Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Elmer C. Ihrig

KUN äitini vuonna 1926 ensi kerran hankki muutamia Vartiotorni-Seuran julkaisemia kirjasia, en toki tullut kuvitelleeksi, että jonain päivänä täyttäisin elämäntehtäväni kokoajan palvelijana. Olin hylännyt nuo kirjaset ’vain jonain uutena uskontona’, mitä kohtaan ei minulla ollut mitään mielenkiintoa. Mutta tässä olen sittenkin Jehovan todistajien lähetystyöntekijänä Brittiläisessä Hondurasissa noin kolmenkymmenen neljän vuoden jälkeen, joista kaksikymmentä kuusi vuotta olen viettänyt kokoajan tienraivauspalveluksessa.

Ostimme ensimmäisen radiomme vuonna 1928, ja minusta tuntuu, että se oli paras rahansijoitus, mitä olemme tehneet tähän päivään mennessä. Aluksi meitä kiinnostivat vain paikalliset lähetykset, mutta myöhemmin, enemmän tai vähemmän sattumalta, käänsimme radiomme niille aaltopituuksille, joiden kautta Seura lähetti konventtiohjelmia. Aloin havaita, että tämä uskonto oli todella erilaista.

Kerran myöhemmin, kun olin vierailulla veljeni luona, huomasin, että hänellä oli joitakin julkaisuja. Kysyin heti, saisinko lainata niitä, ja hän suostui heti paikalla, koska hän oli vain vähän kiinnostunut niistä. Huomatessani Seuran osoitteen ja maininnan luettelosta, mikä oli saatavissa, lähetin Seuralle nimeni ja osoitteeni, eikä kestänyt kauan, kun luin mieltymyksellä kuvauksen jokaisesta luetellusta kirjasta ja kirjasesta. Mahdollisimman pian lähetin tilauksen.

Yhteydenotto paikalliseen seurakuntaan tapahtui melko harvinaisella tavalla. Yleensähän seurakunnan jäsenet käyvät kutsumassa ihmisiä, mutta tällä kertaa se tapahtui siten, että minä aloitin keskustelun erään vanhahkon miehen kanssa, jonka olin tuntenut jonkin aikaa. Hän oli tullut äkkinäisen sadekuuron takia suojaan uuteen taloon, mitä veljeni ja minä olimme rakentamassa. On vaikeata sanoa, kumpi meistä oli hämmästyneempi. Saimme tietää häneltä paikallisesta seurakunnasta, joka kokoontui siihen aikaan hänen kodissaan. Saimme tietää myös, että Seuran matkustavan edustajan oli määrä tulla piakkoin pitämään puhe paikkakunnalla. Meidät kutsuttiin sinne. Jos mielessämme olisi ollut vielä epäilyksiä siitä, oliko tämä totuus, niin tämä puhe karkotti ne kaikki pois. Täällä tapasin myös ensimmäiset tienraivaajat, jotka olen koskaan tuntenut. Muutamaa vuotta myöhemmin minulla oli etu työskennellä joidenkin tienraivaajien kanssa. Olen ollut aina kiitollinen siitä kokemuksesta. Se on auttanut minua hyvin paljon täyttämään elämäntehtävääni, varsinkin lähetyskentällä.

Kun katson taaksepäin ensimmäiseen kokemukseeni kenttäpalveluksessa, voin nähdä kuinka paljon järjestö on edistynyt tähän mennessä ja kuinka viisasta on pysytellä aina sen rinnalla kaikessa. Noina päivinä meillä ei ollut valmentajia apunamme. Työskentelin ensin tunnin verran erään veljen kanssa, sitten minulle annettiin kantamuksellinen kirjasia ja pari paperiarkkia. Silloin pantiin kiertämään anomuskirjelmä Valtakunnan sanomaa koskevien lähetysten sallimiseksi radiossa. Tämä työ oli minusta erittäin tärkeätä, koska olin itse kiinnostunut sanomaan radion välityksellä. Mutta sen, kuinka edistyin yksinäni, osoittaa se tosiasia, että työskentelin kolme sunnuntaiaamua perätysten saamatta jättää yhtään kirjasta ja saamatta yhtään nimikirjoitusta anomukseen. Tämä oli hyvin masentavaa, mutta olen ollut aina hyvin iloinen siitä, että en luopunut yrityksestä.

TIENRAIVAUSPALVELUKSEN ALKU

Vähän ajan kuluttua tapasin nuoren veljen, josta myöhemmin tuli ensimmäinen tienraivaustoverini. Puhuttuani hänen kanssaan ja luettuani niin monia rohkaisevia kenttäkokemuksia Seuran julkaisuista tunsin olevani valmis lähtemään tienraivaajaksi.

Juuri ennen lähtemistämme ensimmäiseen määräyspaikkaamme Missourissa, meillä oli etu olla läsnä konventissa, mikä oli minun ensimmäinen suuri konventtini. Veli Rutherford ja muut Seuran edustajat olivat siellä. Tämä olikin alkusysäys, mitä me tarvitsimme. Ensi kerran elämässäni minun täytyi nyt olla poissa kotoa. Aluksi ei tuntunut oikein mukavalta olla 800 kilometrin päässä kotoa ja vain yhdeksän dollaria (2 900 mk) rahaa mukana meitä molempia varten. Mutta kun me työskentelimme ja löysimme joitakuita, jotka osoittivat kiinnostusta ja joiden kanssa voimme olla yhteydessä, meistä alkoi tuntua paljon paremmalta.

Me emme ainoastaan aloittaneet työskentelyämme alueellamme osallistumalla suureen konventtiin, vaan eräänlaisena palkintona työmme suorittamisesta meillä oli myös suurenmoinen etu osallistua vielä toiseen konventtiin. Tällä kertaa oli kysymyksessä vuoden 1935 konventti Washingtonissa (D. C.). Konventissa läsnä oleminen oli meistä kuin ihme, sillä aina siihen asti kun lähdimme, emme tienneet, kuinka pääsisimme sinne. Mutta saimme jättää erikoisen paljon kirjallisuutta eräälle alueelle, ja hyvien veljien ja hyväntahtoisten ihmisten auttaessa meitä kykenimme maksamaan matkamme kouluautossa, jonka matkustajat olivatkin enimmäkseen Little Rockista, Arkansasista, tulevia tienraivaajia. Emme päässeet ainoastaan konventtiin, vaan vielä seuraavaan määräyspaikkaammekin Iowaan.

Jatkoin tienraivausta eristetyllä alueella useita vuosia. Vasta vuonna 1940 sain pienen kokemuksen seurakunnan perustamisesta. Löysimme huomattavan paljon kiinnostuneita henkilöitä alueelta, missä työskentelimme, ja ajattelimme, että sinne pitäisi muodostaa seurakunta. Kun vyöhykepalvelija tuli luoksemme, se oli järjestetty, ja hän suositteli minua seurakunnanpalvelijaksi. Huomasin ennen pitkää saavani vielä enemmän vastuuta. Pian sain Seuralta toisen kirjeen, missä minua tällä kertaa pyydettiin täyttämään vapaa paikka vyöhykepalvelijoitten riveissä.

Noin vuoden kuluttua vyöhyketyö päättyi. Silloin meille aukeni erikoistienraivaajan työ. Juuri tätä olinkin toivonut. Nyt voin tehdä paljon ovelta-ovelle-työtä ja saada monia tutkisteluja, koska juuri tähän aikaan Raamatun kotitutkisteluja yritettiin saada käyntiin oikein vakavasti. Kohta tämän jälkeen järjestettiin taas konventti. Täällä me ensi kerran kuulimme koulusta, jonka tarkoitus oli valmistaa lähetystyöntekijöitä ulkomaisia kenttiä varten. Mutta ajattelin, että se tietysti koskisi muita, ei koskaan minua. Olin väärässä. Pian tämän jälkeen osa ryhmästämme lähetettiin pieneen kaupunkiin Etelä-Illinois’hin. Minä menin myös. Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sain siellä kirjeen, mikä sai minut todella ajattelemaan ja rukoilemaan. Minkä luulette sen olleen? Kirje presidentin toimistosta, kirje, joka sisälsi anomuksen täytettäväksi Vartiotornin Raamattukoulua Gileadia varten. Siten sain edun ottaa osaa Gileadin kaikkein ensimmäiseen luokkaan.

Epäröin jättää toverini jonkin verran vaikealle alueelle, mutta hän rohkaisi minua lähtemään. Ihmiset olivat siellä toisinaan hyökänneet Jehovan todistajien kimppuun ja lyöneet heitä, ennen kuin me menimme sinne. Minua rohkaisi edelleen Gileadin jälkeen etu osallistua Chicagon konventtiin, ja tavata siellä muiden joukossa vanhahko pariskunta siitä kaupungista, josta olin lähtenyt mennäkseni Gileadiin ja joiden kanssa olin tutkinut. Iloitsin suuresti nähdessäni ainakin kahden henkilön tulevan esiin sellaiselta alueelta ja ottavan asenteensa Jehovan puolelle.

LÄHETYSTYÖN SIUNAUKSET

Vaikka ensimmäinen luokka päättyi vuoden 1943 keskivaiheilla, emme voineet tulla Brittiläiseen Hondurasiin ennen kuin lopulla vuotta 1945, mistä seurasi, että olen ollut täällä nyt viisitoista vuotta. Kun katson taaksepäin aikaan, jolloin vain noin kuusi tai kahdeksan oli pitämässä yllä totuuden valoa kaikkien nähtävänä ja kun nyt näen tapahtuneen kasvun, todella iloitsen, että minulla on pieni osuus siihen. Siellä oli silloin vain yksi pieni seurakunta, eikä yhtään seurakuntaa ympäristöalueilla. Minulla oli tapana mennä näille paikkakunnille pariksi viikoksi kerrallaan ja kylvää siementä levittämällä kirjoja, ottamalla tilauksia ja pitämällä puheita. Kun me nyt menemme sellaisille paikkakunnille, näemme joko seurakunnan tai ainakin joukon eristettyjä veljiä auttamassa siellä toisia näkemään totuuden valon.

Elämä tuntuu elämisen arvoiselta, kun näkee niiden joukossa sellaisia, joiden luona on käynyt ja joita on auttanut näkemään Valtakunnan totuuden. Kerron erään esimerkin. Siirtomaan länsiosassa on eristetty ryhmä ja joitakin kilometrejä kauempana pieni seurakunta. Täällä työskentelee kaksi nuorta erikoistienraivaajaa, jotka ovat maan alkuperäisiä asukkaita, ja he pitävät huolta molemmista ryhmistä. Toinen heistä on nuori mies, jonka luona kävin useita vuosia sitten, kun hän oli vielä pieni poika. Sitten vuonna 1954, jolloin avattiin toinen lähetyskoti siirtomaan toisessa osassa, löydettiin tämä sama nuori mies jälleen. Tällä kertaa hän oli valmis lähtemään. Siemen oli itänyt, ja tarvittiin vain vähän kastelemista ja hoitamista, kun se oli valmis tuottamaan hedelmää.

Eräässä toisessa pienessä, maaseudulla olevassa seurakunnassa on seurakunnanpalvelijana mies, jolle jätin kirjallisuutta ja jonka kanssa aloin tutkistelun joitakin vuosia sitten. Koska tämä alue oli huomattavan kaukana Belize’istä, en voinut jatkaa tutkistelua, mutta järjestin erään toisen veljen, joka asui melko lähellä häntä, jatkamaan sitä. Kun tutkistelun jatkuessa tuli ilmi, että meidän täytyy noudattaa avioliittoa koskevia vanhurskaita vaatimuksia, hän oli valmis tekemään niin. Nyt hän nauttii edusta palvella veljiään ja muita hyväntahtoisia ihmisiä lähistöllään. Minulle tuottaa iloa se, että olen voinut osaltani vähän auttaa häntä.

Kohta sen jälkeen kun toinen lähetyskoti oli avattu, perustettiin seurakunta. Sen ytimenä olivat ne muutamat henkilöt, joiden luona olin käynyt edellisinä vuosina, kun paikkakunta oli eristettynä alueena. Nyt kun lähetyskoti oli avattu, voimme olla siellä kastelemassa kylvettyä siementä, ja ennen pitkää se alkoi kasvaa ja tuottaa hedelmää. Vielä vuonna 1952, jolloin pidimme siellä ensimmäisen konventtimme, ei siellä ollut merkkiäkään seurakunnasta. Nykyinen seurakunta on siirtomaan voimakkaimpia. Se on edistynyt niin, että sen jäsenet kykenivät huolehtimaan monista paikallisista järjestelyistä konventin pitämiseksi. Eräs kotimainen erikoistienraivaaja, joka pääsi Gilead-koulusta New Yorkin kansainvälisessä Jumalan tahdon konventissa vuonna 1958, on siellä nyt valvojana.

Palattuani konventista vuonna 1958 minulle annettiin eräs lisäetu. Minut kutsuttiin Belize’iin auttamaan uuden haaratoimiston ja Valtakunnansalin rakentamisen valvomisessa.

Jos joku vielä epäröi kokoajan palvelukseen astumista, muistakoon: ”Teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennenkuin häneltä anottekaan.” (Matt. 6:8) Kahdenkymmenen kuuden vuoden henkilökohtaisesta kokemuksesta kokoajan palveluksessa voin sanoa olevan totta, että hän varaa kaiken tarpeellisen, sekä aineellisen että hengellisen. Toisinaan asiat näyttävät hyvin vaikeilta, mutta kun luottaa Jehovaan ja pysyy ahkerana hänen työssään, ne järjestyvät aina hyvin päin. Anna Jehovan osoittaa sinulle, että hän on hyvä. Pane hänet koetukselle alkamalla täyttää elämäntehtävääsi hyvän uutisen kokoajan julistajana nyt. Kun aika kuluu, kokoajan palveluksen uudet kentät epäilemättä avautuvat sinulle. Kenties tämä palvelusmuoto on erikoistienraivaustyö, jolloin voit mennä joko paikkakunnalle, missä ei ole veljiä ollenkaan, tai heikon seurakunnan yhteyteen, mikä tarvitsee kypsää apua. Kukaan todellakaan ei tiedä, mitä Jehovalla on niitä varten, jotka luottavat hänen sanoihinsa. Mutta me tiedämme, että mitä tahansa se onkin, se on hyvää.