Tunnetko Pelastusarmeijaa?

”KYLLÄ tunnen”, vastaavat miljoonat ihmiset niissä 86 maassa, joissa on pelastusarmeija. Heidän vastauksensa merkitsee tavallisesti, että he tietävät pelastusarmeijan tekevän yhteiskunnallista ja avustustyötä ja että he tuntevat sen keräystoiminnan, varsinkin joulun tienoilla. Se merkitsee ehkä sitä, että he ovat nähneet köyhälistökortteleitten hylättyjen ihmisten jonottavan pelastusarmeijan keittiön edessä. Tai he ovat katselleet, miten sen jäsenet ovat huomiota herättävissä virkapuvuissaan saarnanneet kadunkulmissa tai soittaneet torviaan paraateissaan. Mutta mitä tavallinen ihminen tietää pelastusarmeijasta näiden ulkonaisten seikkojen lisäksi? Mistä se on saanut alkunsa? Miksi se on järjestetty sotilaalliseen tapaan? Onko se uskontojärjestö, jolla on omat oppinsa ja opetuksensa niin kuin muilla kirkkokunnilla?

Vain harvat tuntevat sellaisia asioita pelastusarmeijasta. Monet pitävät sitä eräänä hyväntekeväisyyslaitoksena, joka auttaa tarpeessa olevia ja köyhiä ja on usein mukana auttamassa onnettomuustapauksissa. Jotkut tuntevat sen avun ja rohkaisun, mitä se antoi liittoutuneiden sotilaille ensimmäisen maailmansodan aikana seuratessaan heitä aina taisteluun asti ja tarjoillessaan kahvia ja munkkeja rintamalinjoilla. Useammat ovat tutustuneet sen työhön toisen maailmansodan aikana, jolloin pelastusarmeijalla oli tuhat kiertävää kanttiinia sijoitettuina strategisiin kohtiin kautta maailman – joista kaksi evakuoitiin Dunkerquessä. Tällainen hyväntekeväisyystyö ja sodanavustusohjelma mielessään tuhannet ihmiset ovat suostuvaisia, kun tämä armeija pyytää rahaa toimintansa jatkamiseen. Mutta minkälaatuista järjestöä nämä avustajat tukevat todellisuudessa?

ARMEIJAN SYNTY JA KASVU

Vajaat sata vuotta sitten kourallinen evankelistoja ”avasi tulen” syntiä ja turmelusta vastaan Itä-Lontoon köyhälistökortteleissa. Taistelu sai pian Saatanaa vastaan käytävän sodan luonteen Kristuksen sanoman viemiseksi köyhille, poljetuille ja kirkottomille. Mentiin kapakoihin, käytiin kodeissa, ja sairaille ja köyhille annettiin hoitoa ja huolenpitoa. Hämmästyttävän lyhyessä ajassa tämä liike kasvoi huomattavaksi maailmanlaajuiseksi järjestöksi, pelastusarmeijaksi.

Sen perustaja, William Booth, sanoi kerran: ”Tahdon uskontoni samanlaisena kuin teeni – kuumana.” Boothin innokas halu viedä uskontonsa ihmisille, olivatpa he sitten keitä tahansa ja missä hyvänsä, pani hänet eroamaan uneliaista tavanomaisista kirkoista. Vuonna 1861 hänet pakotettiin eroamaan metodistikirkosta ristiretkeilyjensä takia. Mutta Booth jatkoi saarnaamista kaikkialla – teltoissa, talleissa, teattereissa, kapakoissa – missä vain hän voi tavata ihmisiä, jotka halusivat kuunnella hänen sanomaansa. ”Hänen suunnitelmansa ei ollut perustaa kirkkoa”, ilmoittaa eräs virallinen pelastusarmeijan julkaisu. ”Mutta kun hän yritti lähettää käännynnäisiä kirkkoihin, niin he eivät tunteneet olevansa kotonaan kurjan ulkoasunsa takia. Ja niin Booth perusti kristillisiä lähetyskeskuksia näille käännynnäisille” Itä-Lontoon köyhälistökortteleihin. Se tapahtui vuonna 1865. Nämä keskukset kasvoivat nopeasti, ja toukokuussa 1878 tulivat niissä olevat tunnetuiksi pelastusarmeijana.

Järjestö levisi nopeasti Skotlantiin ja Walesiin; se saapui Yhdysvaltoihin vuonna 1880, Australiaan ja Ranskaan vuonna 1881; vuonna 1883 se perustettiin Etelä-Afrikkaan, vuonna 1889 Suomeen ja vuonna 1895 Japaniin. Pelastusarmeijan nopeasta kasvusta todisti kesäkuussa 1914 pidetty kansainvälinen 50-vuotisjuhlakongressi. Silloin tulvi noin 40 000 pelastusarmeijalaista useammasta kuin viidestäkymmenestä maasta ja siirtokunnasta Lontooseen, mikä teki siitä heidän suurimman kansainvälisen kokouksensa tähän päivään mennessä. Yksistään Yhdysvalloissa on pelastusarmeijalla nyt noin 250 000 jäsentä.

Vaikka pelastusarmeijan perustaja kielsi eläessään sen olevan uskontokunta, niin se lopulta tunnustettiin sellaiseksi. Syyskuussa 1917 julisti Yhdysvaltain sotaministeriön sotaylituomari: ”Pelastusarmeija on maailmanlaajuinen uskontojärjestö . . . Se on olemassa erillisenä juridisena henkilönä; sillä on hyväksytty uskontunnustus ja palvontamuoto, määrätty ja erillinen kirkollishallitus, säännönmukaiset oppi- ja kurinpitosääntönsä, erillinen uskonnonhistoria, jäsenluettelo, mikä ei liity mihinkään muuhun kirkkokuntaan . . . Muiden kirkkojen tavalla sillä on oma kirjallisuutensa, vakiintuneet uskonnolliset palvontapaikat, säännölliset seurakunnat, säännölliset jumalanpalvelukset, pyhäkoulu nuorten uskonnonopetusta varten ja koulut sen ’pappien’ valmistamista varten. Näiden pappien tehtävät näyttävät olevan samanlaiset kuin minkä muun kirkon pappien toimet tahansa.”

HAJAANNUKSET JA JAKAUMAT

Pelastusarmeijan kehittyessä johti sisäinen riita uusien uskontokuntien syntymiseen, ja ne on hahmoteltu samojen sotilaallisten suuntaviivojen mukaan kuin äitijärjestökin. Ensimmäinen suurempi hajaannus Yhdysvalloissa tapahtui vuonna 1884, noin neljä vuotta armeijan saavuttua sinne. Siihen mennessä armeija oli lisääntynyt noin viiteentuhanteen jäseneen ja kolmeensataan upseeriin pilkan ja tulisen vainon keskellä. Mutta sitten syntyi vaikeus, kun kenraali Booth määräsi majuri Thomas E. Mooren, joka oli Amerikan-voimien komentaja, luopumaan asemastaan ja tarttumaan Etelä-Afrikan työn johtoon. Moore vastasi tähän muodostaen erillisen pelastusarmeijan. Hän perusti uuden järjestönsä vuonna 1884 ja otti arvonimen kenraali. Seuraavana vuonna annettiin muutoskirja nimellä Amerikan pelastusarmeija.

Mooren erottamisen jälkeen pantiin majuri Frank Smith johtamaan niin sanottua ”maailmanlaajuista” eli englantilaista pelastusarmeijaa erotukseksi Amerikan pelastusarmeijasta. Seurasi kilpataistelu, missä lopulta rekisteröity Mooren armeija joutui tappiolle kansainvälisen pelastusarmeijan kasvaessa ja menestyessä. Lokakuussa 1889 johti eversti Richard E. Holz komennossaan olevan Amerikan pelastusarmeijan haaran sovintoon kansainvälisen järjestön kanssa. Jotkut keskukset kieltäytyivät kumminkin palaamasta, ja ne yhtyivät lopulta ja järjestäytyivät uudelleen ja muuttivat vuonna 1913 nimensä Amerikan Pelastustyöntekijöiksi.

Amerikan Pelastustyöntekijät on toiminut tähän päivään asti, vaikka se onkin pysynyt pienenä järjestönä, jolla on ainoastaan 35 kirkkoa ja 2 350 jäsentä. Sen toiminta rajoittuu enimmäkseen Yhdysvaltain itäosaan, missä sen päämaja sijaitsee Philadelphiassa, Pennsylvaniassa. Pelastustyöntekijäin opit ovat itse asiassa samat kuin pelastusarmeijankin, ja sen tarkoitus ja järjestö ovat olennaisesti samat.

Merkitykseltään suurempi hajaannus tuli vuonna 1896 Boothin perheessä esiintyneen särön takia. William Boothilla oli kahdeksan lasta, ja kaikki paitsi yksi, joka kuoli nuorena, osallistuivat toimeliaasti pelastusarmeijan kasvuun ja laajenemiseen. Seurasipa kaksi heistä, hänen vanhin poikansa Bramwell ja Evangeline, lopulta isäänsä koko järjestön ylikomentajan virkaan. Kenraalin toinen poika, Ballington, oli myös kyvykäs johtaja, ja kun hänet pantiin Amerikan voimien johtoon majuri Smithin jälkeen vuonna 1887, niin seurasi estottoman edistyksen kausi. Mutta Ballington menetti lopulta isänsä suosion, ja kun hänet määrättiin luopumaan johtoasemastaan Amerikassa, niin hän jätti pelastusarmeijan.

Pelastusarmeijalaiset rakastivat ja kunnioittivat Ballingtonia, ja väitetään, että jos hän olisi yrittänyt muodostaa uudelleen pelastusarmeijan Yhdysvalloissa riippumattomana, rekisteröitynä järjestönä, niin hän olisi onnistunut. Hän ei halunnut kuitenkaan tehdä tätä. Vasta ystäviensä kehotuksesta hän päätti aloittaa uuden liikkeen, ja hän ja hänen vaimonsa julistivat hänen tämän tehdessään: ”Emme ole yrittäneet kutsua puolellemme keitään niistä tovereista, jotka yhä ovat kansainvälisessä järjestössä ja luottavat siihen.”

Hänen julistuksestaan huolimatta monet pelastusarmeijalaiset yhtyivät uuteen järjestöön, mikä nimitettiin huhtikuussa 1896 virallisesti Amerikan Vapaaehtoisiksi. Seurauksena oli, että Amerikan Vapaaehtoisilla oli vajaassa vuodessa 140 keskusta ja 400 komentavaa upseeria sekä 50 esikuntaupseeria. Järjestö muodostettiin samojen sotilaallisten suuntaviivojen mukaan kuin pelastusarmeija. Ballingtonista tuli kenraali, ja hän palveli siinä ominaisuudessa kuolemaansa, vuoteen 1940, asti. Häntä seurasi hänen vaimonsa, joka kuoli vuonna 1948, ja sitten hänen poikansa Charles Brandon Booth.

Nykyään Vapaaehtoisten päämaja valvoo New Yorkin kaupungissa 204 kirkkonsa ja 28 230 jäsenensä toimintaa. Erään virallisen julkaisun mukaan tämä järjestö ”on pyhitetty Amerikan kansan palvelukseen kansallis-uskonnollis-yhteiskunnallisena hyväntekeväisyysjärjestönä, mikä antaa aineellista ja hengellistä apua puutteessa oleville rotuun, uskontunnustukseen tai väriin katsomatta”.

SOTILAALLINEN JÄRJESTÖ

Kenties silmiinpistävin piirre pelastusarmeijassa on se, että se muistuttaa ulkonaisesti nykyajan sotilasjärjestöjä. The Faith of the Salvationist (Pelastusarmeijalaisen usko), pelastusarmeijan kirjanen, selittää sen hyväksymää sotilaallista järjestöä: ”Johdonmukaisuus hillitsi armeijan syntykokeiluja. Jos ’pelastusarmeija’, niin sota pahaa vastaan mieluummin kuin lähetystoiminta; jos sota, niin Sotahuuto [pelastusarmeijan virallinen julkaisu]; jos armeija, jolla on sota käytävänä, niin kenraali mieluummin kuin ylivalvoja; jos kenraali, niin upseerit mieluummin kuin saarnaajat tai taloudenhoitajat; jos upseerit, niin sotilaat mieluummin kuin jäsenet; jos sotilaat, niin virkapuvut. Näin kehkeytyi tämä tarina yhtä esteettömästi kuin on ominaista sille, mikä on uutta ihmisten keskuudessa.” Eräs virallinen pelastusarmeijan julkaisu selittää, että ”sotilaallista hallintomuotoa käytetään sen tehokkuuden ja henkilökunnalta vaaditun kurin takia”.

Nykyään käytetään sotilaallisia ilmaisuja pelastusarmeijan melkein jokaisen teon tai toiminnan kuvaamiseksi. Sen sijaan että puhuttaisiin paikallisseurakunnasta, puhutaan ”osastosta”. Päästäkseen ”sotilaaksi” uuden ”alokkaan” täytyy allekirjoittaa ilmoitus, jota kutsutaan ”taistelusitoumukseksi”, ja kun hän kuolee, niin hänet ”ylennetään ihanuuteen”. Kun toiminta aloitetaan uudella alueella, siitä puhutaan ”tulen avaamisena”, ja kun joku määrätään lähtemään johonkin toiseen tehtävään, niin häntä käsketään ”ottamaan jäähyväiset”.

Pelastusarmeijassa on kahdenlaisia jäseniä: sotilaita ja virkaan määrättyjä upseereita. Sotilaaksi pääsyä varten vaaditaan asianomaista allekirjoittamaan taistelusitoumus, julistus, joka sisältää pelastusarmeijan yksitoista perusoppia, mitkä on esitetty sen vuodelta 1878 olevassa peruskirjassa. Hänen täytyy myös sitoutua toimeliaasti tukemaan armeijan periaatteita ja työtä ja kieltäytymään alkoholijuomien käytöstä sekä vastustamaan sitä. Sotilas ostaa oman virkapukunsa, ja hänen odotetaan kantavan sitä hiljaisena todistuksena ja merkkinä palvelukseen tarjoutumisesta.

Pelastusarmeijan upseerit ovat toisaalta kokoajan työntekijöitä, jotka ovat kaikki virkaan asetettuja evankeliuminpalvelijoita. Heidän täytyy kantaa virkapukuaan koko aika, ja he saavat viikkopalkkansa heidän tukemisekseen palveluksessa. Kelvatakseen upseeriksi sotilaalla täytyy olla keskikoulusivistys, ja hänen täytyy olla vähintään kuusi kuukautta aktiivipalveluksessa jossain pelastusarmeijan osastossa. Sitten hän voi anoa upseeriksi, ja jos hänet hyväksytään, niin hän on kelvollinen käymään pelastusarmeijan kadettikoulun, sisäoppilaitoksen, minkä kaksivuotinen (Suomessa 8–9-kuukautinen) kurssi valmistaa hänet kokoajan palvelukseen. Upseeri valmistuu koulusta kadettiluutnanttina ja voi edistyä siitä korkeampiin arvoihin, kuten kapteeniksi, majuriksi, everstiksi jne. Nykyään on yli 26 000 pelastusarmeijan upseeria koko maailmassa.

Järjestön poikkeuksellinen piirre on naisille annettu huomattava asema. Armeijan oppien mukaan ”naisten asema on sama kuin miesten”. Sen tähden on naisilla ollut paljon tekemistä pelastusarmeijan johdon ja hoidon suhteen, ja he ovat usein joutuneet miesten ylivalvojiksi. Palvelihan Evangeline Booth kolmekymmentä vuotta pelastusarmeijan johtajana Yhdysvalloissa ja johti viisi vuotta koko maailmanlaajuista järjestöä. Yhdysvalloissa on nykyään upseereina enemmän naisia kuin miehiä.

Jotkut saattavat ylistää tasaveroisuutta miesten kanssa jalona ihanteena, mutta se on suoraan vastoin Raamatun periaatetta: ”Kristus on jokaisen miehen pää ja . . . mies on vaimon pää.” Apostoli Paavali osoitti, että naisen asiana ei ole ottaa johtoa miesten opettamisessa kristillisessä seurakunnassa, kun hän sanoi Timoteukselle: ”Minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa.” Suodessaan naisille samanlaiset palvelusedut pelastusarmeija ei noudata Raamatun antamaa esimerkkiä. Erottavien sotilaspukujen käyttäminen ei liioin ole Jeesuksen ja hänen apostoliensa antaman esimerkin noudattamista. Se on pikemminkin tämän maailman sotilasjärjestöjen jäljittelemistä. – 1. Kor. 11:3; 1. Tim. 2:12.

OPIT JA USKOMUKSET

Pelastusarmeijalaisen päämääränä on käännynnäisten saaminen. ”Usko äkilliseen kääntymykseen on ’hänen veressään’ – missä tahansa, milloin tahansa, kenen tahansa kohdalla”, selittää eräs pelastuskirjanen. Yhteiskunnallinen työ ja avustustyö kuuluu myös ohjelmaan, mikä pitää pelastusarmeijan uskonnon yleisön mielessä. Mutta mitkä sen opit ja uskomukset ovat? Perustuvatko ne Raamattuun?

Pelastusarmeijan opit ovat melkein samat kuin useimpien protestanttisten kirkkokuntien opit. Kolmas niistä yhdestätoista päävakuutuksesta, mitkä jokaisen käännynnäisen täytyy allekirjoittaa tullakseen pelastusarmeijalaiseksi, sanoo: ”Me uskomme, että Jumalassa on kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, jakamattomat olemukseltaan ja tasavertaiset voimassa ja kunniassa.” Ja yhdestoista vakuuttaa: ”Me uskomme sielun kuolemattomuuteen . . . ja jumalattomien loputtomaan rangaistukseen.” The Faith of the Salvationist selittää: ”Pelastusarmeijalainen uskoo helvettiin. Hänen sanavarastossaan on lause ’iankaikkisesti kadotettu’, vaikka hän voi pidättyä esi-isiensä eloisasta ja mielikuvituksellisesta kielenkäytöstä puhuessaan tästä aiheesta.”

Mutta opettaako Raamattu kolminaisuusoppia, että Jumala, Kristus ja pyhä henki ovat tasavertaiset ja että ne ovat kolme persoonaa yhdessä olemuksessa? Ei Jeesus eivätkä hänen apostolinsa opettaneet tällaista oppia. Jeesus tunnusti tosiaan: ”Isä on minua suurempi.” Jeesus ei yrittänyt koskaan anastaa Isänsä ylintä asemaa ollakseen hänen vertaisensa, niin kuin kolminaisuusoppi väärin opettaa hänen olevan. Professori E. Washburn Hopkins huomautti kirjassaan Origin and Evolution of Religion (Uskonnon alkuperä ja kehitys): ”Jeesukselle ja Paavalille oli kolminaisuusoppi ilmeisesti tuntematon; he eivät missään tapauksessa sano mitään siitä.” Arthur Weigall mainitsee kirjassa The Paganism in Our Christianity (Pakanuus kristillisyydessämme), että ”sanaa ’kolminaisuus’ ei esiinny missään kohdassa Uudessa testamentissa.” Hän lisää, että ”tämän käsityksen alkuperä on tyystin pakanallinen”. – Joh. 14:28; Fil. 2:6.

Samaten on usko ihmissielun kuolemattomuuteen ja sen iankaikkiseen kidutukseen kuulunut oleellisena osana pakanauskontoihin vuosituhansia, mutta Raamatusta ei löydy mitään tukea näille opeille. Kreikkalainen oppinut Benjamin Wilson huomautti raamatunkäännöksessään The Emphatic Diaglott, että niissä yli 800 kohdassa, joissa sielua vastaavat alkuperäiset heprealaiset ja kreikkalaiset sanat esiintyvät, ”ei kertaakaan tavata sanoja kuolematon tai kuolemattomuus näitä sanoja määrittävinä niiden yhteydessä”. Mutta Raamatun lukija löytää monta samanlaista lausuntoa kuin Hesekielin 18:4: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” Ja sen sijaan että Raamattu opettaisi iankaikkista vaivaa kuolleille, se sanoo: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” – Saarn. 9:5, 10; Jes. 53:12; Ps. 22:30.

Pelastusarmeija sanoo myös, että ”kaste ja Herran ehtoollinen eivät ole välttämättömiä sielun pelastukselle, eikä se noudata niitä”. Mutta Jeesuksen nimenomainen jäähyväiskäsky seuraajilleen oli: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä, kastaen heidät.” Apostolien palveluskertomus Raamatun Apostolien teoissa osoittaa, että he noudattivat tätä käskyä. Jeesus neuvoi seuraajiaan myös ”Herran ehtoollisen”, sen viimeisen aterian, suhteen, minkä hän nautti opetuslastensa kanssa, että heidän tuli viettää hänen kuolemansa muistoa: ”Tehkää se minun muistokseni.” Näillä kahdella seikalla, kasteella ja ”Herran ehtoollisella”, on rikas kuvaannollinen merkitys kristityille, ja Jeesus velvoitti tosi kristityt noudattamaan niitä. – Matt. 28:19, Um; Luuk. 22:19.

Vaikka monet, jotka ovat tukeneet pelastusarmeijaa eri tavoilla, ovat saattaneet pitää sitä pelkästään yhteiskunnallisena hyväntekeväisyysjärjestönä, niin lähempi tarkastelu osoittaa, että se on pääasiassa uskonnollinen liike, jolla on omat oppinsa ja opetuksensa. Ja vaikka monet sen upseereista ja sotilaista saattavat osoittaa esimerkillistä intoa, niin se sanoma, mitä he vievät ihmisille Kristuksesta ja ihmisen tulevaisuudentoivosta, ei perustu Jumalan sanan täsmälliseen tuntemukseen.