Me panimme Jumalan palvelemisen ensi sijalle
ISÄNI oli länsisuomalainen maanviljelijä. Hän sai noin vuonna 1911 kirjallisuutta Raamatun tutkijoilta, jotka väittivät, että vuosi 1914 olisi maailmanlaajuisen muutoksen merkittävä vuosi. Vuonna 1912 hän tilasi Vartiotornin suomeksi ja sai sen joulukuun 1. päivän numeron 1912, joka oli aivan ensimmäinen suomen kielellä julkaistu numero.
Minulla on vielä tallella isäni Vartiotorni-lehdet ensimmäisestä suomalaisen painoksen numerosta lähtien. Siitä, mitä tapahtui vuonna 1914 ja sen jälkeen, kävi ilmi isälleni, että ennustukset alkoivat täyttyä. Ja niin hänestä tuli innokas raamatuntutkija, joiksi Jehovan todistajia silloin kutsuttiin.
Minä synnyin 7. syyskuuta 1914, ja varhaisin lapsuuteni on täynnä muistoja isäni saarnaamisponnisteluista. Hän oli mukana kunnallisissa asioissa ja käytti täysin vaikutusvaltansa yhdyskunnassa levittääkseen hyvää uutista Jumalan valtakunnasta ihmisten keskuuteen. Hänen tummanharmaa hevosensakin, joka kuljetti hänet sunnuntaisin esitelmämatkoille, tunnettiin laajalla alueella.
VARHAISEN SEURAN VAIKUTUKSET
Kun olin 13-vuotias, lähdin kotoa käymään koulua toiselle paikkakunnalle. Seurauksena oli, että välitön yhteys isäni opetukseen katkesi ja maailmallinen opetus pääsi täysin vaikuttamaan mieleeni. Vaikka pohjimmaltaan arvostin suuresti isäni persoonallisuutta, niin minulla oli tapana käyttää koulussa oppimaani yrittääkseni todistaa hänen Raamattuun perustuvat uskomuksensa vääriksi.
Siirryin vuonna 1935 Helsingin Teknilliseen korkeakouluun jatkamaan opintojani. Jehovan todistajain Suomen haaratoimisto oli Helsingissä, ja siellä oli siihen aikaan tyhjä huone. Koska isäni oli todistaja, niin minun annettiin asua siinä tilapäisesti opiskellessani korkeakoulussa.
Vaikka opiskeluni ja ylioppilaselämäni veikin suurimman osan ajastani, niin jatkuvalla kosketuksella Beetel-perheeseen (joksi haaratoimiston työntekijöiden muodostamaa perhettä kutsuttiin) oli syvä vaikutus minuun. Saatoin täällä nähdä välittömästi sen ihmeteltävän vaikutuksen, joka Raamatun totuuksilla voi olla ihmisten elämään. Beetelissä ilmenevä kristillinen henki alkoi vähitellen muokata asennettani, ja lopulta, syyskuussa 1939, minut kastettiin vertauskuvaksi siitä, että olin omistanut elämäni Jehova Jumalan palvelukseen. Siitä lähtien on elämäni ollut täynnä Jehovan siunauksia ja ansaitsematonta hyvyyttä.
TOIMINTA TOISEN MAAILMANSODAN AIKANA
Myöhemmin tuona syksynä puhkesi sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Uskoni pantiin monta kertaa koetukselle, kun selvitin, miksi en kristittynä voinut osallistua poliittisiin enkä sotilaallisiin toimiin. Lopulta päädyin diplomi-insinöörin koulutustani vastaavaan työpaikkaan valtionrautateiden teknillisille osastoille Helsinkiin.
Sotatilaa käytettiin tilaisuutena pysähdyttää Jehovan todistajien julkinen saarnaaminen melkein kokonaan. Kristillinen järjestömme lakkautettiin oikeuden päätöksellä, lehtemme kiellettiin, kirjallisuutemme takavarikoitiin, haaratoimiston valvoja pantiin turvasäilöön, ja useita todistajia heitettiin vankilaan. Kaikki tämä tehtiin Jehovan todistajille, koska he pysyivät puolueettomina eivätkä osallistuneet lainkaan sotaan.
Mutta todistajat, jotka olivat vielä vapaina, tekivät edelleenkin voitavansa. Esimerkiksi eräs pieni ryhmä meitä osallistui erityiseen työhön vangittujen hyväksi. Tämän ryhmän nimi oli ”Jehovan todistajain luottamusmiehet” tai toisinaan käytettiin muitakin nimiä. Mitä erityistä työtä tämä ryhmä suoritti?
Me veimme koko sodan ajan anomuksia hallituksen virkamiehille tasavallan presidentistä yksityisiin kansanedustajiin asti. Näissä anomuksissa pyydettiin, että Jehovan todistajia koskeva kielto poistettaisiin tai että vainoa kärsiviä todistajia autettaisiin. Sodan jatkuessa eivät tulokset useinkaan olleet näkyviä, mutta onnistuimme ilmeisesti hyvin todistuksen antamisessa. Ne virkamiehet, joiden puoleen käännyimme, kunnioittavat ja ihailevatkin yhä meitä.
Mainitsen esimerkin: Sodan lopulla tuomittiin Jugoslaviassa kolme todistajaa kuolemaan. Todistajien toimikunta meni asiassa Suomen ulkoministerin puheille, mutta hän sanoi, ettei hän voi puuttua toisen maan asioihin. Menimme sitten puolustusministerin luo, joka aikaisemmista käynneistämme oli jo tullut tutuksi. Hän suostui yllättäen auttamaan ja kirjoitti presidentti Titolle henkilökohtaisen kirjeen kristittyjen veljiemme puolesta. Kuolemantuomiot peruutettiin.
Tämä entinen puolustusministeri, joka oli Suomessa tunnettu kirjailijana ja puhujana, kutsui muutamia vuosia sitten minut luokseen. Hän muisti yhä erittäin tarkasti presidentti Titolle kristittyjen veljiemme puolesta kirjoittamansa kirjeen. Hän selitti minulle, että jollei hänellä elämässään ollut muuta hyvää tekoa, niin ainakin tässä hän tietää pelastaneensa kolmen miehen elämän, ja siitä hän oli jatkuvasti onnellinen.
KOKOUKSET SODAN AIKANA
Sodan aikana olivat myös kaikki kristilliset kokouksemme kiellettyjä, mutta ne pidettiin kuitenkin säännöllisesti. Olipa meillä suuria konventtejakin. Voinet ihmetellä, miten me saatoimme pitää ne.
Kokoukset pidettiin yksityistilaisuuksina. Esimerkiksi allekirjoituksellani varustettu kutsukortti annettiin kahden luotettavan todistajan suosittelemalle henkilölle. Täten saivat hyvin lyhyessä ajassa kaikki todistajat Helsingin alueella tällaisen kutsukortin ”yksityistilaisuuteen”. Näitä kokouksia pidettiin säännöllisesti erään ylioppilasjärjestön huoneistossa. Suurempia konventteja järjestettiin samalla tavalla. Me tunsimme, että Jehovan suojelus lepäsi näiden järjestelyjen yllä, sillä kertaakaan ei kokoustamme päästy estämään.
Välistä lähetimme tällaisesta kokouksesta kirjelmänkin viranomaisille. Pari päivää sen jälkeen, kun 580 todistajan konventti oli lähettänyt tällaisen kirjelmän, sain valtiolliselta poliisilta käskyn saapua kuulusteltavaksi. Kuulustelijalla oli kirjelmämme kädessään, ja hän tiukkasi tietoja kokousten pidosta. Hän sanoi heidän olevan niin hyvin perillä asioista, että he melkein tiesivät, mitä ihmiset kadulla sanovat toisilleen, ja kysyi: ”Kuinka on mahdollista, että te pidätte tuollaisen kokouksen keskellä Helsinkiä meidän tietämättämme?” Ja tämä kokous oli pidetty vain muutaman korttelin päässä poliisin päämajasta!
AVIOLIITTO JA PERHE
Sodan ollessa vielä käynnissä solmin vuonna 1941 avioliiton Kaisa Alastalon kanssa. Hän oli ollut todistaja yhtä kauan kuin minäkin ja oli palvellut ”tienraivaaja”-saarnaajana (jollainen käyttää vähintään sata tuntia kuussa saarnaamistyöhön). Perheemme käsitti aikanaan tyttären ja neljä poikaa. Nyt oli haasteena juurruttaa lapsiimme rakkaus Jehova Jumalaa kohtaan ja halu palvella häntä.
Ensiksikin koetin painaa heidän mieleensä syvän arvostuksen Jehovaa ja hänen kansansa seurakuntaa kohtaan. Aloitimme joka päivän keskustelemalla jostakin raamatunkohdasta ja pitämällä rukouksen. Emmekä jääneet koskaan pois yhdestäkään seurakunnan viikkokokouksesta paitsi sairaustapauksessa. Vaimoni tunnuslauseena oli: ”Tunteet johtavat elämän menetykseen”, milloin äidillinen myötätunto lapsiamme kohtaan pyrki voittamaan sen, mikä koitui todella heidän parhaakseen. Ja kuinka meitä siunattiinkaan!
Kun vanhin lapsemme, tytär, oli 13-vuotias, hän pyysi meiltä lupaa päästä tienraivaajaksi. Me suostuimme sillä ehdolla, että hänen arvosanansa koulussa ja terveytensä eivät kärsisi. Eivätkä ne kärsineetkään niiden kahden vuoden aikana, jotka hän oli tienraivaajana koulua käydessään. Vuonna 1958 hän lopetti koulunkäynnin ja lähti erikoistienraivaajaksi kauas kotoa Keski-Suomeen. Hän meni myöhemmin naimisiin ja palvelee nykyään miehensä kanssa Suomen Beetel-perheen jäsenenä.
MUUTTO UUDELLE ALUEELLE
1950-luvulla annettiin Jehovan todistajille kehotuksia muuttaa paikkakunnille, joilla Valtakunnan saarnaajia tarvittiin kipeämmin. Meillä oli tapana keskustella asiasta perheenä tämän tästä. Mutta minulla oli hyvä työpaikka, ja meillä oli kaunis talo eräässä Helsingin viehättävässä esikaupungissa, joka oli ihanteellinen paikka lasten kasvattamiselle. Mutta eräänä päivänä osui silmääni sanomalehti-ilmoitus, jossa insinööreille tarjottiin paikkoja valtionrautateiden palveluksessa. Minulla oli kokemusta rautateillä, ja avonaiset toimipaikat olivat paikkakunnilla, joissa oli ainoastaan vähän todistajia. Jos halusimme tosissamme muuttaa palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi, niin nyt oli aika tehdä se.
Eräänä talvipäivänä vuonna 1960 ajoi suuri kuorma-auto sinne, mikä oli ollut kotimme kymmenen vuotta, ja lastasi tavaramme. Me muutimme Seinäjoelle, noin 400 kilometriä Helsingistä luoteeseen, missä oli pieni rautateiden risteysasema. Tuossa 20 000 asukkaan kaupungissa oli silloin kahdentoista julistajan seurakunta. Kuukausipalkkani uudessa työssäni oli vähän yli kolmannes entisestä, mutta perheen onnellisuutta se ei vähentänyt. Rakensimme seuraavana vuonna talon ja autoimme seurakuntaa rakentamaan samalle tontille pienen valtakunnansalin.
Poikien siirto uuteen kouluun onnistui hyvin, ja maaseutuympäristö osoittautui terveellisemmäksi kuin Helsinki. Pidimme jatkuvasti tienraivauksen poikien edessä tavoittelemisen arvoisena päämääränä. Ja ilon kyyneleet tulivat silmiini, kun vanhin poikamme päätettyään koulunsa vuonna 1961 nousi pieneen käytettyyn autoon, jonka olimme hänelle ostaneet, ja lähti tienraivausalueelleen Pohjois-Suomeen. Aikanaan hänen nuorempi veljensä seurasi häntä. Kun tuli kolmannen poikamme vuoro, niin sisarusten kesken taisi jo tapahtua pientä yhteistyötäkin. ”Emme kävele sinun kanssasi samalla puolella katuakaan, jollet lähde tienraivaajaksi”, he sanoivat hänelle.
Nuorimmalla lapsellamme oli vuoden vanhana vaikea sairauskohtaus, ja hänen sairautensa paheni vuosien mittaan. Hän on nyt 20-vuotiaana vuoteenomana. Hän on myös henkisesti jälkeenjäänyt eikä pysty puhumaan. Hoidimme häntä kotona 9-vuotiaaksi, mutta siinä iässä työ osoittautui ylivoimaiseksi, ja me saimme hänet lähellä sijaitsevaan nykyaikaiseen sairaalaan, jossa voimme käydä säännöllisesti häntä katsomassa. Kun nyt kaikki toiset poikamme olivat lähteneet kotoa tienraivaukseen, niin vaimolleni avautui vuonna 1970 tilaisuus aloittaa tienraivaus. Tämä oli ollut pitkään hänen tavoitteenaan, ja koko perhe arvostaa hänen intoaan Jehovan palveluksessa.
JEHOVAN RUNSAAN SIUNAUKSEN TOTEAMINEN
Haluni on aina ollut auttaa perhettäni nauttimaan kokoajan saarnaamistyöstä, ja olen järjestellyt maallista työtäni pitäen tätä tavoitetta silmämääränä. Rautatielaitoksen pääjohtaja pyysi minut vuonna 1967 Helsinkiin erään osaston johtajaksi ja rautatiehallituksen jäseneksi. Suostuin kahdella ehdolla.
Ensiksi, että viikonloppuisin pääsisin ajoissa matkustamaan kotiin seurakunnan kokouksiin. Ja toiseksi, että kun olisin suorittanut tarpeellisiksi katsomani organisaatiouudistukset, palaisin entiseen työhöni Seinäjoelle. Sain kuitenkin puoli vuotta myöhemmin kutsun uuteen tehtävään ylijohtajaksi. Suostuin tähän korotukseen edellä mainituin ehdoin.
Tämä uusi asema antoi minulle monia tilaisuuksia todistaa ihmisille, joita ei ehkä muuten olisi voitu tavoittaa Valtakunnan sanomalla. Ja se huoneisto, jonka vuokrasin Helsingistä, tuli myös niiden tienraivaajalasteni tukikohdaksi, jotka tulisivat eri puolilta maata Helsinkiin vierailemaan tai konventteihin. Saatoin silti samalla huolehtia seurakuntavastuistani Seinäjoella (joskin se merkitsi melkoista edestakaista matkustamista), ja vaimollani oli runsaasti tienraivausaikaa.
Näin kuitenkin muutaman vuoden kuluttua, että oli aika palata asumaan pysyvästi jälleen Seinäjoelle. Niinpä muistutinkin pääjohtajaa sopimuksesta, jonka olimme tehneet, ja hän muisti sen hyvin. Mutta hän ei mitenkään tahtonut uskoa, että luopuisin niin huomattavasta asemasta ja palaisin entiseen tehtävääni. Kun tein sen vuonna 1973, niin se herätti melkoista huomiota ja antoi johtaville suomalaisille aikakauslehdille aiheen kirjoituksiin, jotka olivat suosiollisia Jehovan todistajille.
Täällä Seinäjoella oleva seurakunta on iloinnut niin hyvästä kasvusta, että se valtakunnansali, jonka rakensimme tontillemme vuonna 1961, tuli liian pieneksi. Niinpä seurakuntamme, jossa on 60 Valtakunnan julistajaa, alkoikin viime vuoden keväänä rakentaa uutta valtakunnansalia kaupungin vuokraamalle tilavalle tontille. Tämä suuri, kaunis sali valmistui kaikkien ihmetykseksi syyskuun alussa, vajaassa puolessa vuodessa!
Salin vihkiminen oli minulle erittäin sydäntä lämmittävä tilaisuus. Sainhan minä katsellessani ympäri täyttä valtakunnansalia nähdä kahdeksan perheeni jäsentä läsnä: itseni ohella vaimoni ja kolme lapsistamme puolisoineen. Perheessämme palvelee kuusi henkeä tienraivaajina ja kaksi on Beetelissä!
Kun katson nyt taakseni, niin voin sanoa, että vaimollani ja minulla on todella ollut onnellinen, tarkoituksellinen elämä Jumalan palveluksessa, niin kuin oli isällänikin ja niin kuin lapsillani nyt on. Ja me katsomme eteenpäin kohti monia tulevia siunauksia Jumalan palveluksessa. Jos otamme vastaan Jehovan kutsun palvella häntä, niin hän täyttää varmasti lupauksensa, niin kuin hänen muinainen profeettansa kertoi: ”Koetelkaa minua, . . . totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti.” (Mal. 3:10) – Lähetetty.