Valtakunnan totuuden leviäminen Guyanassa
ETELÄ-AMERIKAN pohjoisrannikolla sijaitseva Guyana rajoittuu idässä Surinamiin, lännessä Venezuelaan ja etelässä Brasiliaan. Ennen vuonna 1966 tapahtunutta itsenäistymistään Guyanaa kutsuttiin Brittiläiseksi Guayanaksi. Maan pinta-ala on lähes kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta, mutta sen asukasluku, 800 000, on huomattavasti pienempi.
Vähän yli puolet maan väestöstä on intialaisia. Heidän esi-isänsä tuotiin Intiasta työskentelemään maatiloilla. Noin 40 prosenttia väestöstä on neekereitä, joiden esi-isät tuotiin orjiksi Afrikasta. Loppuosa väestöstä koostuu sellaisten intiaanien jälkeläisistä, jotka asuivat täällä silloin, kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat saapuivat 1500-luvulla, sekä joistakuista Kiinasta, Portugalista ja muista maista tänne saapuneista siirtolaisista. Englanti on maan virallinen kieli, mutta useimmat puhuvat myös paikallista kieltä.
Valtakunnan totuus saapuu Guyanaan
Jo vuosisadan vaihteen tienoilla Valtakunnan totuutta vietiin Oreallassa Courantynejoella sijaitsevalle metsänhakkuuleirille. Muuan Peter Johassen sai siellä haltuunsa Vartiotornin numeron, ja hän kertoi sen sisällöstä eräälle herra Elginille, joka pyysi sitten kirjeitse lisää raamatullista kirjallisuutta Brooklynista New Yorkista. Vaikka Elgin ei pitänytkään kiinni oppimistaan Valtakunnan totuuksista, hän sai toisia New Amsterdamin kaupungissa asuvia kiinnostumaan niistä. Sinne perustettu pieni ryhmä on nyt kasvanut noin 110 julistajan kukoistavaksi seurakunnaksi, ja tästä alkuperäisestä ryhmästä on lähikaupunkeihin kasvanut muita seurakuntia.
Maan pääkaupungissa Georgetownissa Edward Phillips hankki raamatullista kirjallisuutta ja kutsui sukulaisensa ja ystävänsä kotiinsa keskustelemaan säännöllisesti Raamatusta. Vuonna 1908 hän kirjoitti Vartiotorni-seuralle ja pyysi sitä lähettämään jonkun tuon järjestön edustajan vierailulle maahan. Neljä vuotta myöhemmin saapui E. J. Coward, ja hän piti esitelmiä sadoille ihmisille Georgetownin ja New Amsterdamin kaupungintaloissa. Pian toisia alkoi liittyä pieniin raamatuntutkijain ryhmiin.
Ajan mittaan koti, jossa tuo ryhmä kokoontui tutkimaan Raamattua Georgetownissa, kävi liian pieneksi. Siksi vuokrattiin huone Sommerset Housesta, ja se toimi seurakunnan kokouspaikkana 45 vuotta, vuodesta 1913 vuoteen 1958. Vuonna 1914, jolloin syttyi ensimmäinen maailmansota, perustettiin maahan Vartiotorni-seuran haaratoimisto. Se sijaitsi veli Phillipsin kodissa.
Kun kansat liittyivät maailmansotaan, Brittiläinen Guayana joutui sotahysterian valtaan, koska se kuului siihen aikaan Brittiläiseen imperiumiin. Papit kehottivat esittämään rukouksia brittien ja heidän liittolaistensa puolesta. Vuonna 1917 veli Coward oli palannut maahan, ja hän tarkasteli lehdistölle osoittamassaan kirjeessä maailmantilannetta Raamatun ennustusten valossa. Georgetownin kaupungintalossa hän piti myös rohkean esityksen aiheesta ”Babylonin muurien murskaaminen”.
Papit olivat niin vihaisia, että he suostuttelivat viranomaiset karkottamaan veli Cowardin ja kieltämään useita julkaisujamme. (Kielto oli voimassa vuoteen 1922 saakka.) Veli Cowardia kunnioitettiin suuresti, ja hänen lähtiessään monet satamalaiturille kerääntyneet ihmiset huusivat: ”Hän oli ainoa mies, joka saarnasi totuutta.” Ahtaajat uhkasivat ryhtyä vastalauselakkoon, mutta raamatuntutkijat (jotka tunnetaan nykyään Jehovan todistajina) neuvoivat heitä pidättymään siitä.
Ensimmäistä maailmansotaa seuranneina vuosina Brooklynin päätoimiston henkilökunnan entisen, totuudesta luopuneen jäsenen, P. S. L. Johnsonin, vaikutus häiritsi Valtakunnan totuuden leviämistä. Johnson kävi Brittiläisessä Guayanassa useita kertoja. Jonkin aikaa maan raamatuntutkijat olivat jakautuneina kolmeen osaan: yksi oli uskollinen järjestölle, toinen vastusti järjestöä ja kolmas ryhmä ei tiennyt mitä tehdä. Mutta Jehova siunasi vain uskollista ryhmää, ja lopulta se menestyi.
Valtakunnan totuuden puolella lujina pysyneiden ja sitä uskollisesti levittäneiden joukossa oli Felix Powlett, joka on nyt 90-vuotias. Hänet kastettiin vuonna 1916, ja hän palvelee yhä vanhimpana Newtown-Kitty-seurakunnassa Georgetownissa. Heidän joukossaan oli myös Malcolm Hall, joka kastettiin vuonna 1915 ja on nyt 92-vuotias. Hän on palvellut 31 viime vuotta tienraivaajana Essequibojoessa sijaitsevassa Leguansaaressa.
Toinen maailmansota ja sodanjälkeinen toiminta
Toinen maailmansota vaikutti myös Valtakunnan totuuden levittämiseen. Vuonna 1941, jolloin maassa työskenteli 52 Valtakunnan julistajaa, Vartiotorni ja Lohdutus (nykyinen Herätkää) kiellettiin. Vuonna 1944 kielto ulotettiin koskemaan kaikkea Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta. Valtakunnasta saarnaaminen jatkui kuitenkin vastustuksesta huolimatta.
Vajaa vuosi sodan päättymisen jälkeen, vuoden 1946 alkupuolella, aloitettiin rynnistys, jonka aikana hankittiin 31 370 henkilön nimikirjoitus anomukseen, jossa vastustettiin hallituksen toimia Jehovan todistajia vastaan. Saman vuoden huhtikuussa Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr kävi Brittiläisessä Guayanassa ja pääsi siirtomaaministerin puheille keskustelemaan kiellon poistamisesta. Lopulta 12. kesäkuuta 1946 kielto poistettiin.
Seuraavien kymmenen viikon aikana maan 70 Valtakunnan julistajaa ilmaisivat ilonsa levittämällä 11 798 kappaletta kirjoja ja kirjasia, jotka olivat olleet kiellettyinä kahden vuoden ajan. He käyttivät yhteensä 20 547 tuntia levittäen Valtakunnan totuuksia, joita tämä kirjallisuus sisälsi. Kun kadulla suoritettava todistustyö alkoi täällä ensimmäistä kertaa elokuussa 1946, lehtiä levitettiin melkein yhtä nopeasti kuin myytiin paikallisia sanomalehtiä. Ja vuonna 1946 saapui Gileadista valmistunut lähetystyöntekijä William Tracy auttamaan saarnaamistyössä.
Totuuden vieminen kaukaisille alueille
Georgetownin ja New Amsterdamin pinta-ala on vain 930 hehtaaria. Niissä asuu kuitenkin 27 prosenttia Guyanan väestöstä. Jo varhaisina vuosina julistajat yrittivät viedä Valtakunnan sanoman kaukaisille alueille. Kun veli W. Tracy saapui maahan, siinä oli vain kolme seurakuntaa. Hän huomauttaa: ”Maaseudulla tekemilläni matkoilla kuljin monta kertaa rannikkoa pitkin etelään ja pohjoiseen ja jokia pitkin sisämaahan saadakseni yhteyden seurakunnista erillään asuviin kiinnostuneisiin ja löytääkseni uusia kiinnostuneita. Matkustin junalla rannikkoa pitkin, busseilla, polkupyörällä, suurilla jokilaivoilla, pienillä veneillä ja jopa kanooteilla.”
Eräs toinen Gileadista valmistunut lähetystyöntekijä, John Ponting, josta tuli vuonna 1950 haaratoimistonpalvelija, kertoo työstä Guyanan monilla jokivarsialueilla. ”Matkustimme jokea pitkin säännöllisesti liikennöivillä laivoilla. Kun matkan varrella asuvat kyläläiset meloivat kanooteillaan asioimaan tässä matkustavassa postitoimistossa, pyysimme päästä heidän kyytiinsä ja menimme rantaan luottaen siihen, että joku antaisi meille ruokaa ja majoituksen. Meillä oli tapana todistaa kylässä, ja iltaisin saimme aina yösijan. Seuraavana päivänä joku yleensä kuljetti meidät kanootilla jokea pitkin seuraavaan kylään, ja levitimme siellä Valtakunnan sanomaa. Kun eräänä iltapäivänä kävimme sahalaitoksessa, sen johtaja pysäytti työt ja kutsui miehet kokoon kuuntelemaan 15 minuutin puhetta, ja kaikki ottivat kirjallisuutta.”
Vuonna 1951 Valtakunnan totuudella oli keskimäärin 279 levittäjää joka kuukausi, neljä kertaa niin monta kuin vain viisi vuotta aikaisemmin! Äskeisempinä vuosina veljet ovat käyttäneet omia veneitään, Kingdom Proclaimer I:tä ja Kingdom Proclaimer II:ta, tavoittaakseen jokien ja kanavien varrella asuvat. Tässä työssä on omat vaaransa, kuten Guyanasta kotoisin oleva, Gileadista vuonna 1970 valmistunut todistaja Frederick McAlman kertoo:
”Olin todistustyötä suoritettuani eräänä lauantai-iltapäivänä matkalla kotiin Pomeroonjoella, kun eräs rahtilaiva törmäsi täydessä vauhdissa veneeseeni. Laivan kapteeni ja miehistö juhlivat rommipullojen äärellä, eivätkä huomanneetkaan tapausta. Törmäys lennätti minut Kingdom Proclaimer I:n kannelta jokeen veneen alle. Vajosin alaspäin ja kamppaillessani pimeässä henkeni edestä kumautin pääni vähän väliä veneen pohjaan vain muutaman senttimetrin päässä sen voimakkaasta potkurista. Eräs nuori mies näki veneestä ahdinkoni, sukelsi jokeen ja pelasti minut. Kärsin vammojeni vuoksi jatkuvaa särkyä useiden viikkojen ajan, mutta olin kiitollinen siitä, että olin hengissä!”
Tuo kokemus ei kuitenkaan lannistanut veli McAlmania. Hän kertoo: ”Päätin jatkaa työtä, koska niin monet jokivarren asukkaat osoittivat kiinnostusta Raamattua kohtaan. Charitystä 11 kilometrin päässä Sirikassa on seurakunnan kirjantutkisteluryhmä, ja se tarvitsee minua.”
Erilaisten esteitten voittaminen
Kun Gileadista valmistunut sisar Joy Strom tuli Brittiläiseen Guayanaan vuonna 1959, Valtakunnan julistajien lukumäärä oli lisääntynyt 603:een. Hän jatkaa hyvän uutisen levittämistä alueellaan huolimatta siitä, että hän on multippeliskleroosin vuoksi vuoteen omana. Raamatun tutkijat tulevat hänen kotiinsa saamaan opetusta. Viime vuonna Joy käytti palvelukseen 365 tuntia ja johti kuukausittain keskimäärin kolmea raamatuntutkistelua. Hän kertoo onnellisena: ”Saatoin olla mukana ’Valtakunnan totuuden’ piirikonventissa. Makasin lavan eteen pysäköidyssä asuntovaunussa ja saatoin nähdä näytelmät, kuulla puheet ja keskustella veljien kanssa, jotka tulivat katsomaan minua.”
Eräs yleinen pulma Guyanassa on se, että monet pariskunnat eivät ole laillisesti naimisissa, joten kun he oppivat Valtakunnan totuuksia, heidän täytyy saattaa elämänsä sopusointuun Raamatun mittapuitten kanssa. Juuri tällainen oli Gordon Chasen tilanne. Vuonna 1971 hän tilasi kirjan ”Varmistautukaa kaikesta; pitäkää kiinni siitä, mikä on oivallista”. Sen sijaan että haaratoimistossa työskennellyt James Thompson olisi lähettänyt sen, hän vei sen hänelle henkilökohtaisesti. Thompson teki hänen luokseen useita käyntejä yrittäen tuloksetta saada tutkistelua käyntiin. Lopulta hän menetti yhteyden mieheen.
Raamatun tieto oli kuitenkin vaikuttanut mieheen. Gordon laillisti suhteensa kumppaniinsa ja lakkasi syömästä paikallista herkkua, verivanukasta. Vuosia myöhemmin, vuonna 1979, hän sai kutsun tulla kuulemaan raamatullista esitelmää, jonka piti James Thompson. Gordon kertoo: ”Piileskelin salin takaosassa. En halunnut hänen näkevän minua, mutta hän näki. Kokouksen jälkeen hän tuli luokseni, puristi kättäni ja sanoi: ’Milloin olet valmis aloittamaan raamatuntutkistelusi?’ (ikään kuin olisi ollut varma siitä, että aloittaisin). Niinpä sanoin: ’Lauantaina.’ Seuraavana lauantaina hän tuli, ja vaimoni liittyi kanssamme tutkisteluun.”
Gordon aloitti kenttäpalveluksen elokuussa 1979, hänet kastettiin yhdessä vaimonsa kanssa saman vuoden marraskuussa, hän lähti seuraavassa kesäkuussa osa-ajan tienraivaajaksi ja syyskuussa 1982 vakituiseksi tienraivaajaksi. On miellyttävää nähdä hyvin monien osoittavan nykyään tällaista vastakaikua Valtakunnan totuudelle.
Tulevaisuudenodotteita
Vaikka Valtakunnan työ alkoi jo vuosisadan vaihteessa, yhdelläkään seurakunnalla ei ollut omaa valtakunnansalia ennen vuotta 1958. Vuonna 1969 saatiin toinen valtakunnansali, ja 13 viime vuoden aikana on noussut keskimäärin yksi uusi valtakunnansali vuodessa. Ja muita on vielä rakenteilla.
Tulevaisuudenodotteet laajennuksen suhteen ovat hyvät. Maaliskuussa oli muistonvietossa läsnä 3 874 henkeä. Vuonna 1982 oli 2 505 läsnä ”Valtakunnan totuuden” piirikonventissa. Ja eräässä äskeisessä kierroskonventissa oli läsnä 1 235 henkeä, vaikka kierrokseen kuuluu vain 709 julistajaa. Jotkin seurakunnat ilmoittavat, että niiden sunnuntain kokousten läsnäolijamäärä on lähes kaksinkertainen seurakuntien julistajamäärään verrattuna. Hyvin monet nuoret pitävät tienraivauspalvelusta tavoitteenaan.
Valtakunnan totuus, joka löysi tiensä ensimmäiseksi metsänhakkuuleirille, on levinnyt Guyanassa 34 paikkaan. Maan 29 seurakuntaa ja 6 ryhmää on jaettu 2 kierrokseen. Ja kuukausittain saarnaamistoimintaan osallistuvista yli 1 100 julistajasta noin 140 työskentelee tienraivaajina. Valtakunnan totuuden levittämisen tiellä on tässä maassa yhä esteitä, mutta luottaen Jehovan jatkuvaan siunaukseen odotamme saavamme nähdä tulevaisuudessa ennen näkemättömän laajennuksen.
[Kartat s. 28]
(Ks. painettu julkaisu)
GUYANA
GEORGETOWN
NEW AMSTERDAM
COURANTYNEJOKI
[Kartta]
ETELÄ-AMERIKKA
GUYANA
[Kuva s. 30]
Fred Phillips (Edward Phillipsin poika), Nathan Knorr ja William Tracy vuonna 1946