Rauhan tavoitteleminen tuo siunauksia
APOSTOLI Pietari osoitti, että niiden, jotka tahtovat ”rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä”, täytyy ’etsiä rauhaa ja pyrkiä siihen’. (1. Pietari 3:10, 11) Se ei ole aina helppoa, mutta se johtaa siunauksiin. Tarkastelkaamme tämän havainnollistamiseksi seuraavaa erään kanadalaisen Jehovan todistajan kokemusta.
Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja toteuttamaisillani erään lapsuuteni haaveen. Liityin Kanadan kuninkaalliseen ratsupoliisiin. Niin alkoi, kuten silloin ajattelin, elämänurani poliisina. Kuitenkin palveltuani lähes 16 vuotta erosin tehtävästäni.
Ennen kuin kerron, miksi jätin poliisivoimat, on ehkä tarpeen selvittää joitakin taustatietoja. Aluksi olin RCMP:n (Royal Canadian Mounted Policen) palveluksessa New Brunswickin provinssissa. Sinä aikana tapasin viehättävän nuoren naisen, josta tuli vaimoni. Asuimme hyvin pienessä asunnossa, josta huolehti eräs pariskunta. He sattuivat olemaan Jehovan todistajia. He antoivat usein todistusta myös meille. Tuohon aikaan uskonto oli kuitenkin hyvin kaukana siitä, mitä pidin tärkeänä elämässäni. Toisaalta vaimoni hyväksyi totuuden nopeasti, ja hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja. Lievästi sanottuna olin vähemmän ilahtunut. Tein kaikkeni saadakseni hänen mielensä muuttumaan, mutta turhaan. Kutsuin jopa paikallisen papin oikaisemaan hänen käsityksiään. Ajatellessani jälkeenpäin papin vierailua minusta kuitenkin tuntuu, että papin ilmeinen Raamatun tuntemuksen puute teki totuuden vaimolleni entistäkin selvemmäksi.
Miltei kuuden vuoden ajan yritin saada vaimoni tajuamaan hänen uskonsa mielettömyyden, mutta hän pysyi lujana Jehovan puolesta. Ajan kuluessa annoin kuitenkin periksi, ja asenteekseni tuli, että hän saisi tehdä, mitä ikinä halusi, mutta minä noudattaisin omia näkemyksiäni. Siihen aikaan minun tavoitteeni eivät tietenkään olleet raamatullisia; halusin edistyä urallani RCMP:ssä niin pitkälle kuin mahdollista. Tämän päämäärän hyväksi otin vapaaehtoisesti vastaan ylimääräisiä vastuita ja yritin päästä osallistumaan tärkeisiin tehtäviin saadakseni huomiota esimiehiltäni. Niin uhrasin aikaa, jonka olisi pitänyt kulua perheeni kanssa.
Tätä elämäntapaa noudatin aina kesään 1978 saakka. Vaimoni halusi osallistua Quebecin provinssissa Montrealissa pidettävään ”Voittoisan uskon” kansainväliseen konventtiin. Sovimme, että veisin hänet autolla Montrealiin, mutta sanoin, etten tulisi yhteenkään ohjelmajaksoon. Palattuaan ensimmäisen päivän päätyttyä konventista vaimoni sanoi, että seuraavan päivän ohjelma käsittelisi perhe-elämää, ja pyysi minua hartaasti tulemaan mukaan. Tänä päivänä kiitän Jehovaa, että menin. Olin hämmästynyt siitä järjestyksellisestä tavasta, jolla tämä valtava ihmisjoukko käyttäytyi. Kukaan ei polttanut tupakkaa eikä käyttänyt ruokotonta kieltä, ja kaikki näyttivät olevan onnellisia ja rauhassa toistensa kanssa. Vaikkei minulla ollut juuri lainkaan Raamatun tuntemusta, huomasin puhujien esitysten olevan hyvin valaisevia ja käytännöllisiä. Nämä ihmiset yrittivät oppia ja soveltaa Jumalan lakia sellaisena, kuin se on Raamatussa esitetty. Poliisina olin kokenut, että vaikka ihmiset tuntevatkin lain, monet heistä yrittävät löytää porsaanreikiä tehdäkseen oman mielensä mukaan. Kaikki teki nyt minuun suuren vaikutuksen. Pian palattuamme kotiin konventista aloin tutkia Raamattua, ja minut kastettiin lokakuussa 1979.
Edistyessäni hengellisesti pystyin voittamaan monia maailmallisia tapoja ja sain lopulta edun palvella Jehova Jumalaa avustavana palvelijana. Pukeutumiseni uuteen, kristilliseen persoonallisuuteen ei jäänyt huomaamatta poliisitovereiltani, jotka ensin suhtautuivat väheksyvästi uuteen uskooni. (Efesolaisille 4:22–24) Ajan mittaan pystyin käyttämään heidän vihjailevia huomautuksiaan hyväksi antaakseni heille todistusta. Itse asiassa kun tieto siitä, että olin Jehovan todistaja, levisi osastolla, monet tulivat kyselemään minulta asioista. Olen myös kiitollinen päälliköilleni, jotka kunnioittivat vakaumustani siinä määrin, että antoivat minulle tehtäviä, jotka eivät vaatineet minulta sovittelua suhteessani Jehovaan.
Kaikki näytti todellakin menevän oikein hyvin. Eräänä iltana palatessani työstä kotiin vaimoni oli syventynyt lukemaan vuoden 1983 heinäkuun 15. päivän [suomeksi 15. 10. 1983] Vartiotornia ja erityisesti sen sivuilla 21–26 olevaa tutkittavaa kirjoitusta, jonka otsikkona oli ”Etsikää rauhaa ja pyrkikää siihen”. Siinä käsiteltiin ”ammattia, joka edellyttää aseenkantoa aseen käyttämiseksi toisia ihmisiä vastaan”, ja sanottiin, että ”siihen liittyy aina vaara joutua verivelkaan käyttämällä asetta elämän riistämiseen toiselta”. (Jesaja 2:4; Roomalaisille 12:17, 18) Artikkelissa mainittiin lisäksi: ”Maailman tullessa yhä väkivaltaisemmaksi me emme enää voi pitää esimerkillisenä veljeä, joka pysyy ammatissa, jossa täytyy kantaa asetta. Hänelle voitaisiin suoda kuusi kuukautta aikaa muutoksen tekemiseen. Jos hän ei sinä aikana tee muutosta, hän ei olisi sellaisessa asemassa, että hänellä voisi olla erikoispalvelusetuja ja vastuuta seurakunnassa. – 1. Timoteukselle 3:2; Tiitukselle 1:5, 6.”
Minulla oli ilmeisestikin hyvin tärkeä ratkaisu tehtävänäni. Keskustelimme asiasta perheenä, ja esitimme sen rukouksessa Jehovalle. Seuraavana työpäivänäni selitin tilanteen päällikölleni. Pitkän keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että poliisivoimat tuskin voisivat vapauttaa minua tuliaseen kantamisesta. Niinpä tein ilmoituksen, että eroaisin kuuden kuukauden kuluessa.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä alkaisin etsiä työtä. Minullahan oli ollut vakituinen työpaikka aina siitä asti, kun olin lopettanut koulun. Lisäksi taloudelliset suhdanteet vaikuttivat työmarkkinoihin epäedullisesti. Olin vuosien varrella kehittänyt jonkin verran suhteita liike-elämään, ja päätin ottaa yhteyttä tuntemiini henkilöihin. Hämmästyttävää kyllä, ennen kuin viikkoakaan oli ehtinyt kulua, minut ohjattiin erääseen vakavaraiseen yritykseen, joka etsi henkilöä uuteen tutkijan paikkaan. Otin yhteyttä paikan täyttämisestä vastanneeseen henkilöön, ja sain tietää olevani varsin pätevä tuohon työhön. Työ olisi melko samanlaista kuin tehtäväni petostutkijana, eikä minun tarvitsisi kantaa asetta. Voitte arvata, ettei minun tarvinnut miettiä kahdesti.
Kun olin työpaikkahaastattelussa, päätin, että olisi parasta kertoa suoraan syyt lähtööni RCMP:stä. Yllätyksekseni haastattelijani (joka tulisi olemaan esimieheni) kertoi jättäneensä edellisen työpaikkansa omantunnonsyistä ja voivansa hyvin ymmärtää tilanteeni. Hän mainitsi myös, että kyseiseen paikkaan tarvittaisiin ehdottoman luotettava henkilö. Hän kiitti minua avomielisyydestäni ja antoi ymmärtää aikovansa suositella minua tähän paikkaan. Kahden viikon kuluttua minut hyväksyttiin virallisesti.
Mielessäni ei ole epäilystäkään siitä, että Jehovan henki auttoi minua ja perhettäni tämän kokemuksen aikana. Ehkä jotkut muutkin veljet kohtaavat samanlaisia tilanteita. Rukoilen, että minun kokemukseni voisi rohkaista heitä luottamaan Jehovaan ja antamaan hänen ratkaista asiat omalla tavallaan. – Matteus 6:33.
Kuten edellinen kokemus osoittaa, rauhan tavoitteleminen ja Jumalan valtakunnan paneminen etusijalle elämässämme vaatii ponnistelua ja voi edellyttää henkilökohtaisia muutoksia. Raamatun neuvoja noudattavat saavat kuitenkin siunauksia, kun he osoittavat samaa henkeä kuin psalmista Daavid sanoessaan: ”Neuvo, Herra, minulle tiesi ja johdata minua tasaista polkua.” – Psalmit 27:11.