Saarnaamista Maputossa – Mosambikin kiehtovassa pääkaupungissa

Jehovan todistajat tunnustettiin Mosambikissa laillisesti vuonna 1991. Siitä saakka Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamistyö tässä Afrikan kaakkoisrannikon trooppisessa maassa on edistynyt silmäänpistävällä tavalla. Seuraavassa kerrotaan siitä, miten Jehovan todistajat tekevät opetustyötään Mosambikissa, erityisesti pääkaupungin Maputon ympäristössä.

MOSAMBIKIN ilmastoon vaikuttaa lämmin Intian valtameri, ja siksi siellä vallitsee leuto sää. Rannikolla on runsaasti upeita palmujen reunustamia hiekkarantoja ja koralliriuttoja. Pääkaupunki Maputo sijaitsee ihanteellisella paikalla maan eteläosassa suuren suojaisan lahden äärellä.

Tämän maan kauneus ja rauha on tosin ristiriidassa sen väkivaltaisen historian kanssa. Satojen vuosien ajan se kamppaili vieraan vallan, ensin arabien ja sitten portugalilaisten, alaisuudessa. Katolinen kirkko antoi täyden siunauksensa sille, että viimeksi mainitut saivat ryöstää maan sen rikkauksista – norsunluusta, kullasta ja orjista. Lopulta satoja vuosia kestäneen siirtomaasorron jälkeen puhkesi katkeria sisäisiä taisteluja, jotka johtivat maan itsenäistymiseen vuonna 1975. Muutos ei valitettavasti tehnyt elämästä yhtään turvallisempaa, sillä maa joutui sisällissotaan, joka aiheutti lisää kärsimyksiä varsinkin syyttömälle maaseutuväestölle.

Pääkaupunki Maputo

Kymmenen viime vuoden aikana tuhansia mosambikilaisia on paennut kaupunkeihin, joissa on suhteellisen turvallista. Tämän huomaa erityisesti Maputossa, jonka ilmapiirin tekee eloisaksi viehättävän vanhanaikaisen portugalilaisen arkkitehtuurin ja värikkään afrikkalaisuuden sekoitus. Kävellessäsi nykyään Maputon leveillä, puiden reunustamilla kaduilla näet paljon väkeä puuhailemassa päivittäisissä askareissaan. Tunnelma on kuitenkin erilainen kuin useimmissa kaupungeissa. ”Ruuhkasta ja arkielämän vaikeuksista huolimatta ihmiset hymyilevät herkästi”, huomauttaa Maputossa toimiva lähetystyöntekijä Rodrigo. ”Täällä tapaa tuskin lainkaan epäkohteliaita ihmisiä!” Mosambikilaiset tiedetään välittömiksi ja ystävällisiksi.

Kuten suurimmassa osassa Afrikkaa, täälläkin tavallisin tapaamispaikka on tietenkin paikallinen tori. Sinne voi kulkea yleisellä kulkuvälineellä, avopakettiautolla, josta käytetään nimeä Chapa 100. On aivan tavallista, että suurin osa matkustajista näyttää roikkuvan auton ulkopuolella. Ehkä on parempi kävellä.

Mosambikilaiset ovat parantumattomia yksityisyrittäjiä. Maputossa kävijältä ei voi jäädä huomaamatta, kuinka monet pystyttelevät pikkukojuja jalkakäytäville ja kadunkulmiin. Haluaisitko ostaa hedelmiä, vihanneksia, yrttejä tai mausteita? Niitä riittää yllin kyllin kaikille. Entä haluaisitko elävän kanan, cashewpähkinöitä tai kaisloja, joista voisit rakentaa talon? Mistään ei ole liikaa vaivaa, ja kaikki tehdään ystävällisessä hengessä. Tarjolla on myös sellaisia palveluja kuin kengänkiillotusta ja autonpesua. Muuan nuori poika jopa päällystää arvokkaita asiakirjoja muovikalvolla käyttämällä apunaan kuumaa rautatankoa.

Mikä tahansa katukauppa ei kuitenkaan ole laillista, vaikka sitä harjoitetaankin. Laittomista kaupustelijoista käytetään nimitystä dumba nenge, mikä tarkoittaa ’luota jalkoihisi’. Näin on epäilemättä siksi, että kun viranomaiset tulevat tarkastuskäynnille, kaupustelijat voivat pelastaa uhanalaiseksi joutuneen liikeyrityksensä vain juoksemalla nopeasti karkuun.

Hajusta päätellen olemme tulleet lähelle kalatoria! Costa do Solin rantaan saapuvien kalastusveneiden ympärillä hyörii paljon väkeä, kun ne aina alkuillasta tuovat päivän saaliin maihin. Kaikennäköisten ja -kokoisten kalojen lisäksi on taskurapuja, hummereita ja tietysti kuuluisia Mosambikin katkarapuja. Mutta ehkä sinua kiinnostaa muuan toisenlainen kalastus, joka on käynnissä Maputossa ja sen ympäristössä.

”Ihmisten kalastajia”

Siitä lähtien kun Jehovan todistajat tunnustettiin Mosambikissa laillisesti, heidät on otettu vastaan erittäin hyvin. Muuan mies ilmaisi arvostuksensa sanoen: ”Olen nähnyt monia teistä Lontoon kaduilla. Missä tahansa olenkin ollut, olen nähnyt Jehovan todistajia. Minusta tuntuu hyvältä nähdä teitä myös täällä.”

Mikäli paikallisilla kielillä, portugaliksi ja tsongaksi, ilmestyneiden Raamattujen ja Raamattuun perustuvien julkaisujen menekki osoittaa jotakin, niin mosambikilaisia voidaan pitää todella hengellismielisenä kansana. Muuan toinen lähetystyöntekijä, Paula, kertoo, että tavallisesti lauantaiaamuna voi basaarissa, keskeisellä markkinapaikalla, levittää reilusti yli 50 lehteä. Kirjasta Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia on tullut hyvin suosittu. Monet nuoret ovat sodan vuoksi joutuneet erilleen vanhemmistaan tai jääneet orvoiksi, ja he näyttävät arvostavan tässä kirjassa esitettyjä arvoja ja ohjeita.

Tyypilliseen estottomaan afrikkalaiseen tapaan suuri joukko kiinnostuneita kokoontuu lähetystyöntekijän ympärille kuulemaan, mitä hän sanoo. Tällaisista jalkakäytäväkokoontumisista kehittyy usein eloisia raamatullisia keskusteluja. Muuan sisar muistaa mielenkiintoisen kokemuksen:

”Todistaessani erään kerran kadulla pelästyin, kun armeijan maastoauto pysähtyi jarrut kirskuen viereeni. Muuan nuori sotilas huusi joillekin sivustakatsojille: ’Hei, käskekää tuota naista tulemaan tänne.’ Mentyäni sotilaan luokse hänen kasvoilleen levisi hymy hänen sanoessaan: ’Te olette hyviä ihmisiä, ja olemme iloisia, kun näemme teidät täällä. Eikö teillä olekin jokin nuorille tarkoitettu kirja. Minäkin haluaisin sen.’ Sanoin, ettei minulla ollut yhtään kirjaa mukanani, mutta vakuutin hänelle, että heti kun niitä olisi varastossa, toisin kirjan hänelle kotiin.”

Kirjallisuuden jakeleminen suoraan varastosta

Huolehtiakseen siitä, että kirjallisuutta saadaan jatkuvasti lisää, Vartiotorni-seuran haaratoimisto Etelä-Afrikassa toimittaa kirjallisuutta Maputossa sijaitsevaan varastoon joka toinen viikko. Manuel-niminen lähetystyöntekijä huolehtii varastosta ja on vastuussa kirjallisuuden jakamisesta.

Eräänä aamuna muuan keski-ikäinen mies käveli sisään ja kysyi, mihin tätä paikkaa käytettiin. Manuel vastasi, että se oli raamatullisen kirjallisuuden varasto. Mies käveli ulos, mutta hetken päästä hän tuli takaisin.

”Etkö sanonutkin näiden olevan raamatullisia kirjoja?” hän kysyi.

”Sanoin”, myönsi Manuel.

”Minkä järjestön varasto tämä on?” mies kysyi.

”Jehovan todistajien”, Manuel vastasi ja lisäsi: ”Paikalliset seurakuntamme saavat täältä kirjallisuutta.”

”Vai Jehovan todistajien!” Miehen kasvot kirkastuivat. ”Teissä on paljon sellaista, mistä minä pidän, mutta on teissä sellaistakin, mistä en pidä.”

”Mitä sellaista meissä on, mistä pidät?” kysyi Manuel tahdikkaasti.

”Pidän niistä mielenkiintoisista ja opettavista kirjoista, joita valmistatte”, mies selitti. ”Mutta en pidä siitä, etten koskaan saa niistä tarpeekseni. Ette usko, kuinka suuresti me täällä Maputossa haluamme teidän kirjallisuuttanne.” Sitten hän otti esiin luettelon niistä Vartiotorni-seuran julkaisuista, myös monista Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden aikaisemmista numeroista, joita hän ei ollut saanut.

”Pidän tätä luetteloa mukanani”, hän kertoi Manuelille. ”Aina kun tapaan Jehovan todistajia, yritän hankkia kaikki ne julkaisut, jotka heillä on. Jos voitte auttaa minua hankkimaan kaiken tällä listalla olevan kirjallisuuden, niin olen valmis maksamaan siitä erittäin korkean hinnan.”

Keskustelua jatkettiin. Manuel sai tietää, että mies oli saanut ensimmäisen kosketuksensa Jehovan todistajiin 1950-luvulla, kun hän oli lukenut kirjan Luominen. Mutta koska Jehovan todistajien työ oli kielletty Portugalin hallinnon alaisuudessa, edistyminen oli vähäistä.

Kun Manuel myöhemmin kävi miehen toimistossa, hän huomasi, että kaikki Vartiotorni-seuran julkaisut, joita tällä oli, oli päällystetty muovilla ja pantu siistiin järjestykseen. Manuel saattoi antaa miehelle ne julkaisut, jotka tämä tarvitsi täydentääkseen kokoelmansa, ja Manuel alkoi raamatuntutkistelun miehen ja tämän perheen kanssa.

Kaikki tämä hengellinen istuttaminen ja kasteleminen on alkanut tuottaa hedelmää, kun Jumala saa aikaan ”kasvun”. On nähtävissä selviä merkkejä siitä, että rehellissydämisten ihmisten elonkorjuu tulee tuottamaan runsaan sadon Mosambikissa. (1. Korinttolaisille 3:6; Johannes 4:36.)

Teokraattinen edistyminen esteistä huolimatta

Nykyään Maputossa ja sen ympäristössä toimii yli 50 seurakuntaa. Sieltä ei voida kuitenkaan löytää yhtään ainutta Jehovan todistajien valtakunnansalia. Näin on siksi, että seurakunnat eivät huonojen taloudellisten olojen vuoksi pysty rakentamaan saleja, vaikka jotkut niistä ovatkin omistaneet maata jo joitakin vuosia.a

Sellaiset esteet eivät kuitenkaan estä edistymistä. Mosambikin eteläosassa johdetaan parhaillaan reilusti yli 5 000:ta Raamatun kotitutkistelua. Tutkisteluja tarvitaan niin kipeästi, että on ollut asetettava jonkinlainen tärkeysjärjestys: jos joku pyytää raamatuntutkistelua, pidetään itsestään selvänä, että hän käy kaikissa seurakunnankokouksissa.

Eräässä slummialueen seurakunnassa oli äskettäin sunnuntain kokouksissa läsnä 189 henkeä, vaikka tuossa seurakunnassa on vain 71 hyvän uutisen julistajaa. Tämä suuri joukko kokoontuu ulkoilmassa erään kodin pihalla. Alueen ympärille on tehty aaltopeltilevystä ja kaislasta aita, joka suojaa ihmisten katseilta. Alue lakaistaan ennen jokaista kokousta, ja monet kuulijat, myös lukuisat aikuiset, istuvat kaislamatoilla maassa. Miten huolellisesti he syventyvätkään esitettävään ohjelmaan! Koska monilla uusilla ei ole Vartiotornia, josta he voisivat seurata tutkistelua, he oppivat kuuntelemaan tarkkaavaisesti, kun kappaleita luetaan, ja useimmat kädet nousevat ylös puheenjohtajan esitettyä kysymyksiä.

Eräässä toisessa, 59 julistajan seurakunnassa on säännöllisesti läsnä 140 henkeä. Seurakunta kokoontuu tavallisesti avokuistilla, mutta sateisella säällä se ahtautuu erään pienen huoneiston kahteen huoneeseen. Yhä suuremmaksi paisuva yleisö alkaa täyttää eteisen, keittiön ja parvekkeen. Taaskaan ei voi olla panematta merkille sitä arvostusta ja valppautta, jota kaikki, myös monet nuoret, osoittavat kuunnellessaan ohjelmaa tarkkaavaisesti.

Mosambikin tulevat kasvumahdollisuudet käyvät parhaiten ilmi konventeissa. Kaupungin keskustassa sijaitsevalla vanhalla härkätaisteluareenalla pidettiin äskettäin kierroskonventti. Kuvittele, kuinka hämmästyneitä olivatkaan ne lähes 3 000 julistajaa, jotka näkivät yli 10 000 hengen olevan kuuntelemassa ohjelmaa.

”Eloa on paljon”

Sellaiset kokemukset osoittavat selvästi, että Mosambikissa on yhä paljon työtä tehtävänä. Haaratoimiston lähettämä kierrosvalvoja on vieraillut joissakin seurakunnissa vasta yhden kerran. Kierrosvalvojat saavat kipeästi tarvitsemaansa tukea voidakseen auttaa seurakuntia toteuttamaan asianmukaisia järjestön toimintaan liittyviä seikkoja.

Seurakunnissa arvostetaan suuresti myös uusien Gileadin käyneiden lähetystyöntekijöiden saapumista. Maputossa toimiva vanhin, Francisco, huomauttaa: ”Tämä on meille suuri edistysaskel. Meillä on ollut intoa, ja meillä on ollut rakkautta. Silti meiltä on puuttunut kaikkein tuorein tieto monista järjestöön liittyvistä asioista. Me tarvitsemme ennen kaikkea jonkun, jolla on ensi käden kokemusta, opettamaan meille, miten asioita pitää hoitaa. Olemme nyt erittäin onnellisia siitä, että meillä on lähetystyöntekijöitä.”

Lähetystyöntekijät ovat puolestaan iloisia siitä, että he voivat palvella veljiään. Hans, joka määrättiin vähän aikaa sitten Mosambikiin sen jälkeen kun hän oli palvellut 20 vuotta Brasiliassa, tekee seuraavan yhteenvedon: ”Mosambikin alueella työskenteleminen on suuri etu! Meistä tuntuu siltä, että täällä on odotettavissa valtaisaa kasvua. Työtä on hyvin paljon. Yksistään Maputoon saisi tulla vielä 10–20 lähetystyöntekijää.”

Teokraattisen toiminnan kasvu Mosambikissa muistuttaa Jeesuksen kiireellisen tärkeistä sanoista: ”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän. Anokaa sen tähden elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” (Matteus 9:37, 38.) Täydellä syyllä voidaan uskoa, että Jehova vastaa tuohon tärkeään pyyntöön, joka esitetään hänen Mosambikissa toimivien palvelijoidensa puolesta.

Tuhannet Jehovan todistajat ovat olleet 12 vuotta tai kauemminkin vankileireissä Mosambikin luoteisosassa. Kun jotkut heistä äskettäin palasivat Maputoon, heillä ei ollut muuta omaisuutta kuin kankaanpala, jonka he kietoivat lanteilleen. Uskoa heillä oli yllin kyllin! Naapurimaissa asuvien todistajatovereiden anteliaat ruoka- ja vaatelahjoitukset auttoivat heitä pääsemään uuteen alkuun elämässä.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Seurakunnat ottavat mielellään osaa kristilliseen todistamiseen lauantaiaamuisin

[Kuvat s. 24]

Saammeko esitellä viisivuotiaan Jaimiton. Hän on syntynyt vankileirissä. Nykyään Jaimiton vanhemmat ovat iloisia siitä, että he ovat voineet palata Maputoon. Jaimiton isä Francisco kutsuu joka viikko perheen koolle yhteiseen raamatuntutkisteluun. Sekä isä että äiti käyttävät runsaasti aikaa lasten valmentamiseen, niin että heistä tulisi tehokkaita opettajia kenttäpalvelusta varten. Jaimito levittää mielellään kirjallisuutta keskeisellä markkinapaikalla

[Kuva s. 25]

Se että seurakunnilla ei ole käytössään valtakunnansaleja, ei pysäytä niiden edistymistä. Useimmissa tapauksissa kokouksissa käy kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin seurakunnassa on julistajia