Sureminen ja hautajaiset – keitä varten?

ON TOTUUDENMUKAISESTI sanottu: ”Mikään tunnettu ihmisryhmä ei yksinkertaisesti heitä pois kuolleitaan ilman mitään rituaalia tai juhlamenoa. Tämän jyrkkänä vastakohtana mikään eläin ei harrasta oman lajinsa kuolleiden yksilöiden hautaamista.” ”Ihminen on ainoa elävä olento, jolla on kehittynyt tietoisuus itsestään ja tietoisuus kuolemasta.”a – Ks. 1. Mooseksen kirjan 23:3, 4.

Nämä venäläissyntyisen nykyajan tiedemiehen Theodosius Dobzhanskyn sanat auttavat ymmärtämään, miksi kuningas Salomo antoi noin kolmetuhatta vuotta sitten neuvon: ”Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä.” Koska meillä on tietoisuus itsestämme ja tietoisuus kuolemasta, ihmiset tavallisesti järjestävät jonkinlaisen hautaustoimituksen kuolleelle ystävälleen, uskonveljelleen tai sukulaiselleen. – Saarn. 7:3.

Merkitsevätkö Salomon sanat, joiden mukaan on parempi mennä surutaloon, että kristittyjen on aivan oikein ja sopivaa mennä mihin tahansa surutaloon ja surra jälkeenjääneiden kanssa? Onko oikein surra minkälaisen ihmisen kuolemaa tahansa? Mitä Raamattu, Jumalan sana, ilmaisee?

Raamattu esittää meille monta esimerkkiä kuolleitten suremisesta. Oli sopivaa, että Jaakob ja Eesau surivat, kun heidän isänsä Iisak kuoli. Jaakob suri, kun hän luuli, että peto oli tappanut hänen lempipoikansa Joosefin. Kun patriarkka Jaakob itse kuoli, niin sekä hänen oma huonekuntansa että myös egyptiläiset surivat häntä suuresti. Israelilaiset surivat syvästi johtajansa Mooseksen kuolemaa. Vaikka kuningas Joosia sai surmansa taistelussa, johon hän epäviisaasti ryhtyi, niin Jeremia ja koko Juuda murehtivat suuresti tuon hyvän hallitsijan kuolemaa. Myöhempinä ajanjaksoina murehdittiin ja valitettiin Lasaruksen, Jeesuksen Kristuksen, Stefanuksen ja muiden kuoleman johdosta. – 1. Moos. 27:41; 37:34, 35; 50:1–14; 5. Moos. 34:8; 2. Aikak. 35:24, 25; Luuk. 24:15–24; Joh. 11:17–44; Apt. 8:2; 9:36–42.

Näissä Raamatussa kerrotuissa tapauksissa, joissa on murehdittu kuolleita, on kuitenkin yksi merkille pantava piirre. Kaikki, joita on murehdittu, ovat pelänneet Jehova Jumalaa ja ovat olleet eloon jääneiden sukulaisia tai heidän suuresti arvostamiaan henkilöitä. Mutta oli sellaisiakin, joiden kuolemaa ei murehdittu. Ei ole esimerkiksi vihjaustakaan siihen suuntaan, että Nooa ja hänen perheensä olisivat surreet vedenpaisumuksessa tuhoutuneen pahan ja väkivaltaisen sukupolven kuolemaa. Ei myöskään Lootin kerrota surreen Sodoman ja Gomorran hyvin pahojen asukkaitten tuhoa. Kun faarao ja hänen armeijansa hukkuivat Punaiseenmereen, Mooses ja hänen kansansa eivät suinkaan surreet, vaan lauloivat riemuiten voittolaulun. – 2. Moos. 15:1–21; ks. myös Jeremian 22:18, 19.

Miksi Jumalan palvelijat kaikissa näissä tapauksissa eivät surreet, vai eivätkö he saaneet surra niitä, jotka tuhoutuivat? Siksi, että surmaamisen oli pannut toimeen Jehova Jumala. Heidän suremisensa olisi merkinnyt Jehovan vanhurskaitten tuomioitten täytäntöön panemisen arvostelemista. Niinpä Jeremiaa kiellettiin murehtimasta sitä onnettomuutta, joka oli kohtaava hänen luopiokansaansa Israelia. Ja Ilmestyskirjasta luemme, että vaikka jotkut Suuren Babylonin poliittisista ja kaupallisista rakastajista surevat sitä, niin taivaan sotajoukot riemuitsevat sen tuhosta. – Jer. 15:4–7; Ilm. 18:9–20.

Sen tähden oli erittäin sopivaa, että kuningas Daavidin kenraali Jooab aivan oikein ojensi Daavidia, kun tämä suri niin kovasti kunnianhimoisen, uskottoman ja moraalittoman poikansa Absalomin kuolemaa. (2. Sam. 19:1–8) Mutta kun Daavid suri uskotonta kuningas Saulia, niin häntä ei ojennettu sen johdosta. (2. Sam. 1:17–27) Miksi ei? Kuningas Saul oli Jehovan voitelema. Siksi Daavid suri Saulia uskollisuudesta hänen hallussaan ollutta voideltua virka-asemaa kohtaan. (Ks. Vartiotornia 1.12.1938 s. 361, 362.) Sitä paitsi Daavid ei halunnut antaa aihetta mihinkään sellaiseen epäilykseen, että hän olisi iloinnut vihollisensa kuolemasta. – Sananl. 24:17.

Kaikki nämä asiat kirjoitettiin meille tiedoksi, opetukseksi ja lohdutukseksi tänä pahan asiainjärjestelmän lopun aikana. (Room. 15:4; 1. Kor. 10:11) Lähitulevaisuudessa tämä sukupolvi näkee ennustetun ”suuren ahdistuksen”, joka tekee lopun nykyisestä pahasta järjestelmästä. (Matt. 24:21) Silloin ei kukaan Jehovan uskollisista palvelijoista, jotka ovat ainoita eloon jääviä, sure pahojen tuhoutumista. Sen sijaan he iloitsevat niin kuin Mooses ja hänen kansansa iloitsivat faaraon ja hänen armeijansa tuhoutumisen johdosta.

SUREMINEN MEIDÄN AIKANAMME

Miten on sitten meidän aikanamme? Millainen on asenteemme, kun me kuulemme vahingoista, hirvittävien onnettomuuksien, maanjäristysten, pyörremyrskyjen ja tulvien aiheuttamista lukuisien ihmishenkien menetyksistä? Epäilemättä tunnemme myötätuntoa uhreja kohtaan ja varsinkin surevia eloon jääneitä kohtaan, vaikka he eivät ehkä olleetkaan vanhurskautta rakastavia. Eiväthän he olleet sellaisia, jotka Jehova Jumala olisi surmannut siksi, että he olisivat olleet pahoja. Niinpä kun kristityiltä kuolee sukulaisia, tuttavia tai työtovereita, niin he yleensä esittävät huomaavaisesti vilpittömät surunvalittelut jälkeenjääneille perheenjäsenille.

Kun uskollinen voideltu kristitty kuolee, niin me suremme häntä, vaikka luotammekin hänen saaneen taivaallisen palkkansa. Me joka tapauksessa kaipaamme häntä; mutta meidän murheemme ei ole lohdutonta niin kuin niiden, joilla ei ole toivoa. (1. Tess. 4:13–15) Me suremme myös niiden kuolemaa, joilla on maallinen toivo, vaikka onkin aiheellista odottaa, että he saavat varhaisen ylösnousemuksen. Jeesushan esitti selvästi, että ”kaikki muistohaudoissa olevat” tulevat esiin ylösnousemuksessa. – Joh. 5:28, 29; ks. myös Apt. 24:15; Ilm. 20:13.

MIKSI HAUTAJAISET TAI MUISTOTILAISUUS?

Jotkut ovat ajatelleet, että hautajaisten tarkoitus on ylistää kuollutta, puhua hyvää hänestä ja antaa hänelle ns. ”kunniallinen hautaus”. Mutta onko tämä oikein? Muista, että Jehova Jumala salli Israelin kansan itkeä Naadabia ja Abihua, kahta Aaronin poikaa, jotka tuhoutuivat siksi, että he uhrasivat laitonta tulta – vaikkakin heidän lähiomaisiaan oli kielletty suremasta heitä. – 3. Moos. 10:1–7.

Hautaustoimituksen ei voida myöskään sanoa olevan kuin sakramentti, joka tuottaisi ansiota kuolleelle. Tosin useimmat kristikunnan kirkkojen jäsenet kauhistuisivat ajatusta, että heidät haudattaisiin ilman kirkollisia menoja. Niinpä roomalaiskatolisella kirkolla on erilaisia messuja tätä tarkoitusta varten. Niihin voi sisältyä siunauksia kuollutta varten, ja niiden väitetään auttavan kiirastulessa olevaa sielua. Mutta Raamattu ei tue mitään sellaisia menettelyjä, sillä Jumalan sana esittää selvästi, että kuolleet ovat tiedottomia ja pysyvät siinä tilassa ylösnousemukseen asti. – Saarn. 9:5, 10.

Miksi sitten kuolleelle tulisi pitää hautaus- tai muistotilaisuus? Siihen on lukuisia hyviä syitä. Ensiksikin asiaan liittyy surevien lohduttaminen. Kristittyjä käsketään lohduttamaan kaikkia murehtivia, myös keskuudessaan olevia murehtivia. (Jes. 61:1, 2; 2. Kor. 1:3–5) Yleensä kuolema aiheuttaa murhetta. On varsinkin lohduttavaa kuulla puhuttavan Jehovan suurenmoisista ominaisuuksista, erikoisesti hänen suuresta rakkaudestaan, kun hän varasi Poikansa lunnaiksi, niin että ihmiskunta voi saada toivon ikuisesta elämästä. Sen lisäksi mitä läsnä olevat tuntevat haluavansa henkilökohtaisesti sanoa, he lohduttavat surevaa myös pelkällä läsnäolollaan.

Asiaan liittyy myös todistuksen antaminen Raamatun totuuksista. Hautajaisissa on tavallisesti läsnä naapureita, tuttavia, työtovereita ja sukulaisia, jotka eivät mahdollisesti ole uskovia. Kaikki nämä hyötyvät hautaus- tai muistotilaisuudesta, jossa esitetään Raamatun näkemys kuolleitten tilasta, kerrotaan, miksi ihmiset kuolevat, ja ylösnousemustoivosta. Koska tilaisuus on niin hyödyllinen, vaikuttaa siltä, että kristitty palvelija voi katsoa voivansa johtaa jonkun todistajan epäuskoisen sukulaisenkin hautajaistoimituksen – tai jopa sellaisen, joka äärimmäisen toivottomuuden tilassa tai mielenhäiriössä on riistänyt hengen itseltään. Ja toiset kristityt voisivat lohduttaa surevaa todistajaa läsnäolollaan.

Salomo kiinnitti huomiomme erääseen toiseen hyvään tarkoitukseen, jonka hautaustilaisuus voi täyttää. Hänhän sanoi: ”Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä.” (Saarn. 7:3) Kuolemantapaus antaa meille aihetta ajatella elämän lyhyyttä. Sen pitäisi auttaa meitä myös arvostamaan, mikä siunaus elämä on. Kuolemassa ei ole tietoisuutta, ei tunnetta, ei yhteydenpitoa, ei iloa eikä saavutuksia.

Joidenkin vanhan ajan kansojen keskuudessa hautajaiset olivat erittäin murheellinen asia, ja ne vertauskuvasivat tappiota. Ne pidettiin siksi yöllä. Vaikka kristityt eivät surekaan niin kuin muut, joilla ei ole toivoa, ei hautaus- tai muistotilaisuudessa tai vainajan kodissa tai ruumishuoneella oltaessa tulisi esiintyä hilpeästi tai kujeillen, ikään kuin oltaisiin huviretkellä tai pidoissa. Aikansa on joka asialla, eikä kuoleman aika ole äänekkään nauramisen aikaa. – Saarn. 3:1, 4.

Ja kun on kysymyksessä Jehova Jumalan kuolleen uskollisen palvelijan hautaustilaisuus, siinä voitaisiin hyvin kiinnittää huomiota siihen, miten hän vaelsi nuhteettomasti kaikenlaisista esteistä huolimatta. (2. Sam. 1:26) Tosin Marcus Antonius sanoi kuuluisassa hautapuheessaan: ”Tulen hautaamaan Caesaria, en ylistämään häntä.” Meidänkään tarkoituksemme ei ole ylistää luomuksia, vaan ajatella heidän esimerkkiään sellaisena, jota voitaisiin jäljitellä. Apostoli Paavalihan sanoi: ’Älkää tulko veltoiksi, vaan olkaa niiden jäljittelijöitä, jotka perivät lupaukset uskon ja kärsivällisyyden välityksellä.’ – Hepr. 6:12.

EROTETTUJEN HAUTAJAISET

Mutta entä jos kuollut on erotettu, sellainen joka on karkotettu kristillisestä seurakunnasta syystä tai toisesta. ”Lukijain kysymyksissä” (Vartiotorni 1962 s. 72) otettiin sellainen kanta, että on sopimatonta toimittaa erotetun hautajaisia. Siinä sanottiin: ”Me emme halua koskaan antaa ulkopuolisille sellaista vaikutelmaa, että erotettu henkilö oli hyväksytty seurakunnassa, vaikka hän todellisuudessa ei ollut, vaan hänet oli erotettu siitä.” Eikö erotetun hautajaisten järjestämisessä ole mitään poikkeusta?

Ennen kuin vastaamme tähän kysymykseen, olisi hyvä kerrata lyhyesti erottaminen. Sen raamatullinen peruste voidaan nähdä 1. Korinttolaiskirjeen 5. luvusta, jossa apostoli Paavali käskee erottamaan moraalittoman miehen. Mutta vasta vuonna 1952 nykyajan Jehovan kansa alkoi toimia sen mukaan pitäen sitä yhä tärkeämpänä. Osoitettiin voimakasta intoa vanhurskauden puolesta ja vihaa pahaa kohtaan, ja johdon ottaville annettiin ohjeet seurakuntien pitämisestä hengellisesti, opillisesti ja moraalisesti puhtaina.

Vuosien mittaan Jehovan kansa on tullut ymmärtämään erottamisasian yhä selvemmin. Sen lisäksi että yksityiskohdat ymmärrettiin selkeämmin, nähtiin paremmin, että viisaus ja rakkaus sekä oikeudenmukaisuus ovat tulleet kuvaan mukaan. Nähtiin tarpeelliseksi osoittaa armoa aidosti katuville harhaan menneille ja ottaa huomioon lieventävät asianhaarat ja mahdollinen todiste vilpittömästä murheesta. Aivan viime vuosina on kiinnitetty huomio myös siihen, että kristittyjen tulisi suhtautua pahamaineiseen synnintekijään tai todistajia vastaan hyökkäävään luopioon eri tavalla kuin sellaiseen, jota pidetään ”kansojen ihmisenä” – jolle voidaan esittää yleiseen kohteliaisuuteen kuuluva tervehdys. – Matt. 18:17; 2. Joh. 9, 10.

Näyttäisi siltä, että tämä ero voitaisiin ottaa huomioon myös erotetun hautajaisten yhteydessä. Kristillinen seurakunta ei haluaisi hyvän nimensä tahraantuvan yhteydestä kehenkään sellaiseen, johon Johanneksen 2. kirjeen jakeet 9 ja 10 soveltuvat, edes hänen kuollessaan. Mutta entä jos erotettu henkilö oli jossain määrin ilmaissut aitoa katumusta ja käynyt kokouksissa ja osoittanut haluavansa päästä takaisin seurakuntaan? Jos vanhimmat sellaisessa tapauksessa ovat sitä mieltä, ettei seurakunnan rauhalle ja sovulle aiheutuisi häiriötä eikä Jumalan kansalle häpeää, niin ei olisi mitään sanottavaa sitä vastaan, että joku vanhin pitäisi puheen. Mistä vanhimmat tietävät, onko Jehova jo antanut hänelle anteeksi vai ei, kun todisteita katumuksesta on ilmennyt? Todennäköisesti vanhimmat ovat odottaneet halutessaan varmistautua siitä, että ulkonainen katumus oli vilpitön. Koska jokainen tapaus on erilainen, niin on ilmeistä, että kukin tapaus täytyy arvioida erikseen. Jos hautapuhe pidetään, niin on tietysti varottava käsittelemästä yksityiskohtaisesti henkilökohtaisia asioita ja esittämästä varmoja lausuntoja ylösnousemuksen saamisesta. Mutta hyvä raamatullinen puhe voitaisiin tietenkin pitää ja antaa todistusta.

Sitä paitsi meidän ei pitäisi jättää huomioon ottamatta kahta pääsyytä väärintekijän erottamiseen. Yksi on saattaa hänet järkiinsä, mikäli mahdollista. Toinen syy on seurakunnan suojeleminen hänen huonolta vaikutukseltaan. Kumpikaan näistä ei sovellu enää, kun erotettu on kuollut. Silloinkin kun erotettu on pysynyt ”kansojen ihmisenä”, niin sanoaksemme, raamatullinen hautapuhe voi toteuttaa useamman kuin yhden hyvän tarkoituksen, kuten aikaisemmin mainittiin: se voi antaa lohdutusta sureville ja todistusta ulkopuolisille. Pelkkä hyvän todistuksen antaminen voi tuottaa lohtua sureville olosuhteista riippumatta.

Vain meidät kaikista maan luomuksista tehtiin Jumalan kuviksi. Sen tähden me kykenemme ymmärtämään, mitä kuolema merkitsee. Siksi me kykenemme myös suremaan jonkun toisen elämän menetystä ja haluamme lohduttaa surevia. Eikö taivaallinen Isämme ole todella ”hellän armon Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala”? On totisesti! Niinpä me suremisen ja hautajaisten yhteydessäkin annamme hänen viisauden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden periaatteittensa vaikuttaa tunteisiimme ja toimintoihimme, niin kuin niiden pitäisi vaikuttaa kaikessa muussakin, mikä liittyy elämäämme. – 2. Kor. 1:3, 4; 1. Kor. 16:14.

[Alaviitteet]