Epätoivo muuttuu iloksi

Kertonut Estefan Kalajian

ELÄMÄMME Beirutissa Libanonissa oli ankaraa toisen maailmansodan aikana. Seitsenhenkinen perheemme asui pienessä huoneessa, jonka vieressä oli pieni keittiö ja kylpyhuone. Olin pojista vanhin, ja minulla oli sekä vanhempi että nuorempi sisar ja kaksi nuorempaa veljeä. Vanhempamme ja isovanhempamme olivat Turkista paenneita armenialaisia.

Isä teki kovasti työtä räätälinä elatuksen hankkimiseksi meille. Vanhempani eivät kuitenkaan lähettäneet minua työhön, niin kuin monet vanhemmat menettelivät lastensa suhteen, vaan panivat minut kouluun. Mutta päästyäni koulusta kahden vuoden kuluttua, sain nivelreuman. Jalkani eivät enää jaksaneet kannattaa painoani.

Setäni, joka asui silloin Haifassa Israelissa, kuuli tilastani ja pyysi, että minut lähetettäisiin hänen luokseen hoitoon. Kuukauden kuluttua palasin takaisin terveenä; Haifan ilmasto ilmeisesti edisti nopeaa toipumistani. Mutta pari vuotta myöhemmin sairaus iski uudelleen ja vaikutti erikoisesti niskaani ja selkärankaani. Palasin Haifaan ja sain jälleen apua.

Mutta sairaus iski tavan takaa uudelleen ja ankarampana. Rakas isämme, joka oli ainoa elatuksen hankkijamme, kuoli vuonna 1951. Olin silloin 16-vuotias ja jäin äitini ja vanhemman sisareni luokse. Nuoremmat lapset pantiin orpokotiin. Pian sen jälkeen sairastuin jälleen. Äitini ja sisareni tekivät kaiken voitavansa, jotta olisin parantunut, ja käyttivät yli puolet yhteisestä palkastaan hoitooni.

Vuonna 1952 menin viimeisen kerran sairaalaan kävellen. Minuun kokeiltiin kaikenlaisia hoitokeinoja, jopa uudentyyppisiä lääkkeitä, mutta mistään ei ollut apua. Vietettyäni 26 vuorokautta tuossa sairaalassa lääkärit sanoivat, että jalkani ja selkäni olivat pysyvästi halvaantuneet. He sanoivat äidilleni, että minulla oli vain muutama kuukausi elinaikaa – siitä on nyt yli 28 vuotta!

SYVÄÄN EPÄTOIVOON VAIPUMINEN

Palasin kotiin odottamaan kuolemaa. Vaikka ystäväni, sukulaiseni ja naapurini tiesivät tilastani, vain harvat tulivat käymään luonani. Tuntui siltä, että jokainen oli unohtanut minut hyödyttömänä. Varsinkin ikäiseni ystävät hylkäsivät minut.

Sen sijaan jotkut vanhemmat ihmiset tulivat ”lohduttamaan” minua. He sanoivat minulle, että Jumala todella rakasti minua ja koetteli siksi uskoani. Se teki oloni vain kurjemmaksi. Vastasin heille: ”Toivon, ettei Jumala rakastaisi minua! Jos hän vihaisi minua, saattaisin vielä olla terve ja kävellä.”

Kului vuosi ja elin edelleen. Aluksi minut voitiin saada tukemalla tuoliin ja jalkani sojottivat jäykkinä edessäni. Pystyin käyttämään käsiäni ja liikuttamaan hieman päätäni. Mutta ajan mittaan, kun sairaus sai lujemman otteen, menetin vähitellen kykyni käyttää käsiäni enkä enää voinut kääntää päätäni puolelta toiselle. Viimeiset kahdeksantoista vuotta olen ollut vuodepotilaana.

Elämä oli sietämätöntä. Päätin tehdä itsemurhan ja pidin sitä varten partaveistä piilossa lähellä vuodettani. Mutta en kyennyt koskaan keräämään tarpeeksi rohkeutta käyttääkseni sitä. Vuodet kuluivat hitaasti ja tuntuivat lohduttomilta.

TOIVON ALKU

Marraskuussa 1960 kaksi naista kävi luonani ja puhui Raamatusta. Pian sen jälkeen menin jälleen sairaalaan puolen vuoden hoitoon. Huhtikuussa 1961 toinen naisista tuli käymään eri toverin kanssa. Havaitsin silloin, että he olivat Jehovan todistajia. Uteliaisuuteni oli herännyt. Halusin tietää, mitä he ajattelivat eri uskonnoista.

Kasvuikäisenä olin ollut tekemisissä kaikenlaisten uskontojen kanssa. Vanhempani kuuluivat Armenian ortodoksiseen kirkkoon, olin asunut kymmenen vuotta katolisten maroniittien keskuudessa ja viettänyt kesälomia protestanttien parissa. Olin jopa suorittanut seitsemännen päivän adventistien kirjekurssin ja saanut siitä todistuksen. Siitä huolimatta en kuitenkaan tiennyt Jumalan nimeä enkä osannut palvoa häntä.

Pyysin todistajia tulemaan luokseni uudelleen. He tulivat ja kanssani aloitettiin raamatuntutkistelu kirjasesta ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Jo kolmen tai neljän tutkistelun jälkeen olin oppinut, että Jumalan nimi on Jehova ja että me elämme tämän pahan asiainjärjestelmän viimeisiä päiviä. Sain myös tietää Jehovan uudesta järjestyksestä ja mahdollisuudesta elää ikuisesti täysin terveenä! Se sai minut todella kiinnostuneeksi ja aloin tutkia vakavasti.

Todistajat sanoivat minulle, että voisin odottaa vainoa, ehkäpä oman perheeni taholta. Asuimme jälleen kaikki yhdessä samassa huoneessa. Mutta päätin, että jos perheeni jäsenet kääntyvät minua vastaan, niin asuisin mieluummin jossakin parantolassa kuin luopuisin Raamatun totuuksista, jotka olivat tulleet minulle niin kallisarvoisiksi. Ovi onnelliseen tulevaisuuteen oli auennut enkä aikonut antaa kenenkään sulkea sitä.

Iloni ja arvostukseni Jehovaa ja hänen kansaansa kohtaan syveni, kun jouduin jälleen kerran sairaalaan puoleksi vuodeksi, tällä kertaa 40 kilometrin päähän Beirutista. Hylkäisivätkö vasta löytämäni ystävät minut? Eivät! Eräs todistaja kävi vaimonsa kanssa säännöllisesti luonani tutkimassa.

Kun palasin sairaalasta kotiin, yhä enemmän todistajia, ei ainoastaan armeniaa puhuvia vaan myös libanonilaisia, alkoi käydä katsomassa minua, kun he saivat kuulla tilastani. Jokaisella oli todella lohdullista sanottavaa. Syyskuun 8. päivänä 1962 veljet kantoivat minut läheiselle merenrannalle ja kastoivat minut meressä vertauskuvaksi antautumisestani Jehova Jumalalle.

KRISTILLISEN PALVELUKSEN ILOA

Koska en voinut käydä seurakunnan kokouksissa, todistajat kertoivat minulle, mitä niissä oli käsitelty. Mutta halusin päästä niistä täydemmin osalliseksi. Pyysin veljeäni ostamaan minulle nauhurin ja hän osti. Sen jälkeen voin ”käydä” kaikissa kokouksissa ja jopa pitää puheita teokraattisessa koulussa nauhoitusten avulla.

Mutta miten voin osallistua saarnaamistoimintaan? Koska olin siihen aikaan täysin vuoteenoma, oman perheemme jäsenet olivat johdonmukaisesti ”aluettani”. Sen sijaan että he olisivat vainonneet minua, he yksi toisensa jälkeen hyväksyivät Raamatun totuudet, joita esitin heille, ensin nuorempi sisareni, sitten nuorin veljeni, seuraavaksi äitini ja lopulta naimisissa oleva sisareni. Ainoastaan toinen veljistäni ei ole todistaja, vaikka hänen vaimonsa on. Ja tämä on puolestaan auttanut useita sukulaisiaan tulemaan todistajiksi, muiden muassa veljensä, joka on nyt kristitty vanhin! Ensimmäinen alueeni osoittautui siis hedelmälliseksi, mikä tuotti minulle suunnattomasti iloa.

Toinen alue löytyi niiden muutamien entisten ystävien keskuudesta, jotka eivät olleet todistajia ja jotka vielä kävivät luonani. Mutta minusta tuntui, että täytyi olla jokin keino antaa laajempaakin todistusta. Niinpä hankin puhelinluettelon ja otin siitä armeniaa puhuvien ihmisten nimiä ja osoitteita ja esitin heille Valtakunnan sanomaa kirjeitse. Lähetin kirjeitä myös liikkeille ja tehtaille, joista ajattelin, että toisten todistajien oli vaikea tavoittaa niitä saarnaamistyössään. Minua kannustettiin osallistumaan kokoajan saarnaamistoimintaan eli tienraivaustyöhön, kuten sitä kutsutaan. Siitä lähtien olen kyennyt osallistumaan osa-ajan tienraivaustyöhön keskimäärin kolme kertaa vuodessa.

SIUNAUKSIA VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA

Paikalliset armeniankieliset sanomalehdet tahrasivat minun ja perheemme jäsenten mainetta esittämällä valheellisesti, että olin armenialaisten todistajien johtaja ja että pidimme salaisia vallankumouskokouksia. Myös setäni, joka asui naapurinamme, vastusti meitä kiihkeästi. Niinpä päätimme luopua vuokrattomasta yhden huoneen asunnostamme ja vuokrata suuremman asunnon toiselta alueelta. Vaikka uusi huoneisto olikin kallis ja aiheutti jonkin verran taloudellisia vaikeuksia, niin se osoittautui siunaukseksi meille kaikille.

Sen lisäksi että meillä on mukavampi asunto, myös säännölliset seurakunnankokoukset pidetään kodissamme. Ja minä voin osallistua täydemmässä määrin teokraattisiin toimintoihin ja huolehtia vastuistani kristittynä vanhimpana. Pidän yleisöesitelmiä, palvelen teokraattisen koulun valvojana, johdan yhtä seurakunnan kirjantutkisteluista ja tänä vuonna toimin esivalvojana. Vastustus on siis johtanut vain onnellisuuteen ja siunauksiin.

Kun tieto minusta levisi armenialaisessa yhdyskunnassa, monet papit eri uskonnoista tulivat käymään luonani oikaistakseen käsityksiäni. Heidän asenteensa ja menettelynsä olivat vain omiaan lähentämään minua Jehovan kansaan. Kun vastasin tyynesti heidän haastaviin kysymyksiinsä, he menettivät malttinsa ja huusivat ja syyllistyivät melkein jumalanpilkkaan. Näin heidät pakostakin niiden nöyrien todistajien vastakohtina, jotka olivat tuoneet minulle Raamatun totuudet.

VASTA LÖYTYNYT ILO ILMEINEN TOISILLE

Iloisuuteni on todistus toisille, muun muassa lääkäreille, jotka ovat hoitaneet minua vuosien mittaan. Vuonna 1967 jouduin jälleen sairaalahoitoon kahdeksitoista vuorokaudeksi, tällä kertaa uuden, erillisen sairauden vuoksi. Minua hoitava lääkäri oli hyvin ystävällinen ja pani merkille, että olin aina onnellinen ja optimistinen vammaisuudestani huolimatta. Hän kertoi minulle eräästä toisesta potilaastaan, 21-vuotiaasta miehestä, jonka selkäranka oli vaurioitunut auto-onnettomuudessa. Vaikka hän sai osakseen parasta mahdollista huolenpitoa ja hänellä oli varakkaat vanhemmat, hän oli henkisesti niin häiriintynyt ja niin vaativa, että hänen vanhempansakin olivat tuskastuneet häneen. Hän saattoi hoitajat epätoivoisiksi.

”Mutta sinä et koskaan valita”, sanoi lääkäri. ”Sairaanhoitajat ovat kertoneet minulle, että sinä et koskaan soita kelloasi saadaksesi palveluksia ja että sinä pyydät apua vain, jos he sattuvat tulemaan huoneeseesi. Kasvojesi ilmeetkin ovat aivan erilaiset kuin hänen.” Kerroin lääkärille syyn eroon ja ilmaisin toiveeni elää ikuisesti paratiisimaassa.

Eräänä päivänä elokuussa 1975 eräs todistaja toi vieraan luokseni. Tapani mukaan puhuin hänelle Valtakunnasta ja siitä, miten se ratkaisee kaikki ongelmamme. Kotvan kuluttua hän sanoi: ”Minulle sanottiin, että tulisin katsomaan sairasta miestä. Ajattelin ilahduttavani häntä, mutta te olettekin ilahduttanut minua!” En tiennyt, että hän oli erään paikallisen lehden kustantaja ja toimittaja. Samalla viikolla hän kirjoitti pitkän kirjoituksen uskosta ja sisällytti siihen kokemukseni.

SOTA EI RIISTÄ ILOANI

Vuonna 1975 alkaneen Libanonin sisällissodan aikana kohtasimme uusia ongelmia. Asuntomme on korkean kerrostalon toiseksi ylimmässä kerroksessa. Paikallinen miliisi otti haltuunsa asuntomme lähellä sijaitsevat armeijan parakit, joten olimme keskellä pommitusaluetta. Monet kranaatit osuivat talomme kattoon, mutta yksikään ei tunkeutunut huoneemme katon lävitse.

Vuoden 1978 syksyllä syyrialaisten raskaan kranaattitulituksen aikana kaikki naapurimme pakenivat turvallisemmille alueille. Me jäimme paikoillemme, sillä perheemme jäsenet kieltäytyivät jättämästä minua, koska minua ei voitu siirtää minnekään. Tunsimme kaikki Jehovan suojeluksen noiden muutamien hirvittävien päivien aikana. Pieni sisarenpoikanikin kulki ympäri taloa ja lausui vuositekstiämme: ”Minä olen sinun kanssasi, sanoo Herra [Jehova, UM], ja pelastan sinut.” (Jer. 1:19) Hän näytti rauhoittavan itseään – varmasti hän rauhoitti meitä vanhempia.

Tuntui todella ihmeeltä, ettei kukaan meistä loukkaantunut. Kolme suurta kranaattia osui vuoteeni yläpuolella olevaan ulkokattoon, ja räjähdysten synnyttämä ilmanpaine rikkoi satoja ikkunoita alueella. Raketteja, jotka pystyivät tunkeutumaan monen betoniseinän lävitse, osui kattoon mutta ne kimmahtivat sitten pois niin että vauriot jäivät vähäisiksi. Perheemme jäsenten minua kohtaan osoittama rakkaus ja Jehovan läheisyys olivat ilon lähteenä jopa noina synkkinä päivinä.

HELLITTÄMÄTTÖMYYDEN HEDELMIÄ

Niiden kahdeksantoista vuoden aikana, jotka olen ollut todistaja, olen voinut auttaa kuuttatoista henkilöä tulemaan Jehovan antautuneiksi palvelijoiksi. Ja useat niistä, joiden kanssa parhaillaan tutkin, odottavat kasteelle menoa. Jo kastetuista neljä palvelee avustavina palvelijoina seurakunnassa. Neljä on yliopisto-opiskelijoita tai akateemisen loppututkinnon suorittaneita.

Yksi niistä, joiden kanssa olen aikaisemmin tutkinut, on journalisti, kirjailija ja entinen yliopiston professori, joka on työskennellyt monen vuoden ajan tiedotusministeriössä. Tämä nainen on siellä jatkuvasti kosketuksissa hallitusviranomaisiin, muiden muassa pääministeriin. Hän arvosti totuutta niin syvästi, että hän kerran peruutti kokouksen, joka hänellä piti olla pääministerin ja useiden korkeasti oppineiden kanssa, mukautuakseen äkilliseen muutokseen raamatuntutkisteluohjelmassani. Hänet ja yksi raamatuntutkisteluoppilaistani, joka ensin puhui hänelle Jumalan valtakunnasta, kastettiin samana päivänä.

Johdan tavallisesti seitsemää raamatuntutkistelua kuussa ja sen lisäksi huolehdin muista teokraattisista toiminnoistani. Kaikki tämä on niin virkistävää, etten tunne itseäni sairaaksi. Olen hengellisesti parantunut, ja tiedän, että pian tulen olemaan ruumiillisestikin terve. Luotan täysin Jehovan profeettansa kautta antamaan lupaukseen, että jonakin päivänä ’hypin niinkuin peura’. – Jes. 35:6.

Suosittelen, että kaikki masentuneet ottaisivat varteen Jeesuksen sanat: ”Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka uurastatte ja olette kuormitettuja, niin minä virvoitan teidät. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja tulkaa minun opetuslapsikseni, sillä minä olen lempeämielinen ja nöyrä sydämeltä, niin te saatte virvoituksen sielullenne.” (Matt. 11:28, 29) Olen kokenut nämä sanat tosiksi, ja syvin epätoivoni on muuttunut silkaksi iloksi.

[Tekstiruutu s. 27]

”Iloitkaa aina Herrassa. Sanon vielä kerran: iloitkaa!” – Fil. 4:4.