Tosi turvallisuuden löytäminen Pohjois-Irlannissa
POHJOIS-IRLANNIN luoteisosassa sijaitsevan Londonderryn kaupungin sairaalan ikkunoista avautuu alapuolella olevaan kaupunkiin kaunis näköala. Hoitajana työskentelevä nuori mies ei kuitenkaan ehtinyt katsella luonnon kauneutta. Hänen mielessään oli muita, kauhistuttavampia asioita. Hän oli itse nähnyt erään välikohtauksen, johon tuota maakuntaa vitsaaviin uskonnollispoliittisiin kiistoihin liittyvät katkeruus ja raakuus olivat johtaneet.
”Oli kauheaa katsella, kun nuoret miehet räjähtivät kappaleiksi”, hän sanoi. ”Lääkintähenkilöinä emme voineet ajatella heitä protestantteina tai katolilaisina; olimme vain kiinnostuneita heidän henkensä pelastamisesta. Tilanne sai minut jatkuvasti pohtimaan: ’Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi Jumala sallii tällaista?’”
Menneisyyden perintö
Tämän nuoren hoitajan tavoin useimmat pohjoisirlantilaiset ovat oppineet historian tunneilla koulussaan, ettei tämä ole uusi ongelma. 1100-luvulta lähtien englantilaisten ja irlantilaisten välillä on käyty uskonnollisia ja poliittisia taisteluja.
Ajan mittaan protestanttinen asutus keskittyi maan pohjoisosaan. Lopulta, tämän vuosisadan alussa, maa jaettiin. Syntyi valtaosaltaan roomalaiskatolinen Irlannin tasavalta etelä- ja länsiosaan, ja etupäässä protestanttinen Pohjois-Irlanti. Useimmat pohjoisirlantilaiset haluavat säilyttää läheiset yhteydet Isoon-Britanniaan, johon se kuuluu.
Tosi turvallisuuden varhaiset kannattajat
Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell kävi Pohjois-Irlannissa neljä kertaa vuosina 1891, 1903, 1908 ja 1911. Hän tapasi viimeisellä Belfastin kaupunkiin tekemällään vierailulla noin 40 raamatuntutkijan ”ryhmän”. Heidän toimintansa kantoi vähitellen hedelmää, aluksi enimmäkseen protestanttisilla alueilla. Toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 Pohjois-Irlannissa oli 120 Jehovan todistajaa.
Ensimmäisiin kokoaikaisiin työntekijöihin kuului eräs hoikka, hento nainen. Varhaisempina päivinä jotkut niistä, joille hän saarnasi, uhkasivat kohdella häntä väkivaltaisesti. Esimerkiksi eräs nainen ajoi häntä takaa heinähangolla uhaten, ja eräs mies yritti kuristaa häntä kurkusta sanottuaan häntä Delilaksi.
”Työ ei kaiken kaikkiaan ole ollut vaikeaa”, hän selitti äskettäin ennen maallisen vaelluksensa päättämistä. ”Totuimme siihen, että meille huudeltiin. Jos rukoilee Herralta suojelusta, hän antaa sen.” Tämä uskollinen todistaja tuli ihmisille tutuksi matkustaessaan eri puolilla Pohjois-Irlantia polkupyörällään.
Eräs toinen varhaisten aikojen työntekijä kertoo tapauksesta, jolloin häntä ja hänen toveriaan erehdyttiin luulemaan protestanteiksi heidän saarnatessaan hyvin katolisella alueella. Ihmiset alkoivat pommittaa heitä kivillä ja muilla esineillä. Päästyään autoonsa he käänsivät sen nopeasti ja lähtivät ajamaan katua pitkin takaisin kohti ainoaa ulospääsytietä, joka kulki kadulle kokoontuneen väkijoukon läpi. Kun auto tuli mellakoitsijoitten kohdalle, he rikkoivat sen tuulilasin ja hakkasivat autoa rautatangoilla. Vaikka autossa olijat järkyttyivät tapauksesta, he eivät kärsineet mitään vakavia vammoja.
Nämä varhaiset työntekijät antoivat erinomaisen esimerkin päättäväisyydestä, ja niinpä Pohjois-Irlannissa osallistuukin nyt 778 henkeä työhön, jonka tarkoitus on auttaa toisia tajuamaan Raamatun ratkaisu turvattomuuteen, joka on aiheuttanut niin paljon sydänsurua Pohjois-Irlannissa. Mitä voimme kertoa Jehovan todistajien 30 seurakunnan ja pienemmän ryhmän toiminnasta?
Nykyajan kokemuksia
Vuonna 1979 eräs nuori, menneisyyden tragedioista hyvin tietoinen historianopettaja sattui saamaan käsiinsä Vartiotornin numeron erään ystävänsä kodissa. Sen lukeminen herätti hänen kiinnostuksensa, ja hän tilasi lisää kirjallisuutta. Hän selitti: ”Koska olen innokas lukija, ahmin sen nopeasti. Totesin koko ajan yhä selvemmin, miten kaikki asiat sopivat yhteen ja tuntuivat ennen kaikkea todella järkeviltä.”
Tuon miehen oma protestanttinen perhe ei kuitenkaan arvostanut sitä, mitä hän oppi, ja se pommitti häntä Jehovan todistajien vastaisella kirjallisuudella. ”Kohtaamani vastustus hämmensi minua melkoisesti”, hän sanoi, ”mutta sitten luin Matteuksen 10:36:n, jonka mukaan ’ihmisen vihollisia tulevat olemaan hänen omat huonekuntalaisensa’. Sen jälkeen tuolla kirjallisuudella ja sen kieroilla, purevilla lausunnoilla oli päinvastainen vaikutus. Se teki minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Jehovan todistajilla on totuus.”
Noihin aikoihin tuo mies meni naimisiin, ja hän toivoi vaimonsa arvostavan sitä, mitä hän oli oppinut. Hän selitti: ”Oltuani eräänä sunnuntaina erityisen kannustavassa kokouksessa rukoilin koko sydämestäni Jehovaa. Kotona koin yllätyksen nähdessäni vaimoni lukevan Kuningas Jaakon raamatunkäännöstään. Aloin kertoa hänelle siitä, mitä olin oppinut valtakunnansalissa, ja yllätyksekseni hän kuunteli tarkkaavaisena. Sitten hän hämmästytti minua vielä enemmän sanoessaan, että hän haluaisi käydä kokouksissa kanssani. Sain kuulla, että kun hän oli aikaisemmin samana päivänä selaillut Raamattuaan ensimmäistä kertaa naimisiinmenomme jälkeen, tuntui kuin hänen silmiinsä olisivat ponnahtaneet Psalmin 83:19:n (KJ) sanat: ’Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi yksin on JEHOVA, olet korkein koko maassa.’ Tämä oli herättänyt hänen kiinnostuksensa.”
Tämä nuori mies ja hänen vaimonsa ovat nyt vihkiytyneitä ja kastettuja Jehovan palvelijoita, ja omien sanojensa mukaan he ovat ”päättäneet lujasti, ettei kukaan saa riistää meiltä tosi onnellisuuden palkintoa nyt eikä estää meitä saamasta ikuista elämää puhdistetun maan päällä”.
Menneisyydessä Raamatun totuuksia ottivat vastaan pääasiassa protestantit, mutta tilanne on nyt muuttunut. Sen jälkeen kun nykyiset levottomuudet alkoivat, on ollut paljon helpompaa todistaa roomalaiskatolisilla alueilla. Joskus tapaamme sellaisia, jotka ovat itse olleet mukana näissä taisteluissa.
Väkivalta ei ollut uutta esimerkiksi kahdelle vähän yli 20-vuotiaalle lihalliselle sisarukselle. Lapsina he olivat nähneet, miten sotilaat ampuivat kuoliaaksi erään pojan. Eräs protestanttisten nuorten sotaisa joukko oli pakottanut heidän perheensä lähtemään kotoa. Erään toisen kerran heidän kotinsa ikkunalaudalle oli pantu pommi. Teini-ikäisinä he yrittivät oikaista sellaista, mitä he pitivät poliittisesti tai yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaisena.
Toinen tytöistä liittyi erääseen terroristijärjestöön. 16-vuotiaana hän joutui kolmeksi viikoksi vankilaan pistoolin laittoman hallussapidon vuoksi. Molemmat tytöt osallistuivat terroristijärjestöjen tukemiseksi pidettyihin mielenosoituksiin. He kävivät usein huopien avulla naamioituneina baareissa keräämässä rahaa poliittista asemaa vaativien tasavaltalaisvankien hyväksi.
Mutta kun tytöt vähitellen havaitsivat, millainen viha vallitsi joidenkin heidän tovereittensa sydämessä, he pääsivät harhakuvitelmistaan. Vuonna 1979 eräs henkilö tuli heidän kotiinsa puhumaan Raamatusta. Vaikka he kuuntelivatkin tarkkaavaisesti, he olivat hyvin epäileviä. Ajatus hyvästä hallituksesta, joka toisi tosi turvallisuuden, näytti kaukaa haetulta. Mutta vähitellen he alkoivat ymmärtää, että sellainen tosi turvallisuus varmasti toteutuisi Jumalan valtakunnan hallituksen välityksellä. – Matteus 6:9, 10; Jesaja 9:5, 6; Daniel 2:44.
Tyttöjen oli hyvin vaikea uskoa, että Belfastin kaltaisessa kaupungissa kukaan voisi suhtautua puolueettomasti poliittiseen tilanteeseen. Mutta ollessaan Jehovan todistajien yhteydessä he totesivat, että tosi kristittyjen keskuudessa vallitsee todellinen ykseys ja aito luottamus Jumalan valtakuntaan. ”Valtakunnansalissa ei puhuta politiikkaa”, he huomauttivat. Tytöt edistyivät nopeasti ja asennoituivat päättäväisesti Jumalan valtakunnan puolelle kiivaasta vastustuksesta huolimatta.
Puolueettomuus koituu suojaksi
Eräs nuori, koko ajallaan palveleva Jehovan todistaja kävi joidenkuiden kiinnostuneiden luona pienessä Newryn kaupungissa lähellä Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin välistä eteläistä rajaa. Terroristiryhmillä oli siellä vankka jalansija.
Yhtäkkiä hänen rinnalleen ajoi auto. Eräs siinä istuvista komensi hänet aseella uhaten etuistuimelle. Tuo nuori todistaja kertoi: ”Aluksi luulin, että minut ammutaan siksi että minua pidetään siviiliasuisena sotilaana. He ajoivat kuitenkin erään talon luo ja lukitsivat minut sen takana olleeseen pieneen hiilivajaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen minut vietiin silmät sidottuina taloon.
”Siellä kuulin, kuinka salkkuani tutkittiin ja esitettiin huomautuksia muistiinpanoista, joita olin kirjoittanut ihmisten luo tekemieni käyntien johdosta. He kysyivät, kuka olin ja mitä tein tuolla alueella. Sanoin toistuvasti, että autoin yhtenä Jehovan todistajista ihmisiä ymmärtämään Raamattua ja että ne, joiden luona olin käynyt, halusivat lukea lehtiämme.
”Yksi heistä lähti huoneesta ja sanoi: ’Tähtää häntä aseella, ja jos hän liikahtaa, täräytä häneltä pää pois!’ On tarpeetonta sanoakaan, että istuin hievahtamatta ja rukoilin koko ajan Jehovaa. Jonkin ajan kuluttua ensimmäinen mies palasi ja sanoi muille, että minut voitaisiin vapauttaa. Hänen on täytynyt löytää joku, joka vahvisti sanani. Minut johdatettiin yhä aseella uhaten takaisin autoon ja vapautettiin lähellä tuon kaupungin keskustaa.”
On sattunut monia samanlaisia kokemuksia, joissa Jehovan todistajien puolueettomuus on koitunut todella suojaksi. Tämän poliittisen puolueettomuutensa vuoksi he ovat voineet suorittaa raamatullista opetustyötään millä tahansa alueella koko maakunnassa.
Valtakunnansalien rakentaminen
Täkäläiset seurakunnat ovat yleensä suhteellisen pieniä; niissä on yleensä enintään 60–70 henkeä. Valtakunnan julistajat ovat kuitenkin toiminnassaan kokosieluisia ja tarmokkaita. Yksi erinomainen osoitus tästä on ollut monien uusien valtakunnansalien rakentaminen. Esimerkiksi Belfastissa ja 30 kilometrin säteellä sen ympäristössä on yhdeksän seurakuntaa rakentanut oman valtakunnansalinsa.
Tämä rakennustyö ei ole sujunut vastustuksetta ja vaikeuksitta. Eräs Londonderryn seurakunnan iäkäs jäsen totesi: ”Muistan joidenkuiden seurakuntalaisten sanoneen: ’Me emme saa koskaan omaa salia.’ Jospa he vain eläisivät nykyään, he näkisivät, että Jehovan henki on kanssamme uudessa valtakunnansalissamme.”
Muutamat pienetkin ryhmät ovat hankkineet omia kokouspaikkojaan. Niiden joukossa on Enniskillenin seurakunta, jossa on vain 14 Valtakunnan julistajaa. He kokoontuivat vuosikausia vuokrasalissa, mutta sitten he tajusivat tarvitsevansa oman salin. Vaikka heillä oli vain vähän varoja, he pitivät tavoitteen mielessään luottaen ehdottomasti siihen, että Jehova pystyy huolehtimaan asiasta.
Seurakunta hankki elementtitalon, löysi sille hyvän paikan ja havaitsi ongelman toisensa jälkeen ratkeavan. Kun toiset seurakunnat kuulivat, että niiden apua tarvitaan, Enniskillenin seurakuntaan alkoi virrata lahjoituksia. Eräs tuon seurakunnan vanhempi jäsen sanoikin: ”Tämä toisilta tullut apu sai meidät Enniskillenissä tosiaan tuntemaan, että kuulumme kansainväliseen veljesseuraan.”
Tosi turvallisuus ei ole vain unelma
Vaikka levottomuudet ja katkeruus jatkuvat Irlannissa ja maa on jakautunut kahteen osaan, niin yhä useammat ihmiset löytävät tosi turvallisuuden saadessaan kuulla, mitä Jehova tekee oikaistakseen asiat. Halunnet vielä tietää, mitä tapahtui alussa mainitulle nuorelle hoitajalle, joka oli nähnyt niin kauheita tapauksia.
Kun kaksi englantilaissyntyistä Jehovan todistajaa kävi hänen luonaan, hän ajatteli ensin: ”Ulkomaalaisten ei pitäisi tulla Irlantiin opettamaan meille uskontoa.” Mutta hänen asenteensa muuttui, kun hän huomasi kaikkien heidän puheittensa perustuvan täysin Raamattuun. Tämä mies palvelee nyt seurakunnassa avustavana palvelijana. Hän uskoo nyt monien muiden kaltaistensa tavoin lujasti siihen, että me elämme aikaa, jolloin Jehova toteuttaa suurenmoiset lupauksensa: hän lopettaa kaikki murhetta ja sydänsurua aiheuttavat olosuhteet ja huolehtii siitä, että aikanaan koko maapallolle luodaan paratiisilliset olosuhteet. – Psalmit 37:9–11, 29.
[Kartat s. 13]
(Ks. painettu julkaisu)
POHJOIS-IRLANTI
LONDONDERRY
BELFAST
Newry
Enniskillen
[Kartta]
IRLANTI
ISO-BRITANNIA