Malawin kansalaisten edessä on tärkeä ratkaisu
SE VÄKIVALTAINEN vaino, mikä on äskettäin raivonnut Jehovan kristittyjä todistajia vastaan Kaakkois-Afrikassa sijaitsevan Malawin kansan keskuudessa, on syvästi järkyttänyt kristittyjä kautta koko maailman.
Se on vaikuttanut jokaiseen kansalaiseen tuossa maassa, joka on kooltaan suunnilleen neljäsosa Suomesta. Onhan nimittäin vähintään yksi jokaisesta 194 henkilöstä 4 530 000 henkeä käsittävästä väestöstä noiden vainottujen joukossa.
Jokaisen kansalaisen edessä on näin ollen kysymys: Olenko minä sen puolella, mikä on oikein, ja sortoa vastaan? Olenko yksi niistä, joista Kristus puhui sanoen: ”Kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä [Kristuksen opetuslapsista] maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille.” – Matt. 10:42.
Jehovan todistajat ovat tunnetusti rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka tottelevat sen maan lakeja, missä he asuvat. Mutta Malawissa heitä on piesty, kidutettu ja joitakuita on tapettukin. Tuhannet ajettiin pois maastaan henkensä uhalla, ja he jättivät kaiken omaisuutensa taakseen. Yli 20 000 pakeni maasta, 19 000 heistä Malawin länsirajalla olevaan Zambiaan, missä heidät sijoitettiin leireihin ei-toivottuina vierailijoina. 350 henkeä, joista monet olivat lapsia, kuoli ankarien kärsimysten johdosta.
Mutta tämä ei riittänyt tyydyttämään heidän vainoojiaan. Väärien esitysten varjolla, että nämä pakolaiset muka siirretään terveellisempiin leireihin Zambiassa, heidät lastattiin linja-autoihin ja kuorma-autoihin ja vietiin takaisin Malawiin, missä Malawin asevoimat ottivat heidät vastaan ja hajottivat heidät heidän kyliinsä. Seurakuntien esivalvojista vangittiin 21 heti sen jälkeen, kun heidät oli palautettu takaisin Malawiin; kolme muuta todistajaa pantiin myöhemmin vankeuteen Rumphin alueella.
Joidenkuiden käsien läpi lyötiin nauloja; toisiin työnnettiin ompeluneuloja. Eräs nelihenkinen todistajaryhmä vietiin kahteentoista Malawin kongressipuolueen eri haaravirastoon, ja heidät pakotettiin kävelemään 65 kilometriä eikä heille annettu ruokaa neljään päivään.
Monien heistä on nyt ollut pakko paeta jälleen, suurimman osan etelään Mosambikiin, missä yli 34 000 asuu nyt kahdessatoista pakolaisleirissä.
Mistä johtuu tällainen kristittyjen viha ja väkivaltainen kohtelu maassa, jonka elinikäinen presidentti tri H. Kamuzu Banda on uskonnollinen mies, presbyteerisen kirkon vanhin?
Verukkeena vainoamiselle on käytetty sitä, että todistajat kieltäytyvät ostamasta poliittisia puoluekortteja. Mutta niin kuin Guy Wright huomauttaa lehdessä San Francisco Examiner 17.10.1973:
”Jehovan todistajain ja Malawiksi kutsutun pienen Afrikan maan välillä käydään uskonsotaa.
”Se on hyvin yksipuolinen sota voiman taistellessa uskoa vastaan. . . . Heitä [todistajia] voisi pitää mallikansalaisina. He maksavat tunnollisesti veronsa, pitävät huolta sairaista ja taistelevat lukutaidottomuutta vastaan.”
Osoitukseksi siitä, että vainon takana oleva perussyy on uskonnollinen, pane merkille elinikäisen presidentin Bandan puhe Malawin kongressipuolueen vuoden 1972 vuosikokouksessa, joka pidettiin 10.–16.9.1972 – missä? – Zomban katolisessa oppikoulussa. Kutsuen Jehovan todistajia ”Paholaisen todistajiksi” Banda ”kysyi, miksi he eivät mene kirkkoon ja pyydä apua Jumalalta vaikeuksissa ollessaan”. – Malawi News 19.9.1972.
Miksi Jehovan todistajat kieltäytyvät ostamasta puoluekortteja? Se ei johdu mistään heidän kannattamistaan poliittisista suuntauksista, sillä he ovat ehdottoman puolueettomia kaikkien poliittisten liikkeiden suhteen. Kysymyksessä on heidän tapauksessaan yksinomaan omatunto ja Jumalan laki. Koska he ovat antautuneet yksinomaisesti Jehova Jumalalle ja hänen valtakunnalleen, he eivät kannata mitään maailmallista puoluetta, niin kuin Jeesus sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.” – Joh. 17:16.
RAAKUUDET HEIDÄN PALUUNSA JÄLKEEN
Tapahtuneet julmuudet ovat Malawin kongressipuolueen jäsenten suorittamia, ja puolueen virkailijat ovat täysin hyväksyneet ne ja antaneet niille tukensa.
Pakolaiset, joita on haastateltu, todistavat, että kun heidät vietiin takaisin Lilongwen vanhalle lentokentälle Malawiin, niin he havaitsivat poliisien ja Malawin armeijan sotilaiden piirittäneen alueen aseet käsissään. Alueministerit Kumbweza Banda ja M. Q. Y. Chiwambo olivat paikalla puhuakseen kokoontuneelle joukolle. Läsnä olivat myös herra Msonthi, herra Gadama ja muita parlamentin jäseniä sekä Nuorisoliigan, Nuorten pioneerien ja Naisten liigan jäseniä. Herrat Banda ja Chiwambo sanoivat todistajille:
’Te menitte Zambiaan vapaaehtoisesti. Kukaan ei ajanut teitä takaa, ja te olette tulleet takaisin omasta tahdostanne. Kukaan ei ole kutsunut teitä. Sen tähden teidän täytyy mennä koteihinne ja olla yhteistoiminnassa paikallisten päälliköitten kanssa, kylän päämiesten ja Malawin kongressipuolueen puheenjohtajien kanssa ostamalla Malawin kongressipuolueen jäsenkortit.’
Tyypillinen niiden kokemuksille, jotka palasivat koteihinsa, on Bauleni Dzuwan, erään Nachiten kylästä Lilongwen alueelta olevan 88-vuotiaan todistajan, kertomus:
”Tammikuun 1. päivän aamuna 1973 sain tietää, että nuorisoliigalaisten joukko oli etsimässä Jehovan todistajia naapurikylässä Nachiolassa. Kiiruhdin kertomaan eräälle nuorelle veljelle, että hän ryntäisi kertomaan poliisille asiasta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin joukko nuorisoliigalaisia ympäröi ja pidätti minut. Heitä oli yli 30. Heitä johtivat alueen puheenjohtaja Samu Chitonde, Nuorisoliigan puheenjohtaja Gray Mtambo ja Nuorisoliigan sihteeri Lafaele Gunda. He näyttivät minulle poliittisia jäsenkortteja ja käskivät minua ostamaan yhden niistä. Kun kieltäydyin tekemästä sitä omantunnon syistä, niin nämä kolme miestä alkoivat lyödä minua puukepeillä toisten nuorisoliigalaisten katsellessa. Käteni ja polveni vahingoittuivat erittäin pahoin. He jatkoivat lyömistäni, kunnes olin liian heikko kestääkseni enää, ja minä pyörryin.
”Kun tulin jälleen tajuihini, he seisoivat yhä ympärilläni ja sanoivat: ’Hän on vielä elossa.’ Minut pakotettiin nousemaan seisaalleni ja komennettiin kävelemään Chiwamban perinteelliseen tuomioistuimeen. Siellä oli neljä muuta veljeä, joiden kyynärpäät oli sidottu yhteen takaa, ja heidän jalkansakin olivat sidotut. He tekivät samoin minulle, ja meidät jätettiin siihen epämukavaan tilaan ainakin puoleksitoista tunniksi.
”Vihdoin saapuivat poliisit. He käskivät nuorisoliigalaisten aukaista nuorat. Minä ja kaksi muuta veljeä olimme niin pahasti vahingoittuneet, että poliisit lähettivät meidät sairaalaan. Seuraavana aamuna meidät vietiin poliisiasemalle. Me esitimme mitä oli tapahtunut, mutta meille sanottiin, ettei poliisi tekisi meidän hyväksemme mitään. Meitä käskettiin menemään takaisin kotiin. Niin me nousimme Lilongwessa linja-autoon ja matkustimme Mlangeniin [Mosambikiin]. Olen nyt täällä Mlangenin leirillä ja olen iloinen saadessani olla tässä veljien ja sisarten yhdyskunnassa.”
Erään toisen todistajan, Nachiten kylästä olevan rouva Velina Lenadin, talo poltettiin poroksi ennen hänen Zambiaan pakenemistaan. Kun rouva Lenadi palasi kotiin, niin hänet, hänen 18-vuotias tyttärensä Labahi ja kolme muuta lastaan riisuttiin alasti ja piestiin tiedottomiksi. Poliisit pitivät sillä välin kiinni hänen miestään. Näiden naisten pieksämisen suorittivat seuraavat Nuorisoliigan jäsenet: Kandito Nachiten kylästä, Lenadi ja Malenya Chimdidin kylästä, Kaliyekha Machiolan kylästä ja Mtambo Mpesan kylästä.
Kun Michael Yadanga Mzuzusta pohjoiselta alueelta oli perheineen siirretty takaisin Zambiasta, niin heidät päästettiin vapaaksi riista-alueen keskellä, missä villieläimet kuljeskelivat kaikkialla. Heidän oli käveltävä useita kilometrejä päästäkseen linja-autoon. Herra Nyirenda, parlamentin jäsen, lähetti kylän päämiehen Ganji Mhangon, osaston puheenjohtajan Alick Nyasulun ja osaston kaksi entistä puheenjohtajaa Alick Mhangon ja Mhonen taivuttamaan Yadangaa ostamaan puolueen jäsenkortin. Yadanga sanoi heille: ”Olen menettänyt hampaani, koska en halunnut ostaa korttia. Olen menettänyt toimeni, koska en halunnut ostaa korttia. Minua piestiin ankarasti, omaisuuteni hävitettiin ja minut pakotettiin pakenemaan Zambiaan – kaikki tämä, koska en halunnut ostaa korttia. En aio ostaa sitä nytkään.” Kun he olivat ilmoittaneet Yadangan vastauksen herra Nyirendalle, niin he järjestivät 20-miehisen joukon hakemaan hänet hänen kotoaan. Yadanga pakeni perheineen Mosambikiin, sen jälkeen kun eräs ystävällinen Nuorisoliigan jäsen oli varoittanut häntä, että ”he ovat tulossa tappamaan sinut”.
Natanda Madula Chiwetan kylästä Mchinjin alueelta oli tuskin päässyt kotiin käveltyään lähes 50 kilometriä Lilongwen lentokentältä, kun nuorisoliigalaiset pakottivat hänet ja viisi muuta todistajaa menemään Lemween Malawin kongressipuolueen osaston virastoon, jossa alueen puheenjohtaja Jemusi kysyi: ”Kas vain, te olette tulleet takaisin! Miksi ensi sijassa lähditte tästä maasta?” Madula vastasi, että hän Jehovan todistajana kieltäytyi sekaantumasta politiikkaan eikä halunnut tulla poliittisen puolueen jäseneksi ostamalla jäsenkorttia. Madulan kieltäytyminen suututti puheenjohtaja Jemusia siinä määrin, että hän määräsi neljä miestä, joiden nimet ovat Chimpase, Wailesi, Kaochi ja Chagamba, lyömään Madulaa. Jemusi itse potki ja tallasi Madulaa saappaillaan, sitten he riisuivat hänet alasti, löivät häntä vielä ja raahasivat hänet lopulta ulos rakennuksesta. He kohtelivat viittä muuta todistajaa samalla julmalla tavalla, mutta kaikki todistajat pysyivät lujina vakaumuksessaan. Kun heitä uhattiin lisää, he pakenivat Mosambikiin.
Nämä ovat ainoastaan muutamia niistä kymmenistä raporteista, joita tulee kaikista osista Malawia. Mzimban alueella poltettiin seitsemän kotia ja todistajia lyötiin tai kidutettiin. Neljä lasta kuoli Mtundun kylässä ja saman verran Lusangan kylässä ruoan niukkuuden takia ja koska heitä ei päästetty sairaaloihin. Tällä samalla aueella (Rumphissa) pohjoisella seudulla on poltettu 27 taloa Mtundussa, 9 Mjumassa ja 14 Rumphin kaupungissa. Todistajien oli pakko paeta tältä alueelta metsäsavannille ja korkeille vuorille.
Malawin kansalaiset ovat nämä hirvittävät asiat havaitessaan ratkaisun edessä. Kun he ovat vakiinnuttaneet kansallisen itsenäisyytensä, mitä he halusivat monet vuodet, aikovatko he nyt tukahduttaa omantunnon vapauden ja Jumalan palvonnan tai sallia hallituksensa tehdä sen esittämättä vastalausetta? Onko siellä niitä, jotka sen sijaan häpeävät tällaista toimintaa ja jotka ovat halukkaita tarjoamaan kuvaannollisen ”maljallisen kylmää vettä” vainottujen kristittyjen lohdutukseksi ja avuksi ja osoittavat siten olevansa Kristuksen puolella? Kyllä siellä on, kuten seuraava kirjoitus ilmaisee.