’Tavanomaisen ylittävän voiman’ antama tuki
Kertonut Sadie Lewis Haddad
”MITEN ihmeessä pystyit siihen?” minulta kysytään toisinaan. Mihin? Kasvattamaan yhdeksän lasta, seitsemän nuorinta yksinäni. Ja kokonaista seitsemän nykyään elossa olevista kahdeksasta lapsestani on Jehova Jumalan vihkiytyneitä, uskollisia palvelijoita.
Muistellessani menneitä aikoja tiedän, etten suinkaan pystynyt kasvattamaan lapsiani Jumalan totuuteen vain omalla voimallani. Se olisi ollut mahdotonta. Se tapahtui varmasti Jehovan avulla. Ne jotka todella haluavat palvella Jumalaa ja tehdä hänen tahtonsa, voivat saada ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen” ja joka tulee Jumalalta hänen pyhän henkensä välityksellä, kuten 2. Korinttolaiskirjeen 4:7 osoittaa.
Mutta mikä johti siihen, että jouduin kasvattamaan useimmat lapsistani yksinäni? Miten opin tuntemaan Jehovan ja hänen tarkoituksensa? Jospa kerron hiukan taustastani.
Kouluvuodet Libanonissa
Synnyin Libanonissa 91 vuotta sitten, vuonna 1892. Isäni oli kreikkalaiskatolinen pappi, samoin kuin hänen isänsä oli ollut. Isäni toivoi hartaasti, että ainakin yksi hänen pojistaan ryhtyisi hänen askeleitaan seuraten papiksi. Mutta kukaan heistä ei halunnut valita sellaista elämänuraa.
Isäni oli siitä hyvin murheissaan. Mutta jos Jehova, ”joka kuolleet herättää”, tahtoo, niin isäni herää kuolleista ylösnousemuksessa silloin, kun Jumala perustaa paratiisillisen ”uuden maansa”. (2. Korinttolaisille 1:9; 2. Pietari 3:13) Silloin voin kertoa isälleni, että vaikkei kukaan hänen pojistaan ryhtynyt Jumalan palvelijaksi, niin hänen tyttärestään Sadiesta ja useimmista tämän lapsista ja lapsenlapsista tuli Jehovan palvelijoita!
En muista paljonkaan äidistäni, koska hän kuoli ollessani vasta 3-vuotias. Hänen pyynnöstään isäni kuitenkin pani minut sisäoppilaitokseen, jossa saksalaiset luterilaiset nunnat opettivat minua sekä arabian että saksan kielellä. Minut opetettiin rakastamaan Jeesusta, mutta sain hyvin vähän opetusta Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan.
Halusin kuitenkin ryhtyä nunnaksi ja mennä taivaaseen. Siitä huolimatta minusta ei koskaan tullut nunnaa, sillä koulun päätyttyä jouduin palaamaan kotiin hoitamaan isääni, joka oli kuolemaisillaan. Kun hän kuoli, niin vastuu minun elatuksestani siirtyi Libanonissa silloin vallalla olleen tavan mukaan veljilleni. Heidän mielestään minun oli parasta mennä naimisiin, ja he valitsivat minulle aviomiehen. Minulla ei ollut mitään sananvaltaa asiassa. Menin siis naimisiin vuonna 1909, jolloin olin vasta 17-vuotias.
Muutto Yhdysvaltoihin
Vuonna 1910 lähdimme mieheni kanssa Libanonista ja muutimme Yhdysvaltoihin. Asetuimme lopulta eräälle riisinviljelytilalle Texasiin. Vuosien mittaan meille syntyi yhdeksän lasta.
Avioliittoni ei ollut kuitenkaan onnellinen. Mieheni jätti minut vuonna 1935, jolloin yhdeksäs lapsemme oli 3-vuotias. Vaikka vanhin tyttäreni ja poikani olivat jo naimisissa, jouduin yhä kantamaan huolta heidän ongelmistaan. Lisäksi minun oli nyt yksinäni huolehdittava vielä seitsemästä lapsesta.
Seuraavana vuonna myimme kaiken mahdollisen pientä maa-aluetta lukuun ottamatta ja vuokrasimme talon Beaumontista Texasista. Sitten useimmat lapsistani menivät työhön ja osallistuivat perheen kulujen maksamiseen. Siitä oli minulle erittäin paljon apua.
Jehovan tuki
Suurin apu tuli kuitenkin Jumalalta. Jo vuonna 1917, asuessamme vielä maatilallamme, olin alkanut hankkia tietoa Jehovasta ja hänen tarkoituksistaan ja etsiä apua häneltä.
Aivan pikkutytöstä saakka olen kunnioittanut Jumalaa, ja nyt halusin tietää hänestä enemmän. Asian teki minulle entistä tärkeämmäksi vuonna 1914 puhjennut sota, jota silloin sanottiin Suureksi sodaksi. Beirutissa, Libanonissa, asuva sisareni kirjoitti minulle tuossa maailmanosassa sodan aikana vallinneista hirvittävistä olosuhteista. Monet sukulaiseni kuolivat nälkään.
Sisareni kertoi, että hän oli joutunut myymään talonsa ja omaisuutensa vain saadakseen vähän leipää ja että hän oli lisäksi hyvin sairas. Hän pyysi minua hartaasti lähettämään hänelle ruokarahaa, ja lähetinkin rahan hänelle heti. Mutta sitten minulle ilmoitettiin kirjeitse, että sisareni oli kuollut juuri sinä päivänä, jona raha saapui perille. Minulla on yhä tallella tuo perin surullinen kirje.
Nämä kokemukset auttoivat minua omakohtaisesti tajuamaan Matteuksen 24:7:n täyttymyksen, ja siksi minun oli helpompi hyväksyä totuus, kun se esitettiin minulle.
Totuuden siementen kylväminen
Totuuden siemeniä alettiin kylvää sydämeeni vuonna 1917. Tuona vuonna ovelleni tuli eräs Jehovan todistajien kokoajanpalvelija. Hän kehotti minua tilaamaan Vartiotorni-lehden arabian kielellä. Luin tuon ensimmäisen numeron kannesta kanteen. Siitä lähtien olen lukenut joka ainoan numeron käyttäen samalla Raamattua, josta olen ammentanut uskoa ja luottamusta Jehovaan.
Lopulta opin lukemaan englantia niin hyvin, että saatoin vaihtaa tilaukseni englanninkieliseksi. Vaihdoin sen ennen kaikkea siksi, että halusin lastenikin lukevan nuo lehdet.
Aviomieheni ei vastustanut oppimiani asioita, mutta hän ei pitänyt siitä, että luin niin paljon. Lukiessani yöllä, kun kaikki työt oli tehty ja lapset olivat vuoteessa, minulla oli sen vuoksi tapana lukita sen huoneen ovi, jossa luin, ja tukkia raot, joista valo voisi näkyä läpi. Näin saatoin jatkaa lukemista.
Voisinko minä tehdä sellaisen uhrauksen?
Vuodet kuluivat. Jatkoin lukemista ja opin yhä enemmän Jumalasta. Vuonna 1935, mieheni lähdettyä, minut sitten kutsuttiin esitelmään, jonka Jehovan todistajat pitivät lähellä maatilaamme sijaitsevassa koulussa. Puheessa käsiteltiin muun muassa sitä, miten Aabraham suhtautui poikansa Iisakin uhraamiseen.
Luterilaisena olin aina pohtinut, miksi Jumala pyysi Aabrahamia uhraamaan ainoan poikansa. Koska minulla itselläni oli nyt yhdeksän lasta, tämä kysymys vaivasi minua entistä enemmän. Ajattelin, etten koskaan voisi tehdä sellaista!
Saatuani tuossa esitelmässä selityksen tähän asiaan ymmärsin, mitä tosi usko merkitsi ja miten Aabraham pystyi sen avulla tottelemaan saamaansa käskyä. Hän oli varma siitä, että Jumala, joka herättää kuolleet, voisi herättää hänenkin lapsensa. (Heprealaisille 11:17–19) Tajusin tarvitsevani juuri sellaista uskoa niiden ongelmien voittamiseksi, joita tulevaisuus toisi tullessaan. Mutta kuinka onnistuisin kasvattamaan lapseni oikealla tavalla ja juurruttamaan heihin samanlaisen uskon kuin Aabrahamilla oli? Rukoilin alituisesti Jumalaa auttamaan minua siinä.
Opin lisää totuuksia
Vain muutamaa viikkoa ennen kuin muutimme kaupunkiin vuonna 1936, Jehovan todistajat kävivät uudelleen luonani ja antoivat minun kuunnella Vartiotorni-seuran presidentin J. F. Rutherfordin levytetyn puheen. Se käsitteli täsmällisen tiedon arvoa. Siinä osoitettiin, että täsmällinen tieto oli elintärkeää. Sanoihan Jeesus Jumalan ja Kristuksen tuntemuksen johtavan ikuiseen elämään. (Johannes 17:3) Todistajat kehottivat minua myös tulemaan kokouksiinsa. Muutettuamme kaupunkiin saimmekin yhden tyttäreni kanssa selville, missä kokoukset pidettiin, ja menimme sinne.
Nautimme niin suuresti ensimmäisestä kokouksestamme, että kysyin sen päätyttyä todistajilta, oliko heillä pyhäkoulua, jota lapseni voisivat käydä. Halusin heidän oppivan samat suurenmoiset asiat, joita itse opin. Todistajat tietysti kertoivat minulle, ettei heillä ollut pyhäkouluja, mutta että he sen sijaan tulisivat kotiini joka viikko opettamaan meille Raamattua. Kysyin: ”Paljonko se maksaa?” He puolestaan vastasivat: ”Ei mitään. Se on ilmaista.” Olin hyvin hämmästynyt.
Ennen kuin todistajat tulivat tuohon ensimmäiseen tutkisteluun, rukoilin Jehovaa. Pyysin kiihkeästi häntä auttamaan minua lasteni kasvattamisessa ja siinä, että saisin heidät tutkimaan Raamattua kanssamme. Ilokseni he kaikki tulivat tutkisteluun mukaan, jopa vanhin tyttäreni ja hänen lapsensakin.
Viikosta toiseen opimme uusia sykähdyttäviä totuuksia Jumalan valtakunnasta ja siitä, miten se on hallitseva tulevaa paratiisimaata. Opimme myös Jumalan nimen, Jehova, tärkeyden. (Psalmit 83:19, UM) En ollut koskaan kuullut sitä edes mainittavan luterilaisessa koulussani Libanonissa.
’Tavanomaisen ylittävän voiman’ antama tuki
Sain myös tietää, että Jehova on Jumala, joka tukee palvelijoitaan, kun nämä luottavat häneen. Voin vilpittömästi vakuuttaa, että kun tuo totuus täysin valkeni minulle, en enää murehtinut sitä, miten kaikki järjestyisi. Turvauduin täysin Jehovaan ja tein tietysti oman osani luottaen siihen, että hän antaisi ”voiman, joka ylittää tavanomaisen”.
Aikanaan tämä luottamus kantoi hedelmää. Kun minulle oli vuoden ajan pidetty Raamatun kotitutkistelua, minut kastettiin vuonna 1937. Aikanaan myös kaikki seitsemän tytärtäni kastettiin. Kiitin hartaasti Jehovaa näistä siunauksista!
Sitten jouduin ankaraan koetukseen. Se vaati minua turvautumaan täysin Jehovalta tulevaan voimaan. Asia koski nuorempaa poikaani. Vaikka hän tutkikin jonkin aikaa Raamattua, hän ei koskaan asennoitunut selvästi totuuden puolelle. Hän kuitenkin kunnioitti sitä ja tuki meitä ponnistellessamme sen puolesta. Mutta sitten hän sairastui ja vuonna 1968 hän kuoli.
Poikani kuolema aiheutti elämäni suurimman surun. Rakastin häntä kovasti, niin kuin rakastan kaikkia lapsiani. Voin sanoa totuudenmukaisesti, että jos Jehova ei olisi auttanut minua, en olisi kestänyt tuota surua. Sain paljon lohtua myös sen ymmärtämisestä, että näkisin hänet uudelleen maallisessa ylösnousemuksessa.
Totuudesta kertominen
Opittuani totuuden olen kokenut sellaista mielenrauhaa ja sydämen tyyneyttä, jollaista minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Huomasin myös, etten enää halunnut tulla nunnaksi ja mennä taivaaseen, vaan halusin elää paratiisimaan päällä Jumalan valtakunnan hallituksen alaisuudessa. Tämä oli niin suurenmoinen toivo, että halusin hartaasti kertoa siitä toisille. Vuosien mittaan kerroinkin siitä ja sain monia suurenmoisia kokemuksia.
Vaikka olen nyt jo 91-vuotias, haluan yhä osaltani kertoa Valtakunnan hyvästä uutisesta toisille. En tosin pysty liikkumaan yhtä hyvin kuin ennen, mutta tyttäreni auttavat minua suuresti. He kuljettavat minua autolla ja antavat minun käydä yhdellä ovella kertomassa Valtakunnan sanomaa, ja sitten he tuovat minut takaisin autoon levähtämään ja odottamaan sillä välin, kun he jatkavat saarnaamistyötä.
Itse asiassa johdamme erään tyttäreni kanssa raamatuntutkistelua joka viikko neljälle iäkkäälle naiselle. Tämä auttaa minua pitämään Jehovaa ja hänen tarkoituksiaan koskevat suurenmoiset totuudet selvinä mielessäni.
Olen nyt ollut Jumalan kastettu palvelija yli 45 vuotta. Olenko tuskastunut siksi, ettei uusi järjestys ole vielä tullut? Fyysisesti kyllä väsyn. Mutta miten olenkaan tänä aikana iloinnut nähdessäni Jehovan näkyvän järjestön jäsenmäärän kasvavan muutamasta kymmenestä tuhannesta vuonna 1937, jolloin olin kasteella, yli 2,4 miljoonaan vuonna 1982!
Kahdeksasta elossa olevasta lapsestani seitsemän kuuluu näihin Jehovan ylistäjiin, ja lisäksi melkein kaikki lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni. Minulla on myös tytär, Rose Peloyan, joka on ollut aviomiehensä kanssa yli 25 vuotta kokoajanpalveluksessa Vartiotorni-seuran päätoimistossa Brooklynissa. Myös yksi lapsenlapsistani palvelee nykyään siellä miehensä kanssa!
Kaikki nämä vuodet minulle on ollut täysin selvää, että jos olisin turvautunut vain omaan voimaani yrittäessäni kasvattaa perhettäni palvelemaan Jumalaa, olisin epäonnistunut surkeasti. Mutta Jehova on luvannut, ettei hän jätä palvelijoitaan pulaan. Sen sijaan hän auttaa heitä toteuttamaan tahtonsa antamalla heille pyhän henkensä välityksellä ”voiman, joka ylittää tavanomaisen”. Olen itse saanut tuota apua monien vuosikymmenten ajan. Nyt odotan, että saan takaisin fyysiset voimani paratiisissa ja voin palvella Jehovaa ikuisesti. – Psalmit 94:17–19.
[Huomioteksti s. 9]
Mieheni jätti minut vuonna 1935, jolloin yhdeksäs lapsemme oli 3-vuotias
[Huomioteksti s. 10]
Vuodesta 1917 lähtien olen lukenut joka ainoan Vartiotornin numeron
[Huomioteksti s. 11]
Jos Jehova ei olisi auttanut minua, en olisi kestänyt tuota surua