaitsi hänen viimeinen tienraivausalueensa. Seuraavana vuonna haimme sisaremme Gracen kanssa äitini Illinois’sta New Yorkiin, jossa hän asui 6. toukokuuta 1962 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hyvin onnellinen tapahtuma kohdallani oli se, kun innokas tienraivaaja, Edith Rettos, tuli vaimokseni 12. toukokuuta 1956. Hän on siitä lähtien palvellut uskollisesti rinnallani täällä Beetelissä.
Palvelusvuosieni karttuessa täällä Jehovan näkyvän järjestön päätoimistossa sydäntäni ilahduttavat ennen kaikkea jatkuvat todisteet siitä, että Jumala siunaa kansansa tehtäväksi antamaansa työtä, nimittäin tämän valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista koko maassa, ennen kuin loppu tulee. (Matteus 24:14) Näin, kuinka hallintoelintä laajennettiin vuonna 1971 ja jälleen vuonna 1974, ja olen siitä lähtien osallistunut monien haaratoimistoihin ja maailmanlaajuiseen saarnaamistyöhön vaikuttavien vastuullisten päätösten tekemiseen. Olen myös nähnyt Valtakunnan julistajien määrän kasvavan. Kun tulin vuonna 1928 Beeteliin, heitä oli koko maailmassa 44 080, ja nyt työhön osallistuu 2 500 000 henkeä. Jumalan järjestö on tosiaan mennyt eteenpäin, ja olen kiitollinen monista palveluseduista, joita minulle on uskottu suuren lopputodistuksen antamisen yhteydessä.
Uskoni Raamatun lupauksiin, jotka koskevat Jumalan vanhurskasta hallitusta ja siunauksia, jotka se tuo maalle, on voimakkaampi kuin koskaan aikaisemmin. Jos saisin elää elämäni uudelleen, en haluaisi elää sitä millään muulla tavalla. On ollut todella ilo ja etu palvella täällä Beetelissä nämä menneet 55 vuotta maailman suurimman ja suurenmoisimman kristillisen perheen kanssa!
Kun edellä olevaa kirjoitusta valmistettiin julkaistavaksi, veli Suiter kaatui pahasti Brooklynin Beetelissä sijaitsevassa huoneessaan. Se vaurioitti kriittisesti hänen selkärankaansa. Tämän kirjoittamisen aikaan hän saa parhaan mahdollisen rakkaudellisen hoidon Vartiotorni-seuran sairasosastolla Beetelissä. Hänen tilansa sanotaan olevan kriittinen, mutta vakiintunut. Rukoilemme Jehovaa, että Hän huolehtii tästä uskollisesta veljestä ja lohduttaa häntä ja hänen perheensä jäseniä tänä hänen toimintakyvyttömyytensä aikana.
[Kuva s. 9]
J. A. Bohnet vaikutti suuresti elämääni
[Kuva s. 11]
Sisareni ja vanhempieni kanssa
[Kuva s. 12]
Vanhempani suorittivat 20 vuotta tienraivausta tästä asuntoautosta käsin
[Kuva s. 13]
W. E. Van Amburgh, jonka jälkeen tulin Vartiotorni-seuran sihteeri-rahastonhoitajaksi vuonna 1947
[Kuva s. 14]
Puhuin useita kertoja suurissa konventeissa – esimerkiksi täällä Yankee-stadionilla vuonna 1958
[Kuva s. 15]
Edith on ollut uskollinen toverini vuodesta 1956 lähtien