Vangin rukoukseen vastataan
Kertonut Isaac V. Espeleta
VUONNA 1945, kun amerikkalaiset joukot olivat jo tunkeutuneet Filippiineille, japanilaiset pidättivät yksitoista toveriani ja minut. Meidät pantiin pieniin, galvanoidusta metallista tehtyihin selleihin, jotka eivät olleet paljon koirankoppia suurempia. Päivisin ne olivat sietämättömän kuumia ja öisin jäätävän kylmiä.
Kaikki toverini kuolivat seuranneitten kuulustelujen aikana. Vaikka minua kuulusteltiin intensiivisesti 45 päivää ja kidutettiin ankarasti kolme kertaa, en tunnustanut tehneeni niitä rikoksia, joista minua syytettiin. Olin huomannut, että jos joku tunnusti kidutuksen aikana, niin hänet heti ammuttiin tai pistettiin kuoliaaksi. Niinpä koetin kestää kidutuksen.
Rukoilin pienessä sellissäni Jehova Jumalaa ja lupasin, että jos säilyisin elossa, niin etsisin häntä ja käyttäisin lopun elämäni hänen palveluksessaan. Mutta ennen kuin kerron enemmän Jehovan etsinnästäni, suonette minun selittää, miksi minut vangittiin ja miksi tein tämän lupauksen Jehovalle.
AIKAISEMPI ELÄMÄNI JA SAAMANI VAIKUTTEET
Olin katolisen perheen jäsen ja asuimme pienessä Biñanin kaupungissa, joka sijaitsi noin 30 kilometrin päässä Manilasta etelään. Elämääni vaikutti nuorempana voimakkaasti isäni isä. Hänen silmänsä olivat avautuneet katolisen kirkon suhteen ja hän oli kiinnostunut Raamatusta. Hän opetti minulle hyvän tavan lukea Raamattua, ja olen siitä aina hänelle kiitollinen.
Vanhemmaksi tultuani luin ahnaasti. Kun toinen maailmansota iski Filippiineille, englanninkielistä luettavaa alkoi olla niukasti. Sitten eräänä päivänä sain käsiini kirjan Rikkaudet, jonka Vartiotorni-seura oli painattanut. Vihdoinkin jotakin luettavaa! Siinä oli hyvin kiinnostavaa tietoa.
Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että Jumalalla on persoonanimi, Jehova. Tarkistin sen Raamatusta, jonka isoisäni oli antanut minulle. Siinä se oli. Jumalan nimi oli tosiaan Jehova. (2. Moos. 6:3; Ps. 83:19) Sodan takia en kuitenkaan voinut heti toimia vasta löytämäni tiedon perusteella.
Olin mennyt naimisiin muutamia vuosia aikaisemmin vuonna 1936. Sodan alkaessa minulla oli kolme pientä lasta elätettävänä. Ansiotyöhöni liittyi matkustaminen Luzonin saaren eteläosaan ostamaan puutavaraa rakennus- ja polttopuuksi. Sikäläisissä metsissä piileskeli miehiä jotka vastustivat aktiivisesti japanilaismiehitystä. He värväsivät minut levittämään heidän kirjallisuuttaan, ja sodan ajan olinkin tämän maanalaisen joukon kuriiri.
Vuonna 1945 japanilaiset alkoivat epäillä maanalaista toimintaani ja pidättivät minut. Onneksi olimme aikaisemmin hävittäneet vaarallisen kirjallisuuden. Mutta ollessani yksin pienessä sellissäni ajatukseni palasivat tavan takaa Jumalaan, josta olin lukenut – Jehovaan.
Japanilaisilla ei kuitenkaan ollut mitään pätevää todistusta syyllisyydestäni. He vapauttivat minut, ja liityin heti amerikkalaisia kannattavaan vastarintaliikkeeseen. Mutta jouduin kärsimään myös amerikkalaisten käsissä, kun he epäilivät minua japanilaisten vakoilijaksi! Japanilaisten Filippiinien miehitys kuitenkin päättyi ja sen mukana kansallismielinen kiihkoni. Mutta en unohtanut Jumalalle tekemääni lupausta. Aloin heti etsiä Jehovaa.
JEHOVAN KANSAN LÖYTÄMINEN
Kävin lapsuudenaikaisen ystäväni Pablo Quiohilagin kanssa eri kirkoissa, mutta millään niistä ei näyttänyt olevan oikeaa sanomaa. Sitten eräänä päivänä kuulin jonkun saarnaavan Jehovasta. Kutsuin hänet lautatarhaani Biñaniin ja käskin hänen saarnata siellä niin kauan kuin hän halusi.
Vuonna 1947 yksi meistä kuuli jonkun muun saarnaavan Jehovasta. Tällä kertaa asialla oli kanadalainen lähetystyöntekijä Vic White, yksi Jehovan todistajista. Hän alkoi puhua meille ja minut valittiin tulkitsemaan häntä. Saimme tietää, ettei henkilö, joka oli saarnannut lautatarhassani, ollut enää Jehovan todistaja, vaan hänet oli erotettu ennen sotaa. Tämä tieto aikaansai kriisin pienessä ryhmässämme.
Samoihin aikoihin kuulimme, että Manilassa pidettäisiin ensimmäinen Jehovan todistajien kierroskonventti sodan jälkeen. Menin sinne ja Vic White esitteli minut haaratoimistonvalvojalle Earl K. Stewartille. Myöhemmin haaratoimistossa käydessäni hän selitti, mitä meidän pitäisi tehdä tullaksemme Jehovan todistajiksi. Siihen tietysti sisältyi kristityn vastuu osallistua talosta-taloon-saarnaamiseen. Biñaniin palattuani koko ryhmämme lakkasi seurustelemasta erotetun henkilön kanssa ja päätti ryhtyä olemaan yhteydessä Jehovan todistajiin.
JÄRJESTÄYTYMINEN TOSI KRISTITTYINÄ
Biñanin seurakunta syntyi silloin. Mutta ratkaistavana oli monia kysymyksiä. Esimerkiksi useimmat ryhmäämme kuuluvat, joita oli siihen aikaan noin viisitoista, oli kastanut meille saarnannut erotettu henkilö. Pohdimme nyt: ”Pitäisikö meidät kastaa uudelleen?” Jotkut ajattelivat, ettei se ollut tarpeellista, koska Raamattu puhuu ”yhdestä Herrasta, yhdestä uskosta, yhdestä kasteesta”. (Ef. 4:5) Meidät oli kastettu kerran, miksi siis suorittaa uusi kaste? Mutta päättelin, että ”yhden kasteen” pitäisi varmaankin olla yhteydessä ”yhteen uskoon”. Koska olimme nyt löytäneet tosi uskon, meidät piti kastaa uudelleen siitä kiinni pitävien yhteydessä. Ja niin tapahtuikin.
Sitten meidän täytyi lähteä saarnaamaan talosta taloon. Miten se tapahtuisi? Kukaan meistä ei tiennyt. Niinpä Pablo Quiohilag ja minä kuljimme ovelta ovelle yhdessä. Ennen taloon menemistä me heitimme aina kruunaa ja klaavaa. Häviäjän oli saarnattava! En muista mitä sanoimme, mutta varmaankin Jehova ohjasi ponnistelujamme, kun kokemattomina yritimme ylistää häntä julkisesti.
Lopulta kaksi kokenutta veljeä Beetelistä, Salvador Liwag ja Vic Amores, lähetettiin auttamaan meitä. He näyttivät meille, kuinka todistusta annetaan ja kuinka kokouksia johdetaan. Aloin käydä palveluskokouksessa Santa Anan seurakunnassa Manilassa torstaisin, jotta olisin osannut esittää saman ohjelman tehokkaammin pienelle ryhmällemme perjantaisin.
AHKEROIMINEN JEHOVAN PALVELUKSESSA
Kun jonkin aikaa sitten matkustimme piirikonventtiin, vaimoni sanoi yhtäkkiä: ”Kuinka me pystyimme tekemään sen?”
”Minkä?” kysyin häneltä.
”Muistatko, kun tämä koko alue Rizalissa sijaitsevasta Sucatista ja Muntinlupasta Lagunassa sijaitsevaan Cabuyaoon asti [noin 40 kilometriä] oli meidän käytävänämme?”
Meillä ei siihen aikaan ollut autoa. Kävelimme päiväkausia löytääksemme kiinnostuneita. Joskus kuljetimme mukanamme öljylamppua, jota käytimme johtaessamme Vartiotornin tutkistelua ja pitäessämme yleisökokousta pimeäntulon jälkeen.
”En voisi tehdä sitä enää”, vaimoni sanoi.
Se on ilmeisesti totta, koska hän kärsii nyt luu-niveltulehduksesta. Mutta kun meillä oli nuoruuden voimaa, käytimme sen Jehovan palveluksessa. Nousin siihen aikaan kello 4 aamulla kuutena päivänä viikossa ehtiäkseni työhön Manilaan ennen kello 8:aa. Illalla menin tavallisesti suoraan työstä pitämään raamatuntutkisteluja. Se merkitsi joskus kuudentoista kilometrin kävelyä kiinnostuneen henkilön luo ja kuuttatoista kilometriä takaisin kotiin. Sadekautena saavuin kotiin usein likomärkänä kello 1 yöllä ja nousin kolmen tunnin kuluttua lähteäkseni taas työhön.
Minulla oli siihen aikaan myös etu kääntää Vartiotorni-lehteä paikalliselle tagalogin murteellemme. Vaimonihan kysyikin: ”Miten saimme sen tehdyksi?” Se voi olla mahdollista vain Jehovan avulla. (Fil. 4:13) Mutta on siunauksellista, että on ”runsaasti tehtävää Herran työssä”. – 1. Kor. 15:58.
JEHOVAN ASETTAMINEN ENSI SIJALLE
Joskus Jehovan asettaminen ensi sijalle elämässämme merkitsee uhrausten tekemistä, mutta me emme koskaan häviä sen vuoksi mitään. Biñanissa oleva talomme oli sodan jälkeen hyvin rähjäinen. Niinpä säästimme rahaa saadaksemme siistimmän talon ja saimmekin kerätyksi 500 pesoa (noin 1 000 markkaa niihin aikoihin). Mutta sitten alettiin keskustella sopivan valtakunnansalin tarpeellisuudesta. Näytti siltä, että minä olin ainoa, jolla oli rahavaroja. Niinpä sanoin veli Jose Navalle: ”Mene pyytämään vaimoltani 500 pesoa.” Hän antoi rahan hänelle valittamatta, ja me rakensimme sillä viehättävän, pienen valtakunnansalin.
Pian sen jälkeen Jehova teki meille mahdolliseksi talomme rakentamisen, ja asuimme siinä mukavissa oloissa vuoteen 1954 asti, jolloin termiitit olivat vaurioittaneet sitä niin pahoin, että sitä olisi pitänyt korjata. Heti kun olimme tehneet suunnitelmat sitä varten, kävi ilmi, että vanha valtakunnansalimme oli aivan liian pieni kasvavalle seurakunnallemme. Jälleen vaimoni antoi valittamatta kaikki säästämämme rahat, ja lahjoitimme ne uutta salia varten, joka sitten rakennettiin päätien varteen. Tälläkin kertaa Jehova pian teki meille mahdolliseksi talomme korjaamisen. Emme joutuneet häviölle asettamalla hänet ensi sijalle. – Matt. 6:33.
Joitakin vuosia myöhemmin, kun olin uppoutunut kolmannen valtakunnansalin rakentamiseen, vaimoni sanoi minulle: ”Kuulehan, sinulla on yksi kalleimmista harrastuksista, mistä olen koskaan kuullut.”
”Mikä se on?” kysyin.
”Valtakunnansalien rakentaminen”, hän sanoi hymyillen.
LASTEMME KASVATTAMINEN
Kun viimeinen poikamme syntyi vuonna 1956, meillä oli neljä poikaa ja kuusi tyttöä. Kun he olivat nuoria, keskustelimme aina heidän kanssaan päivän tekstistä. Näimme myös tarpeelliseksi pitää säännöllistä perhetutkistelua. Lähdimme myös koko perhe kenttäpalvelukseen. Teimme parhaamme lastemme kasvattamiseksi ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa”. – Ef. 6:4.
Matkan varrella on ollut joitakin vaikeita ongelmia, mutta on ollut myös paljon siunauksia! Kaikki lapsemme ovat olleet joskus tienraivaajina palvellen Valtakunnan kokoajanjulistajina. Vanhin tyttäreni palveli Beetelissä joitakin vuosia ennen avioitumistaan ja perheen perustamista. Kolme ensimmäistä tytärtämme olivat ensimmäiset erikoistienraivaajat Filippiineillä, ja yksi on palvellut uskollisesti monta vuotta lähetystyöntekijänä Thaimaassa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki lapsemme ovat lujasti totuudessa.
Toiseksi vanhin tyttäreni sai ensimmäisen erikoistienraivausmääräyksensä 17-vuotiaana. Lähdettyään kotoa tienraivaukseen hän kirjoitti meille kirjeen, jota en vieläkään voi olla muistelematta kyynelten tulvehtimatta silmiini. Hän sanoi, että nuorempana hän ajatteli minun olevan mitä julmin isä. Nyt hän ymmärsi, että ellemme olisi vanhempina pitäneet lujaa kuria, hän ei olisi voinut nauttia suurenmoisesta erikoistienraivausedusta (mikä myöhemmin johti hänet ulkomaiseen lähetyspalvelukseen). Meidän ei siis kristittyinä vanhempina pitäisi jättää kurittamatta lapsiamme. (Sananl. 22:6) He tarvitsevat kuria ja he arvostavat sitä myöhempinä elinvuosinaan.
PALVELUSEDUISTA NAUTTIMINEN
Olen nauttinut monista eduista Jehovan kansan yhteydessä. Esimerkiksi minulla oli etu järjestää ensimmäinen konventtiruokailu Filippiineillä. Monen vuoden ajan minulla oli erinomainen etu kääntää Vartiotornia omalle kielelleni. Sillä välin olemme nähneet pienen viidentoista hengen ryhmämme kasvavan yhdeksitoista suureksi, kukoistavaksi seurakunnaksi.
Eräs toinen etu minulla on ollut käydä lähellä kotiani sijaitsevassa vankilassa. Aika ajoin vangit kirjoittavat Vartiotorni-seuralle ja pyytävät hengellistä apua. Nämä kirjeet annetaan usein minulle, ja vuodesta 1947 lähtien olen johtanut säännöllisiä raamatuntutkisteluja kiinnostuneille vangeille. Niinpä vuosien mittaan noin 50 henkilöä on asennoitunut Jehovan puolelle, ja heidät on kastettu vankilassa ollessaan. Eräässä piirikonventissa tapasin heistä 23. Vapautumisen jälkeen joistakuista heistä on tullut tienraivaajia sekä matkustavia valvojia, ja monet palvelevat nyt vanhimpina.
Yksi, jota en koskaan odottanut tapaavani vankilassa, oli se erotettu henkilö, joka ensiksi alkoi saarnata minulle Jehovasta. Tämä mies oli pidätetty syytettynä yhteistoiminnasta japanilaisten kanssa. (Myöhemmin hänet armahdettiin ja vapautettiin.) Vankilassa ollessaan hän tuli nöyrästi johtamiini kokouksiin. Monta vuotta myöhemmin, vuonna 1975, kuuluin oikeuskomiteaan, joka harkitsi hänen anomustaan takaisin pääsemisestä. Oltuaan melkein 40 vuotta erotettuna hän voi jälleen olla vapaasti yhteydessä Jumalan kansaan.
Kaikkien näiden vuosien aikana vaimoni on ollut todella suuri apu – uskollinen tukija Jumalan palveluksessa. Nyt me molemmat voimme katsoa taaksepäin yli 30 vuotta kestäneeseen Jehovan palvelukseen. Etsittyäni häntä ja löydettyäni hänet täytän nyt sitä lupausta, jonka vuosia sitten tein japanilaisella vankileirillä. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että olen löytänyt Jehova Jumalan elämäni tuottoisina vuosina ja että olen kyennyt käyttämään ne hänen palveluksessaan!