Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • w59 15/9 s. 428-431
  • Elämäntehtäväni täyttäminen

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Elämäntehtäväni täyttäminen
  • Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1959
  • Samankaltaista aineistoa
  • Mielihyvän saaminen palvelemisesta Jehovan tahdon mukaan
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1983
  • Färsaarten ainutlaatuiset yhteydet
    Herätkää! 2010
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1957
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1961
Katso lisää
Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1959
w59 15/9 s. 428-431

Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Gust W. Maki

KUN hoidin ahkerasti tehtävääni S/S Saramaccalla joulukuussa 1933 Tampassa, Floridassa, niin tuli laivaan vieras, jolla oli salkku. Hän sanoi, että hänellä on kirjasia, mitkä maksavat viisi senttiä kappale tai 25 senttiä kuusi kappaletta. Mikä sai minut pysähtymään? Huomaamani raamatunpaikat, ja niin minä ojensi miehelle neljännesdollarin. Hän antoi vuorostaan minulle kirjaset. Jatkoin työtäni pannen kirjaset taskuuni.

Kun vertailin maan päällä vallitsevia tosiasioita ja olosuhteita raamatunkohtiin seuraten Raamatun tekstejä näiden kirjasten avulla, niin ymmärrykselleni selvisi, että tämä oli sen ”Valtakunnan hyvä uutinen”, mitä Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan. Toiset seikat, kuten sielun kuolemattomuuden, helvetintulen kidutuksen ja kolminaisuuden, havaitsin Saatanan valheiksi. Menetin kaiken arvonantoni niitä uskontoja kohtaan, joita olin kannattanut ja kunnioittanut.

Tiesin löytäneeni totuuden, mutta se ei ollut aivan selvää, miten voisin olla todistaja Jehovan puolesta. Aloitin ensin lähettämällä Valtakunnan sanomaa kaikille sukulaisilleni ja tuttavilleni kaukana ja lähellä, ja vieraille yritin antaa kirjasia, niin monelle kuin mahdollista. Lähetin monille sukulaisilleni ja ystävilleni toistamiseen enemmän kirjallisuutta, mutta ketkään eivät suhtautuneet siihen suosiollisesti. Minnesotassa oleva sisareni vastasi: ”Kukaan ei välitä täällä siitä uskonnosta.” Hän oli syntynyt luterilaisena niin kuin minäkin, eikä hänellä ollut mitään aikomusta vaihtaa sitä. Eräs otaksumani ystävä lähetti Valtakunta-kirjasen takaisin minulle paluupostissa.

Toukokuussa 1938 tuli Portlandissa, Oregonissa, kaksi vierasta laivaan. Toinen ojensi minulle todistuskortin tietämättä, että olin kiinnostunut. Vein hänet hyttiini. Hän hämmästyi kovasti nähdessään Seuran julkaisuja, kalenterin ja kirjoja ympärilläni hytissä. Veli Ventros ilmoitti sitten minulle suuren konventin, mikä tuli pidettäväksi kesäkuussa Seattlessa, Washingtonissa. Voidakseni mennä sinne minun oli jätettävä toimeni. Olin kauan halunnut tulla kastetuksi. Meitä kastettiin tuossa konventissa 260. Se oli minulle kuin uusi lähtökohta.

Konventin jälkeen jouduin Seattlen seurakunnan yhteyteen, missä monet julistajat harrastivat gramofonityötä. Minäkin sain gramofonin. Se oli minulle todellinen siunaus, koska se suoritti suurimman osan puhumisesta ja otti todistuskortin sijan. Toiseksi minä hankin yhden Seuran puhekoneista ja asensin sen yhdeksän metrin veneeseen voidakseni esittää Valtakunnan levyjä rannikolla. Mutta se ei näyttänyt yhtä vaikuttavalta kuin esittäminen ovilla, joten jätin sen.

Mitä enemmän suoritin todistamista talosta taloon, sitä suuremmaksi tunsin kokoajan palveluksen velvoituksen. Sain joulukuussa 1939 tienraivausmääräyksen Seuralta. Olin yhä tienraivaajana oltuani kaksi vuotta kokoajan palveluksessa, mutta nyt voin katsoa taakseni ja nähdä monta täpärää tilannetta, joista pelastuin, sekä ymmärtää, että minä pysyin työssä ainoastaan Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä, ja Jehova huolehti minusta niin kuin lesken öljyastiasta. – 1. Kun. 17:16.

Port Angelesissa, Washingtonissa, sain marraskuussa 1941 määräyksen mennä erikoistienraivaajaksi Olympiaan, Washingtoniin, kolmen muun erikoistienraivaajan kanssa. Olin tästä erittäin onnellinen. En nukkunut sinä yönä ollenkaan, vaan kokoilin tavaroitani lähteäkseni varhain aamulla. Saavuttuamme Olympiaan eräs paikallisista julistajista osoitti meille pienen talon noin kolmen kilometrin päässä metsässä, ja me voimme saada sen ilmaiseksi. Tämä oli hyvä, koska meillä ei ollut kenelläkään mainittavasti rahaa.

Talossa oli vanha puuhella, mutta sateisella ilmalla voitiin keittää tai lämmittää hyvin vähän. Kahdella pojalla oli autot, joilla pääsimme alueelle ja sieltä pois. Monissa taloissa saamamme vastaanotto oli aivan yhtä kylmä kuin se pieni kostea talo metsässä joulukuussa. Saimme myöhemmin autonkorjaamorakennuksen kaupungista, ja se oli paljon parempi.

Kun olimme käyneet Olympian muutamia kertoja, niin Seura jakoi ryhmämme, ja me lähdimme kaksittain. Veli Denerlinen ja minun piti mennä Grand Couleen, Washingtoniin. Me vuokrasimme siellä pienen talon tietämättä nytkään eräästä hyvää tahtovasta henkilöstä, varastonhoitajasta, ja siitä, mitä hän tekisi auttaakseen meitä. Hän antoi meille talon ilmaiseksi, ja hän antoi Valtakunnansalinkin ilmaiseksi. Tästä ja muista samankaltaisista tapauksista opin tietämään, että ”mihin kaupunkiin tai kylään te tulettekin, tiedustelkaa, kuka siellä on arvollinen, ja jääkää hänen luokseen, kunnes sieltä lähdette”, muuttamatta paikasta paikkaan. – Matt. 10:11; Luuk. 9:4.

Työtä vaikeutti toisinaan (joidenkuiden vuohimaisten ihmisten ja ei-kiinnostuneitten lisäksi) poliisin ja lainvalvojien sekaantuminen asiaan. Nämä kysyivät usein minulta asioita sillä tavalla, kuin olisin ollut epäiltävä henkilö. Kun olin todistanut määräalueellani neljä kertaa, niin halusin sen tähden muutosta. Mutta tälläkin kerralla sain nähdä, että hyvää tahtoa ilmeni yhä enemmän ja että poliisi tuli vähemmän epäluuloiseksi. Oli ikävää jättää alue, kun oli saanut hyvän tahdon lujitetuksi. Huomasin myös hyväksi todistamisen lainvalvojille mahdollisimman pian. He vaivasivat silloin minua vähemmän jälkeenpäin.

Kun minulle tuli määräys Gilead-kouluun elokuussa 1944, niin minusta tuntui, että olin liian vanha (olin silloin neljänkymmenen viiden ikäinen), mutta koska toivoin saavani määräyksen ulkomaille, niin innostuin yrittämään. Koska tehtävät Gileadissa siirtyivät nopeasti toisesta toiseen, niin minä en voinut luonnollisestikaan omaksua niin paljon kuin nuoremmat. Huomasin Gileadissa tehokkaaksi seuraavan: Mene eteenpäin äläkä hellitä.

Kun lähdimme Gileadista helmikuun 22. päivänä 1945, niin veli Knorr sanoi meille, että jotkut kurssilaiset saisivat odottaa ulkomaista määräystään. Veli Johnson ja minut kutsuttiin joulukuussa 1946 Brooklyniin New Londonista, Connecticutista, valmistautumaan ulkomaiselle kentälle. Minun piti ensin katsella pientä laivaa, mitä voitaisiin käyttää Länsi-Intian saaristossa. Odotin onnellisena sitä aikaa, jolloin saisin antaa todistusta eräillä pienillä meren saarilla. Menin hakemaan lupaa päästä merelle. Merenkulun neuvoja muisti minut ja tarjoutui lähettämään minut valtamerilaivaan yhdelle matkalle ensimmäisenä perämiehenä ja seuraavalle matkalle kapteenina. Kun sanoin neuvojalle, että en voi tehdä sitä, koska olen menossa lähetysmatkalle Länsi-Intian saarille, niin hän ei voinut ymmärtää, miksi minua kiinnosti sellainen tehtävä, koska siitä ei saanut rahaa.

Lopulta nousi neljä meistä marraskuun 16. päivänä 1948 Seuran kaksikymmentonniseen kuunarijahtiin, mikä lähti New Yorkin kaupungista Nassauhun, Bahamasaarille. Kolmikymmenpäiväisen rajun, myrskyisen purjehduksen jälkeen saavuimme turvallisesti Nassauhun, Bahamasaarten pääkaupunkiin. Kaikki sikäläiset veljet olivat iloisia, kun me tulimme auttamaan heitä. Veli Porter sanoi: ”Sää on ollut hieno, odotin teitä kauan sitten.”

Kaksi viikkoa myöhemmin aloimme todistaa Bahaman saariryhmän uloimmilla saarilla käyttäen jahtia viemään meidät siirtokunnasta toiseen. Alus oli myös meidän kotiimme kaikessa, keittämisestä vaatteittemme pesuun asti. Me ankkuroimme kylien edustalle, käytimme sitten soutuvenettä mennäksemme maihin ja palataksemme keinuvaan kotiimme. Saarelaiset voivat erottaa heti vieraan aluksen tai muukalaiset. He olivat aina uteliaita kuulemaan uutisia. Toisissa paikoissa kokoontui suuret joukot rantalaiturille katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Huomasimme, että Bahamasaarten ihmisille on helppo saarnata. Melkein joka kodissa on Raamattu. He ovat ystävällisiä ihmisiä. Tavallinen ulkosaarelainen asuu pienessä puutalossa. Jotkut kalastavat, toiset viljelevät vähän tomaattia, hernettä, maissia ja jamssijuurta. Eräät pitävät karjaa – vuohia, lampaita tai lehmiä. Toiset harjoittavat olkikudontaa tehden mattoja, hattuja ja koreja.

Levitimme toisinaan jopa 15–20 kirjaa päivässä, vaikka ihmiset olivat köyhiä. Moni antoi viimeiset kaksi shillinkiänsä Raamatun tutkistelun apuvälineestä.

Useat paikkakunnan papit tarjosivat kirkkonsa käytettäväksemme. Me pidimme niissä raamatullisia esitelmiä. Kuuden ensimmäisen kuukauden aikana ei voitu puhua mistään vastustuksesta todistaessamme näillä ulkosaarilla.

Kesäkuussa 1949 muutimme Neitsytsaarille ennen vuotuisen hirmumyrskyn tuloa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli St. Thomas Yhdysvaltojen Neitsytsaari-ryhmässä. Tapasimme täällä lähetystyöntekijät ahkerassa työssä. He olivat panneet alulle pienen seurakunnan. Muutimme sieltä St. Johniin (Neitsytsaarilla) ja sitten Britannian Neitsytsaarille. Kaikki eristetyt saaret olivat aluettamme, emmekä olleet vielä alueemme laidassa. Neitsytsaarilta menimme eristetyille Leeward- ja Windward saarille. Meidät otettiin kaikkialla hyvin vastaan. Monet kysyivät: ”Milloin tulette takaisin?” Muuan liikemies sanoi St. Martinilla: ”Ihmiset eivät puhuneet koskaan Raamatusta. Mutta sen jälkeen kun te olette olleet täällä, jokainen puhuu Raamatusta.” Monet sanoivat, että nyt totuus tuli ensi kerran saarille.

Vuoden 1953 Yankee-stadionin konventin jälkeen seurasi jälleen edistys. Me saimme viidenkymmenen yhdeksän tonnin kaksipotkurisen dieselaluksen, mikä pystyi kulkemaan nopeammin ja useammissa paikoissa. Kun palasimme Great Inaguaan, Bahamasaarille, ja kävimme komissaarin luona, joka otti kirjallisuutta neljä vuotta aikaisemmin, niin kerroin hänelle, miten suurenmoista meillä oli ollut Yankee-stadionilla, ja hän sanoi: ”Olin siellä!” Hänelläkin oli eräitä stadionilla viimeksi julkaistuja teoksia. Anguillassa, Brittiläisessä Länsi-Intiassa, todistin kahdelle poliisille. Toinen sanoi: ”Olen anglikaani, mutta uskontoni muuttaminen ei vaadi minulta paljon, ja jos minä teen sen, niin minusta tulee Jehovan todistaja.” Toinen poliisi hymyili ja sanoi: ”Jos minä luen paljon enemmän kirjaa ’Uudet taivaat ja uusi maa’, niin minä jätän työni.”

Olen nähnyt viimeisinä viitenä vuotena perustettavan kolmelle eristetylle saarelle, joilla on suoritettu todistamista ainoastaan tätä alusta käyttäen, viidentoista, kahdentoista ja kuuden julistajan seurakunnat. Toisella saarella, Anguillalla, on viisi henkeä vertauskuvannut antaumuksensa vesikasteella. Yksi näistä viidestä on ilmoittautunut tienraivaajaksi. Näiden saarten asukasten keskuudessa ilmenee alati kasvavaa hyvää tahtoa. Useimmat pienillä saarilla olevat ihmiset ovat köyhiä, mutta monet osoittavat ystävällisyytensä kutsumalla syömään jotain tai nauttimaan jotain makeaa juomaa. Toiset tarjoavat mukaan munan tai kaksi tai jotain muuta, mikä saattaa olla ajankohtaista.

Eräs Trinidadista tullut lähetystyöntekijä tuli Carriacouhun, ja kun me kävimme talosta taloon, niin tämä sisar sanoi: ”Tämä ei ole tienraivausta; tämähän on aivan kuin kävisi vieraisilla.” Meidät kutsuttiin sisään joka talossa, missä kävimme, ja jollei kutsuttu, niin asetettiin tuoli talon varjoon.

Useimmissa pienten saarten asutusryhmissä ei ole sähkövaloa eikä juuri huvituksiakaan. Kun me siis järjestimme yleisen esitelmän, niin me ripustimme kaasulamppumme sopivaan paikkaan, tavallisesti puuhun tai jonkin tienvarrella olevan talon seinään. Ihmiset alkoivat pian kokoontua. Raamatullisen esitelmän jälkeen jatkuu tavallisesti hyvä keskustelu, joskus tunnin tai kauemminkin.

Pidän ulkomaisesta työmääräyksestäni, eikä se ole läheskään niin rasittava kuin odotin Yhdysvalloissa. Ihmiset ovat täällä aina valmiit puhumaan vieraille ja ovat ystävällisiä. Monet pyytävät tulemaan takaisin tutkimaan joka päivä satamassa ollessamme. Se on kuin kotikaupunki, missä jokainen on tuttu.

Seura myi toista vuotta sitten lähetystyöaluksen ”Light”, joten minä olen nyt maakrapu St. Maartenin saarella, sen sijaan että olisin meriä kyntävä kapteeni. Oli suurenmoista nähdä työn kasvavan Karibian saarilla ja kuinka seurakuntia aloitettiin saarella toisensa jälkeen ja työ sai lujan perustuksen. Seurakunnan julistajat tai erikoistienraivaajat tai vierailevat kierrospalvelijat todistavat hyvin useimmilla saarilla, St. Maarten on ystävällinen pikkusaari, ja elämän sanoman vieminen ihmisille täällä on tosi ilo. Meillä oli saaren hollantilaisessa osassa, missä minä toimin, seitsemäntoista muistonvietossa huhtikuussa 1958, mikä seikka teki meidät kaikki erittäin onnellisiksi. Jehovan siunaus voidaan nähdä tästä kasvusta. Oli ihmeellinen etu saada olla Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkin kaupungissa ja tulla jälleen takaisin lähetystyöhön tänne.

Olen erittäin kiitollinen Jehovalle, että minulla on ollut etu toimia yhdeksäntoista vuotta kokoajan palveluksessa tähän mennessä, ja minä kadun vain niitä aikoja, jolloin olisin voinut suorittaa parempaa palvelusta.

Minä tiedän, että Jehovan uuden maailman yhteiskunnan jäsenenä voi olla ainoastaan Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä.

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2026 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa