Onnellinen perhe-elämä – miten me saavutimme sen
Kertonut Joseph Allen
MONET yrittävät ennustaa tulevaisuutta täsmällisesti, mutta epäonnistuvat siinä. Jos esimerkiksi joku olisi sanonut minulle ollessani kasvavana poikasena Montrealissa Kanadassa, että olisin jonain päivänä seitsemän lapsen isä ja että nauttisin niistä siunauksista ja siitä mielenrauhasta, jotka minulla on nyt, niin en olisi uskonut häntä.
Mutta palatkaamme ajassa taaksepäin, sillä se, mitä tapahtui nuoruudessani, vaikutti siihen, millainen isä minusta tuli. Synnyin vuonna 1923. Äitini ja isäni olivat tulleet Englannista vuonna 1912, ja siihen aikaan, jolloin minä synnyin, heillä oli jo neljä lasta, kolme tyttöä ja yksi poika. Kaksi vuotta myöhemmin sain toisen veljen, joten perheessä oli kuusi lasta. Kuten siis voit nähdä, kasvoin suuren perheen jäsenenä, mikä on osaltaan auttanut minua hoitamaan omaa suurta perhettäni myöhempinä vuosina.
Opin tietämään, miten tärkeätä isän on käyttää johtoasemaansa, jotta kaikki voisivat nauttia rauhasta ja sopusoinnusta. Kuria oli monta kertaa annettava, ei ainoastaan suusanallisesti vaan myös käyttämällä kirjaimellista vitsaa. Kun isä oli työssä, niin äiti suoritti tarpeelliset velvollisuudet perheen pitämiseksi kurissa. Meillä oli syvä kunnioitus hänen oikeaa kättään kohtaan, jolla hän ohjasi remmin oikeaan suuntaan juuri ennen kuin meidän onnistui livahtaa sängyn alle. Se oli meidän turvapaikkamme, koska äiti oli liian lihava seuratakseen perässämme.
Me opimme suurena perheenä työskentelemään yhdessä. Meille kaikille määrättiin eri tehtävät kodissa. Minun ensimmäinen työni oli ryömiä kaikkien sänkyjen alle – se paikka oli minulle hyvin tuttu – ja pyyhkiä pölyt kaikista jousista ja kulmaraudoista. Kun tulin vanhemmaksi, niin edistyin vastuullisempiin tehtäviin, kuten ruokapöydän säännölliseen kattamiseen ja astioiden pois korjaamiseen, sitten astioitten pesemiseen ja kuivaamiseen, pölyjen pyyhkimiseen huonekaluista, mattojen imuroimiseen ja lattioitten ja sisäportaitten pesemiseen ja vahaamiseen. Siihen aikaan ajattelin, että lapsen paneminen suorittamaan tällaisia tehtäviä oli erittäin epäoikeudenmukainen temppu. Mutta myöhempinä vuosina totesin, että valmennukseni varhaislapsuudessani oli suureksi hyödyksi omien lastemme kasvattamisessa.
Kun katson nyt taaksepäin jouduttuani hankkimaan elatuksen omalle perheelleni, voin ymmärtää, miten kovat ajat vanhemmillani oli, kun he pitivät huolta meistä kaikista pulavuosina. Isäni oli työmies – hän kuljetti leipää ovelta ovelle – ja niin hänen onnistui aina hankkia kolme terveellistä ateriaa pöytään. Hän oli myös tietoinen meidän hengellisistä tarpeistamme, ja hän piti huolen siitä, että me kaikki kävimme kirkossa sunnuntaina.
Vanhemmat meistä lapsista tapasivat olla jumalanpalveluksessa, kun taas me nuoremmat kävimme pyhäkoulussa. Seikka, joka aina kummastutti minua, oli se, miksei isä eikä äiti ollut koskaan mukanamme. Sain eräänä päivänä kylliksi rohkeutta kysyäkseni isältä syytä siihen, ja hänen vastauksensa oli, että hän oli saanut siitä tarpeekseen eikä tarvinnut enää sitä lajia. Tämä ihmetytti minua vuosikausia, mutta nyt ymmärrän sen täysin.
KOTOA LÄHTEMINEN JA PERHEEN PERUSTAMINEN
Saavutin kohta miehuusiän ja olin valmis astumaan suureen jännittävään maailmaan. Mitä tekisin? Lähitulevaisuuteni oli jo ratkaistu, sillä parhaillaan raivosi toinen maailmansota. Muistan vielä hyvin selvästi perheenjäsentemme kyyneleiset kasvot ja sen pelon, jota tunsin, kun sotilasjuna hajotti perheemme ensimmäisen kerran.
Olin silloin 17-vuotias, ja ne neljä vuotta, jotka olin merivoimissa, näyttivät kuluvan nopeasti. Minut vapautettiin joulukuussa 1945. Olin onneksi yhä terve, hiukan vanhempi ja melkoisesti viisaampi. Perheemme liittymistä jälleen yhteen päätettiin viettää niin, että me kaikki olimme läsnä kirkossa jumalanpalveluksessa joulupäivänä, vanhemmat mukaan luettuina.
Kuluneet vuodet olivat muuttaneet näkemykseni uskonnosta – en halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Minusta tuntui, että olin valistunut niin kuin isäni edellisinä vuosina: minä en tarvinnut sitä. Perheeni ei voinut ymmärtää tätä, koska olin niin toimeliaasti ollut kirkossa mukana nuorena miehenä jopa siinä määrin, että olin auttanut pappia alttarilla tarjoten leipää ja viiniä osallistujille. Mutta menin sinne kuitenkin miellyttääkseni äitiäni. Olin todellisuudessa hyvin iloinen siitä, että menin, koska minut esiteltiin sinä iltana kirkossa henkilölle, jolla oli oleva suuri osa elämässäni – tulevalle vaimolleni.
Kuluneiden neljän vuoden sotilaskoulutus oli opettanut minut reagoimaan nopeasti tilanteisiin. Niin tein tässäkin tapauksessa, ja meidät vihittiin avioliittoon viisi kuukautta myöhemmin toukokuussa 1946. Hääpäiväni osoittautui yhdeksi niistä harvoista tapauksista, jolloin astuin kirkkoon tultuani miehuusikään.
Muutimme Montrealista maaseudulle. Ostimme sieltä Rintamamiesten maatoimikunnan avulla 20 aarin maapalstan ja aloimme rakentaa ”unelmakotiamme”. Työskentelin sähköasentajana paperitehtaassa, mutta muun ajan olin kokonaan uppoutunut kotimme rakentamiseen. Vaimoni halusi yhä käydä kirkossa, ja hän onnistuikin siinä silloin tällöin. Hän yritti monta kertaa houkutella minuakin lähtemään. Kun talomme rakentaminen edistyi, pohdimme, kuinka monta huonetta rakentaisimme ja montako lasta haluaisimme. Päätökseksi ei tullut seitsemän vaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ensimmäinen poikamme syntyi avioliittomme kolmantena vuonna; kaksi vuotta myöhemmin toinen. Nyt oli tyttären vuoro, mutta suureksi hämmästykseksemme syntyikin kolmas poika.
Oli vuosi 1952, eikä tulevaisuus Quebecin pienessä ranskalaiskylässä näyttänyt englantilaisprotestanttiselle perheelle kovin valoisalta eikä siihen aikaan kovin ”terveelliseltäkään”. Työtoverini tekivät tämän minulle täysin selväksi. Melkein kaikki siellä olivat roomalaiskatolilaisia, ja me olimme anglikaaneja. Niin päätimme, että olisi parasta myydä talomme ja muuttaa Vancouveriin, missä sillä haavaa asui yksi avioitunut sisareni, jota emme olleet nähneet vuosikausiin. Kesäkuussa 1952 pakkasimme kaiken maallisen omaisuutemme autoomme ja sanoimme hyvästit Quebecille ja itäiselle Kanadalle iäksi – niin kuin ajattelimme.
HUOMATTAVA MUUTOS JA MITEN SE TAPAHTUI
Kun olimme asuneet Vancouverissa kolme vuotta ja neljäs poikamme oli syntynyt, tuli ovellemme yksi Jehovan todistajista. Tämä tapahtui ensi kerran elämässämme. Se johti lopulta siihen, että vaimostani ja minusta tuli Jehovan todistajia. Minäpä kerron, miten se kävi.
Kun neljä poikaamme olivat kasvuiässä, niin vaimoni ajatteli, että heidän kotona saamansa valmennus ja kuri eivät riittäneet. Meidän oli hänen mielestään oltava anglikaanisen kirkon yhteydessä ja käytävä siellä. Vastustin tätä kiivaasti. En halunnut olla minkään uskonnon yhteydessä enkä tuntenut tarvitsevani mitään ulkopuolista apua perheeni kasvattamisessa. Sanoin painokkaasti, että kävisin seuraavan kerran kirkossa hautajaisissani. Mainitsin kuitenkin hänelle, että jos hän halusi käydä kirkossa ja viedä lapset sinne, niin se oli hänen asiansa enkä sekaantuisi siihen.
Hän otti sanani todesta ja meni. Jäin kotiin ollakseni nuorempien kaitsijana. Ajan kuluessa vaimoni tapasi joka sunnuntai kotiin tultuaan hyvin tahdikkaasti kertoa minulle, miten miellyttävä pappi oli. Hän selitti, että he aikoivat pitää korttipeli-iltoja kirkkosalissa ja järjestää muutamia illallisia jne. rahan keräämiseksi kirkolle. Hän pyysi minua harkitsemaan liittymistä miesten kirkkokerhoon, koska hän halusi liittyä naistenkerhoon. Ja enkö minä harkitsisi uudelleen asiaa ja tulisi kirkkoon pitääkseni perheen koossa kristillisessä uskossa?
Vastustin jatkuvasti kaikkea tällaista suostuttelua. Sanoin hänelle, etten kävisi kirkossa, ennen kuin hän voisi osoittaa minulle, että siellä oli jotakin kuulemisen arvoista eikä vain ikävystyttäviä kirkonmenoja, joita jokainen sokeasti noudatti. Olin vuosia sitten lakannut pitämästä kirkkoa paikkana, missä oppisi Jumalan tuntemista. Emme olleet koskaan käyttäneet Raamattua kirkossa. Pappi luki tosin muutamia kohtia joka sunnuntai, mutta ei milloinkaan selittänyt, mitä ne merkitsivät. Näin ollen emme tienneet, mitä Raamatussa oli.
Meillä oli Kuningas Jaakon raamatunkäännös jossakin kotonamme. Olimme yrittäneet lukea sitä, mutta masennuimme aina, ennen kuin olimme lukeneet sivuakaan, koska emme ymmärtäneet sitä. Lopulta Raamattu hautautui johonkin turvalliseen paikkaan kodissamme kaunis ruusun terälehti sivujensa välissä. Todellakin hautajaiset!
Mutta vaimoni sitkeys maksoi vaivan, ja lopulta minä antauduin ja rupesin hänen kanssaan käymään kirkossa. Järkeilin, että oli helpompi istua kirkossa nauttimassa urkumusiikista kuin kuunnella vaimoni ”urkumusiikkia” hänen saavuttuaan kotiin joka sunnuntai. Kului puolisen vuotta tasaisesti purjehtien. Ja silloin hän jyräytti veneeni karille! Hän sanoi minulle, ettei hän menisi enää kirkkoon. ”Sinä voit mennä, jos tahdot”, hän sanoi, ”mutta minä en enää mene.”
”Miksi ihmeessä?” kysyin ällistyneenä. Hän alkoi silloin kertoa minulle tutkineensa Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja olleensa hämmästynyt siitä, mitä hän oppi tietämään siihen verrattuna, mitä hän oli oppinut kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli ollut anglikaani. Hän pyysi minua istuutumaan viereensä ja kuuntelemaan, mitä hänellä oli näytettävänä Raamatusta (jonka hän oli nyt kaivanut esiin, koska se oli tullut hänelle jälleen tärkeäksi).
Sain yhden ainoan tunnin aikana tietää, että Jumalan nimi on Jehova (Ps. 83:19, KJ); että tätä ajanjaksoa, jossa me nyt elämme, kutsutaan Raamatussa ”viimeisiksi päiviksi” (2. Tim. 3:1–5); että Harmagedon on Kaikkivaltiaan Jumalan sota jumalatonta järjestelmää vastaan ja on hyvin lähellä (Ilm. 16:14–16); ja miten me perheyksikkönä voisimme elää maan päällä ikuisesti, onnellisesti yhteen liittyneinä rauhassa ja turvallisuudessa ja iloita täydellisistä olosuhteista Jehova Jumalan valtakunnan alaisuudessa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ollessa Kuninkaana. – Ps. 37:9–11, 29; Ilm. 11:15, 17; 21:3, 4.
En totisesti ollut kuullut tällaisista ihmeellisistä asioista milloinkaan elämässäni. Se oli liian hyvää uskottavaksi, enkä minä, ikävä kyllä, uskonutkaan sitä. Vaikka en väkivaltaisesti vastustanutkaan vaimoani, niin pilkkasin häntä. Tapanani oli tietämättömyydessäni kutsua häntä ”jehovaksi” ja muistuttaa hänelle, etten halunnut olla missään tekemisissä sellaisen kiihkoilevan uskonnon kanssa. Jos hän halusi sitä, niin hyvä oli, mutta minä en.
Hän kiihotti jatkuvasti ruokahaluani asioilla, joita hän oppi Jumalan sanasta, mutta minä riipuin epätoivoisesti kiinni kirkossa tietäen koko ajan, että otteeni heikkeni. Vaimoni heilutti ”hengen miekkaa”, ja lopulta minä hävisin. Mutta totta puhuen en ole koko elämässäni ollut niin onnellinen häviölle joutumisestani. Lähdin kirkosta ja aloin tutkia Raamattua. Keväällä, jolloin koko Jumalan luomakunta herää jälleen eloon, vaimoni ja minä heräsimme myös todella eloon ja aloimme elää Jehovan ja hänen valtakuntansa etujen hyväksi, kun meidät kastettiin Pohjois-Vancouverin valtakunnansalissa 31. maaliskuuta 1956.
SEURAUKSENA PERHESIUNAUKSET
Olemme siitä pitäen iloinneet sanomattomista siunauksista, emme ainoastaan hengellisistä vaan myös aineellisista. Totesimme, että tämä ei ollut ainoastaan yksi uskonto monien muiden joukossa, vaan että Jehova Jumala käyttää Jehovan todistajia suorittamaan Valtakunnan ”hyvän uutisen” saarnaamista maailmanlaajuisesti, niin kuin Matteuksen 24:14:ssä sanotaan. Halusimme kuulua tähän rakkaudelliseen kristilliseen perheeseen.
Lehdet Vartiotorni ja Herätkää! antoivat meille tarvittavan avun perheemme kasvattamisessa onnistuneesti, koska ne auttoivat meitä ymmärtämään ja soveltamaan Jumalan sanan neuvoja perhe-elämässämme. Aloimme ymmärtää esimerkiksi tottelevaisuuden ja kurin todellisen merkityksen ja sen seikan, että Jehova kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Opimme myös tietämään, miten tärkeätä on opettaa lapsiamme ja käyttää aikaa heidän kanssaan olemiseen. – Hepr. 12:5–11; 5. Moos. 6:4–9.
Kaikesta tästä oli seurauksena perhe, joka on aina iloinnut kaiken tekemisestä yhdessä. Pojat olivat minulle suurena apuna kotimme rakentamisessa jo pieninä taaperoina. Kun he olivat vielä liian nuoria mennäkseen kouluun, niin tapani oli ottaa heidät usein mukaan sähkötöihini. Siunattiinpa meitä kahdella tyttärelläkin, ja vaimoni on iloinnut suuresti heidän opettamisestaan ompelemaan ja laittamaan ruokaa sekä suorittamaan muita tehtäviä kodissa. Ottakaa huomioon, että oli silti aikoja, jolloin käytettiin kirjaimellista oikaisuvitsaa, ja tätä me sovelsimme siihen kohtaan, johon Jehova on pannut eniten pehmustetta ihmisruumiiseen. – Sananl. 23:13, 14.
KONVENTIT – PERHEEN KOHOKOHTIA
Yksi kristillisen toiminnan muoto, jota olemme kovasti rakastaneet, on konventit. Me odotamme erityisesti Jehovan todistajien piirikonventteja, jotka aina sisällytämme vuosilomaamme. Olemme matkustaneet useisiin suuriin kaupunkeihin Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja olemme nauttineet Jehovan luomakunnan vaihtelusta sekä käynneistä Vartiotorni-seuran kirjapainoissa ja maatiloilla. Tämä kaikki on ollut käytännöllinen tapa laajentaa lastemme valistusta.
Yksi huomattava konventti, jossa olimme, oli New Yorkissa vuonna 1958. Matkallamme Vancouverista sinne pysäköimme automme Spokanessa Washingtonissa suorittaaksemme joitakin ostoksia ja käskimme lapsiamme jäämään autoon. Kun palasimme, niin he kertoivat meille, että eräs mies oli tullut puhumaan heidän kanssaan. He osoittivat miestä, joka oli lähellä olevassa myymälässä. Tämä vilkutti meille ja lähestyi autoa. Hän kertoi nähneensä puskurissamme mainoksen, jossa kerrottiin New Yorkin konventista, ja sanoi itsekin olevansa Jehovan todistaja. Hän kutsui meidät kotiinsa pihvipäivälliselle, jonka jälkeen ilta kului nopeasti kristillisessä seurustelussa, ja sitä seurasi miellyttävä yölepo.
Myöhemmin Luskissa Wyomingissa aiheutti puskurimainoksemme meille jälleen siunauksen, joka oli hyvin samankaltainen kuin Spokanessa koettu. Autoni moottorista alkoi kuulua äänekästä nakutusta päivän mittaan. Kun muuan tuossa pikkukaupungissa oleva todistaja huomasi puskurimainoksemme, niin hän ehdotti, että jos jäisimme yöksi hänen kotiinsa, niin hän korjaisi moottorin. Hän osoittautui piirikunnan mekaanikoksi, ja hänellä oli pääsy suureen korjaamoon, jossa oli kaikki tarvittavat välineet korjausta varten. Olimme seuraavana aamuna jälleen matkalla kiitollisina siitä rakkaudesta ja vieraanvaraisuudesta, jota Jehovan kansa osoittaa keskuudessaan. Tämä ilmeni edelleen niiden 250 000 edustajan joukossa, jotka olivat Yankee-stadionilla ja Polo Groundsilla New Yorkin kaupungissa.
VALTAKUNNANTYÖN LAAJENEMISEEN OSALLISTUMINEN
Kun palasimme, niin eräs utelias työtoveri kysyi, miksi uhraan niin paljon varoja ja matkustan sellaisia matkoja ollakseni jossakin uskonnollisista konventeistamme. Kun selitin näiden kokousten tärkeyden ja mieluisan seuran niin monien puhtaasti elävien, Jumalaa pelkäävien ihmisten kanssa, niin hänellä oli luonnollisesti useita lisäkysymyksiä Raamatun suhteen. Vastasin hänelle käyttäen Raamatun ohella Vartiotorni-seuran varaamia eri julkaisuja. Kotikirjastomme teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hänkin halusi kaikki nämä julkaisut, ja hänen kanssaan aloitettiin raamatuntutkistelu. Ei kestänyt kauan, kun hänestä tuli hengellinen veljemme. Samoihin aikoihin alkoi anoppinikin osoittaa kiinnostusta, mikä johti lopulta siihen, että hänestäkin tuli Jehovan todistaja.
Olemme näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olemme olleet Jehovan todistajia, nähneet Valtakunnan saarnaajien suuresti lisääntyneen. Tämä on vuorostaan johtanut monien uusien valtakunnansalien rakentamiseen. Me olemme perheenä osallistuneet ainakin neljän salin ynnä kahden suuren siirrettävän keittiön rakentamiseen. Niitä käytetään kierroskonventeissa ympäri Vancouverin aluetta. Muutettuamme takaisin Kanadan itäosaan osallistumisemme Valtakunnan etuihin on lisääntynyt.
Minun tarvitsee työskennellä ainoastaan osa ajastani maallisessa työssä nykyään, ja olen iloinen siitä, että minulla on ollut etu työskennellä uuden konventtisalimme rakennuksella lähellä Torontoa. Minut kutsuttiin myös viime vuonna työskentelemään Toronton Beeteliin lähes neljäksi kuukaudeksi auttamaan kirjapainon suuressa laajentamisessa ja uuden valtakunnansalin rakentamisessa siihen. On ollut antoisa kokemus työskennellä näillä kaikilla eri rakennuksilla sellaisten miesten ja naisten kanssa, jotka käyttävät vapaaehtoisesti kykyjään ja aikaansa kokonaan rakkaudesta Jumalaansa ja lähimmäistään kohtaan. Tämä on minulle esimakua luvatusta uudesta järjestyksestä, jossa eläminen on nyt niin lähellä.
SUOJELTU PERHEEMME
Kun maailman tila pahenee ja tämä järjestelmä rappeutuu nopeasti, niin se vaikuttaa epäedullisesti monien perhe-elämään. Kiitos Jehovan ja hänen kristillisen järjestönsä, meidän perheemme on kuitenkin suojeltunut. Soveltamalla Raamatun periaatteita ja ohjeita olemme pysyneet vapaina maailman monista ansoista. Seurauksena on, että koko perheemme on todella onnellinen ja osallistuu täysin määrin Jumalan palvelemiseen.
Neljä vanhinta poikaamme on avioitunut innokkaitten kristittyjen naisten kanssa, ja he suorittavat tehtäviään vanhimpina ja avustavina palvelijoina kristillisessä seurakunnassa. Vanhin poika iloitsee vaimonsa avustamana kokoajan tienraivauspalveluksesta täällä Ontariossa. Toinen poikamme ja hänen vaimonsa palvelevat nyt siellä, missä Valtakunnan saarnaajia tarvitaan kipeästi Quebecin provinssissa. Ja kaksi nuorempaa poikaa on onnellisessa avioliitossa ja asuu Lännessä. Kaksi tytärtämme ja nuorin poikamme ovat vielä meidän kanssamme, ja he osoittavat vanhempien veljiensä tavalla suurta rakkautta ja arvostusta Jumalan sanaa kohtaan. Kaksi heistä on jo julkisesti osoittanut tämän vesikasteella.
Vaikka eräät perheenjäsenemme ovat kilometrien päässä, niin Jehovan järjestön ykseys saa meidät tuntemaan aina läheistä yhteyttä. Meitä yhdistää erityisesti Raamattuun perustuva toivo saada asua maan päällä ikuisesti rauhassa ja turvallisuudessa iloiten täydellisistä olosuhteista Jehova Jumalan valtakunnan alaisuudessa. Psalmissa 37:37 olevat sanat: ”Ota nuhteettomasta vaari, katso rehellistä: rauhan miehellä on tulevaisuus”, ovat todella olleet erityisen merkitsevät perheelleni ja itselleni.