Täysipainoinen elämä Jehovan palveluksessa
Kertonut Joseph Dos Santos
OLI lämmin trooppinen yö helmikuussa vuonna 1945. Santo Tomasin yliopiston alueella Manilassa, Filippiinien pääkaupungissa, missä me olimme japanilaisten vankeina, vallitsi täysi sekasorto. Yhdysvaltain joukot olivat odottamatta saapuneet vapauttamaan meitä. Japanilaiset vastasivat tulittamalla yliopistoaluetta ja saivat näin aikaan melkoista tuhoa.
Naisvangit suutelivat pimeässä ristejään ja rukoilivat äänekkäästi. Ammus putosi lähelle minua ja tappoi edessäni olleen vangin. Vapisten mutta vahingoittumattomana laahasin nälän heikentämän ruumiini suojaan kolme vuotta vankilanani olleen rakennuksen taakse. Lopulta tulitus loppui. Amerikkalaiset saivat täyden hallinnan, eikä kestänyt kauankaan ennen kuin me olimme vapaita. Kolmen vuoden eron jälkeen voin jälleen palata vaimoni ja lasteni luo ja jatkaa työtä, jota olin tullut maapallon toiselta puolelta tekemään.
”Kultainen Aika” muutti elämäni
Mitä tuo työ oli? Miten olin joutunut noin vaaralliseen tilanteeseen niin kaukana Havaijissa sijaitsevasta kodistani? Kaikki alkoi tosiaan vuosia aiemmin ja 14 500 kilometrin päässä Kaliforniassa Yhdysvalloissa opiskellessani kiropraktikoksi. Siellä olin lainannut Kultainen Aika -nimisen (nykyään Herätkää) lehden vuokraemännältäni rouva Brightilta. Se mitä luin tuosta lehdestä alkoi muuttaa koko elämänkatsomustani.
Minut kasvatettiin Havaijissa roomalaiskatolisessa kodissa, mutta ei se uskonto, eikä mikään muukaan uskonto mitä olin tutkinut, näyttänyt olevan totuus. Kaikki ne jättivät tyhjän tunteen sisääni. Mutta se mitä luin tuosta Kultaisen Ajan numerosta alkoi täyttää tyhjiötä.
Lehden olivat julkaisseet Raamatuntutkijat, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin. Eräs paikallinen raamatuntutkija kuuli kiinnostuksestani ja toimitti minulle lisää kirjallisuutta. Pian minulla ei ollut epäilystäkään siitä, että olin löytänyt totuuden. Aikanaan sitten palasin takaisin Havaijiin harjoittamaan ammattiani. Mutta aivan kuten Jeremiankin tapauksessa, Raamatun totuus oli kuin polttava tuli luissani, enkä voinut olla hiljaa. (Jeremia 20:9) Kerroin naapureilleni siitä, mitä olin oppinut, ja pian meitä oli 22 hengen raamatuntutkisteluryhmä.
En ollut yksin
Olin luullut olevani ainoa raamatuntutkija Havaijissa. Mutta aikanaan löysin kuusi muuta raamatuntutkijaa, mukaan luettuna veli Solomon, joka huolehti kirjallisuusvarastosta. Siitä lähtien saatoin nauttia palvojatovereiden seurasta.
Tahdoin vapaaehtoisesti tarjoutua tekemään enemmän, joten kerroin veli Solomonille haluavani saarnata eri saarissa. Hän sanoi minulle, ettei kukaan ollut saarnannut hyvää uutista kauempana kuin Honolulussa, mutta koska hän oli vakuuttunut päättäväisyydestäni, hän järjesti minulle asuttavan kuorma-auton (hänellä oli autokorjaamo) ja kertoi minulle, että voisin saarnata kaikissa muissa saarissa paitsi Honolulussa. Minun piti jättää se niille kuudelle muulle raamatuntutkijalle. Niin minun kokoajansaarnaamisurani alkoi vuonna 1929.
Saarnasin innokkaasti Havaijisaarilla kolme ja puoli vuotta. Olin nuori ja vahva; kävelin usein kilometreittäin ajokelvottomia polkuja ja kiipeilin vuorenrinteitä kantaen kahta täynnä kirjallisuutta olevaa matkalaukkua. Joskus nuo tiet olivat niin vaikeita, että minun täytyi ryömiä nelinkontin. Levitin kirjallisuutta myös Molokain leprasiirtolassa. Noiden kolmen ja puolen vuoden aikana olin palveluksessa keskimäärin 230 tuntia kuukaudessa ja levitin kaikkiaan 46 000 julkaisua.
Mutta silti minusta tuntui, että voisin tehdä enemmän. Tarjouduin siksi saarnaamaan ympäri maailman. Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford sai kuulla halustani ja määräsi minut Brasiliaan. Niinpä suunnittelin matkareitin, joka veisi minut Havaijista itämaiden halki Brasiliaan. Ensimmäisen pysähdyspaikkani oli määrä olla Filippiinit.
Vaiheikas matka
Niinpä nousin vuonna 1933 höyrylaivaan, jonka nimi oli The Great Northern, ja aloin maailmanmatkani. Mukanani ollut suuri matkalaukku oli täynnä veli Solomonilta saatua kirjallisuutta, ja toinen erä oli matkalla Filippiineille suoraan Vartiotorni-seuran päätoimistosta Brooklynista.
Meidän oli määrä pysähtyä Japanissa, mutta koska tiesin, että Jehovan todistajat saivat jo ennen sotaa kokea monia ongelmia Japanissa, en ollut anonut viisumia päästäkseni maihin. En halunnut ottaa riskiä, että lisäisin heidän ongelmiaan. Mutta jotkut laivalla olleista papeista saivat selville kuka olin, ja he lähettivät Japanin viranomaisille etukäteen sähkeen ilmoittaakseen, että minulla oli kirjallisuutta laivassa. Laivan saavuttua Jokohaman satamaan Japanin poliisi tuli laivaan ja takavarikoi kaiken kirjallisuuteni suoraan laivan lastiruumasta, jossa matkatavaroita säilytettiin! Laivan virkailijat eivät voineet tehdä mitään sen johdosta, joten minun täytyi jatkaa matkaa Filippiineille ilman kirjallisuutta.
Saavuttuamme Manilaan tullipäällikkö kutsui minut heti luokseen. Hän oli kuullut, että olin kommunisti, joten hän otti yhden kirjoistani lukeakseen sen. Viikkoa myöhemmin hän kertoi minulle olleensa hämmästynyt havaittuaan, että koko kirja käsitteli vain Raamattua eikä ollut mitenkään kommunistinen.
Viivyin ”väliaikaisesti” Filippiineillä
Vuokrasin Manilasta huoneiston tarkoituksenani osallistua siellä jonkin aikaa saarnaamistyöhön ennen muuttoani Brasiliaan. Paikallisella Jehovan todistajien järjestöllä oli kuitenkin ongelmia, joten veli Rutherford kirjoitti minulle kirjeen ja pyysi minua ottamaan johdon, kunnes joku muu tulisi tilalleni. Suostuinkin siihen, mutta minun tilalleni saapui toinen mies vasta 13 vuoden kuluttua.
Työmme Manilassa ennen sotaa oli kiinnostavaa. Me emme silloin tehneet uusintakäyntejä, vaan kuljimme ympäri kaupunkia jalkaisin, linja-autolla, raitiovaunulla tai calesalla (kuin hevosen vetämät kevyet rattaat) levittämässä raamatullista kirjallisuutta. Vähitellen työ levisi ympäri Filippiinien saaria, kun me lähetimme tienraivaajia huolehtimaan eri alueista. Vuonna 1935 menin naimisiin Rosario Lopezin kanssa, ja aikanaan meitä siunattiin kahdella lapsella, pojalla ja tytöllä.
Meitä ei koskaan täysin lakattu syyttämästä kommunisteiksi. Eräänä päivänä luokseni tuli mies, joka kertoi olevansa salaisesta poliisista ja tarkkailleensa minua usean kuukauden ajan, koska minua epäiltiin kommunistiksi. Nyt hän aikoi ilmoittaa, etten ollut kommunisti. Toisella kertaa eräs asianajaja suostui tutkimaan Raamattua kanssani. Myöhemmin sain selville, että ainoa syy hänen haluunsa tutkia oli saada selville, olinko kommunisti vai en. Hänen saatuaan selville etten ollut hänestä tuli hyvä ystäväni, ja hän hoiti monia lakiasioita puolestani.
Sillä välin saarnaamistyö laajeni. Koska vuokraamani tilat olivat nyt liian pienet, hankin uuden kiinteistön, ja me muutimme toimistomme sinne. Pieni haaratoimistohenkilökuntamme lisääntyi, kun aluksi Narciso Delavin ja myöhemmin nuori nainen, josta oli tuleva hänen vaimonsa, liittyivät vaimoni ja minun seuraan.
Vääriä syytöksiä ja sota
Mutta ympärillämme alkoi tapahtua monenlaista. Vuonna 1941 julistettiin sota. Viikon kuluessa toimistoon tuli kaksi poliisia, ja minut sekä kolme muuta veljeä vietiin Muntinlupassa, usean kilometrin päässä Manilasta, sijaitsevaan suunnattomaan vankilaan. Minut erotettiin muista ja lukittiin pieneen eristysselliin. Se oli täysin tyhjä, ja minun täytyi nukkua betonilattialla, kunnes luottovanki (vanki, jolle on annettu erityisetuja) antoi minulle joka ilta sydämensä hyvyydestä salaa kaksi huopaa ja tyynyn.
Vankilan johtaja ei päästänyt minua pois yksinäiskopista, ja koska muut vangit luulivat minun olevan maanpetturi ja kommunistisen puolueen johtaja, he huusivat minulle solvauksia seinien läpi. Lopulta vakuutuksemme, ettemme olleet kommunisteja, uskottiin, ja kahden viikon kuluttua meidät kaikki neljä vapautettiin. Poliisien täytyi saattaa minut vankilan portille; muuten muut vangit olisivat käyneet kimppuuni.
Vankilassa oli mellakka sinä yönä, jona vapauduimme, ja olisimme varmasti olleet vaarassa, jos olisimme olleet siellä vielä silloin. Olin kiitollinen Jehovalle siitä, että olimme turvassa ja että voin jälleen onnellisesti liittyä perheeseeni Manilassa.
Japanilaisten vangitsemana
Ongelmamme olivat kuitenkin vasta alkamassa. Lyhyen ajan kuluttua Japanin rynnäkköjoukot miehittivät Manilan, ja koska olin amerikkalainen, minut vangittiin muiden ulkomaalaisten kanssa Santo Tomasin yliopistoon, joka sijaitsee lähellä Manilan keskustaa. Siellä vietin seuraavat kolme vuotta vuoden 1942 tammikuusta vuoden 1945 maaliskuuhun. Kerroin leirillä hyvää uutista niin monille kuin voin, ja tiedän että ainakin yhdestä vankitoveristani on tullut Jehovan todistaja myöhemmin.
Sodan jatkuessa elämä vankileirillä muuttui kovaksi. Annoksiamme pienennettiin, kunnes saimme enää vain kupillisen riisiä päivittäin. Yritimme kaikkea tyynnyttääksemme nälän jäytävää tuskaa, söimme jopa rikkaruohoja joita kasvoi laajalla yliopistoalueella. Jotkut söivät koiria, kissoja ja jopa rottia. Kun minut vangittiin, painoin 61 kiloa. Vapautuessani painoin 36 kiloa.
Joitakuita huomattavia vankeja mestattiin. Lopulta ei edes lääkäreitä päästetty leiriin, ja yliopistoalueen ympärillä olevaa aitaa vahvistettiin, niin ettei kukaan voinut nähdä ulkopuolelta sisälle. Joka päivä kuoli nälkään kolmisenkymmentä ihmistä tai jopa enemmän. Lopulta tuli tuo pelottava yö, jolloin Yhdysvaltain joukot murtautuivat sisään ja vapauttivat meidät japanilaisten tulituksesta huolimatta. Voi, kuinka onnellisia me olimmekaan, kun pääsimme jälleen leirin ulkopuolelle!
Takaisin työhön
Amerikkalaisilta saimme ensimmäisen kerran pitkään aikaan kunnollista ruokaa. Muistan että söimme säilykelihaa, mutta olimme niin nälkäisiä, ettemme osanneet säännöstellä syömistämme. Oloni oli huono monta päivää tuon ensimmäisen aterian jälkeen. Kaikesta huolimatta meidät vapautettiin 18 päivää amerikkalaisten saapumisen jälkeen. Amerikkalaiset tarjoutuivat lähettämään minut Yhdysvaltoihin, mutta odottelin yhä tilalleni jotakuta toista ottamaan johdon saarnaamistyössä Filippiineillä. Aioin jäädä niin kauaksi, kun hän tulisi!
Jälleen kerran olin vaimoni ja perheeni luona, ja me aloitimme taas toimeliaina saarnaamistyön. Otin yhteyttä Vartiotornin päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin ensi kertaa sitten vuoden 1941 joulukuun ja sain kaikki sillä välin ilmestyneet Vartiotornin numerot sekä muuta tietoa, jota emme olleet sodan aikana saaneet täällä Filippiineillä. Avasimme haaratoimiston uudelleen ja vierailimme useissa seurakunnissa sekä järjestimme kokouksia joidenkuiden esivalvojien kanssa auttaaksemme heitä pääsemään ajan tasalle.
Vuoden 1945 marraskuussa saimme viranomaisilta virallisen luvan pitää ensimmäisen sodanjälkeisen konventtimme Pangasinanissa, noin 200 kilometriä pohjoiseen Manilasta, sijaitsevan oppikoulun luentosalissa. En ole koskaan kuullut laulettavan ylistyslauluja Jehovalle niin tunteikkaasti kuin tuossa konventissa. Useimmilla siellä olleista ystävistä oli kerrottavanaan kokemuksia siitä, miten Jehova ohjasi heitä sodan vaarojen läpi. Minä itsekin olin tuntenut hänen suojelevan kätensä ylläni monia monia kertoja. Me kaikki olimme hyvin kiitollisia.
Olimme kiitollisia myös siitä, että näimme Jehovan siunanneen kansaansa lisäyksellä sotavuosien aikana. Viimeinen sotaa edeltävä raportti Jehovan todistajien toiminnasta Filippiineillä (vuonna 1941) osoitti, että kaikkiaan 373 saarnaajaa julisti aktiivisesti Valtakunnan hyvää uutista. Ollessani vankilassa tuo luku oli noussut 2 000:een, ja 4 000 ihmistä tuli kuuntelemaan yleisöesitelmää tähän ensimmäiseen sodanjälkeiseen konventtiin.
Vuonna 1947 tuli vihdoin kauan odotettuani mies tilalleni; Earl Stewart saapui yhdessä kolmen muun lähetystyöntekijän kanssa. Jäin haaratoimistoon vuoteen 1949 asti, jolloin lopulta lähdin perheineni Filippiineiltä.
Tarjoudun yhä halukkaasti työhön
En kylläkään päässyt koskaan Brasiliaan. Olosuhteiden johdosta meidän oli viisasta muuttaa takaisin Havaijiin. Mutta emme kadottaneet haluamme palvella Jehovaa ja kertoa hänestä toisille. Siitä lähtien vaimoni ja minä olemme tähän asti saarnanneet koko ajallamme näillä kauniilla saarilla, joilla aloitin tienraivaukseni vuonna 1929.
Olen nyt 87-vuotias, ja minulla on takanani yli 54 vuotta Jehovalle suoritettua kokoajanpalvelusta. Vaikka onkin totta, että olemme läpikäyneet monia koettelevia tilanteita, mukaan luettuna vuosien erossaolo kristityistä veljistämme sekä toinen toisestamme, niin kuitenkin Jehovalta saamamme ilot ylittävät suuresti nuo koettelemukset. Jos minulle annettaisiin mahdollisuus elää elämäni uudelleen, eläisin silti halukkaasti tätä palkitsevaa elämää, jota olen elänyt, käyttäen kaiken aikani Suurenmoisen Jumalan, Jehovan, ylistämiseen. – Psalmit 110:3.