Rikoksen tieltä toivon tielle

KERTONUT COSTA KOULLAPIS

TUIJOTIN VANKISELLINI LIKAISIA SEINIÄ JA PÄÄTIN, ETTÄ MINUN TÄYTYI KEKSIÄ KEINO SAADA KÄSIINI SUURI SUMMA RAHAA, JOTTA VOISIN KATKAISTA RIKOSKIERTEENI JA ALOITTAA UUDEN ELÄMÄN.

ISTUESSANI siinä – epätoivoisena ja masentuneena – muistelin, että edellisen vuoden aikana 11 ystävääni oli kuollut. Yksi hirtettiin murhasta, toinen teki itsemurhan odottaessaan murhaa koskevaa oikeudenkäyntiä, kolme kuoli huumeiden yliannostukseen, kaksi hakattiin kuoliaaksi katutappeluissa ja neljä kuoli liikenneonnettomuuksissa. Lisäksi useat muut ystäväni olivat eri vankiloissa kärsimässä rangaistuksia vakavista rikoksista.

Vankisellini hämäryydessä minä sitten epätoivoisesti rukoilin Jumalaa – kuka ikinä hän olisikaan – näyttämään minulle ulospääsytien tuosta rikollisuuden labyrintista. Ei kulunut kauankaan, kun sain vastauksen tuohon rukoukseen. Sillä välin onnistuin välttämään vakavan syytteen, joka koski toisen kimppuun käymistä pahoinpitelytarkoituksessa. Sopimus syyllisyyden myöntämisestä vähäisempiin rikkomuksiin osoittautui hyödylliseksi, ja pääsin lievemmällä syytteellä ja lyhennetyllä rangaistuksella. Mutta annahan minun ensiksi selittää, miten jouduin tuohon tukalaan tilanteeseen.

Synnyin Pretoriassa Etelä-Afrikassa vuonna 1944 ja kasvoin siellä. Varhaislapsuuteni oli murheellinen, ja isän väkivaltaiset raivonpuuskat, joita hänen toistuvat juopottelukautensa pahensivat, tekivät usein perhe-elämästämme onnetonta. Isä oli myös kova uhkapeluri, ja hänen mielialanvaihtelunsa johtivat siihen, että hän kohteli meitä kaikkia, erityisesti äitiäni, hyvin väkivaltaisesti niin sanallisesti kuin fyysisestikin. Päästäkseni pakoon jatkuvia riitoja hain suojaa kaduilta.

Tieni rikollisuuteen

Tästä seurasi, että minusta tuli maailmallisessa mielessä viisas hyvin nuoressa iässä. Esimerkiksi ollessani kahdeksanvuotias opin kaksi läksyä. Ensimmäisen opin, kun hallustani löydettiin leluja, jotka olin varastanut naapurista. Isäni hakkasi minut pahanpäiväisesti. Voin vieläkin kuulla hänen vihaisen uhkauksensa: ”Jos vielä joskus saan sinut kiinni siitä, että sinulla on varastettua tavaraa, väännän niskasi nurin!” En päättänyt, etten enää koskaan varastaisi, mutta päätin, etten enää koskaan jäisi kiinni. Ajattelin itsekseni, että ensi kerralla piilotan tavarat, eikä minua saada kiinni.

Toisen läksyn opin, kun olin vielä melko nuori, enkä ollut sekaantunut rikollisuuteen. Raamattutunnilla koulussa opettajamme opetti meille, että Jumalalla on persoonanimi. ”Jumalan nimi on Jehova”, hän sanoi yllätykseksemme, ”ja hän kuuntelee kaikkia rukouksianne, kunhan vain esitätte ne hänen Poikansa Jeesuksen nimessä.” Tämä teki melkoisen vaikutuksen nuoreen mieleeni, vaikkei se pysäyttänytkään luisuani kohti rikollista elämää. Kun siirryin yläasteelle, minusta oli itse asiassa tullut myymälävarkauksien ja murtojen asiantuntija. Ystävistäni koulussa ei ollut apua, koska monet heistä olivat jo olleet kasvatuslaitoksissa useista rikoksista.

Vuosien mittaan minusta tuli taparikollinen. Sekaannuin lukemattomiin päällekarkauksiin, murtoihin, autovarkauksiin ja pahoinpitelyihin ennen kuin olin täyttänyt kahtakymmentäkään. Koska oleilin jatkuvasti biljardisaleissa ja baareissa ja toimitin sutenöörien, prostituoitujen ja rikollisten asioita, en käynyt loppuun edes ensimmäistä vuottani ammattikoulussa.

Olin säännöllisesti sellaisten paatuneitten rikollisten seurassa, jotka vahingoittivat epäröimättä ketä tahansa, joka petti heidät. Opin, että minun kannatti pitää suuni kiinni eikä koskaan kerskailla saavutuksillani tai esitellä rahojani. Niin tekemällä vain kuuluttaisin, että oli tehty rikos, mikä voisi herättää poliisien huomion ja johtaa hankaliin kuulusteluihin. Mikä vielä pahempaa, se saattaisi johtaa odottamattomiin vierailuihin, kun muut rikolliset havittelisivat osuutta saaliista.

Tällaisesta varovaisuudesta huolimatta jouduin toisinaan poliisin valvontaan, koska minua epäiltiin sekaantumisesta laittomiin toimiin. Pidin kuitenkin huolta siitä, ettei hallussani koskaan ollut mitään, mikä voisi yhdistää minut johonkin rikokseen tai mistä minua voitaisiin syyttää. Kerran poliisit tekivät ratsian kotiimme kolmelta aamuyöstä. He tutkivat koko talon kahteen kertaan ja etsivät sähkölaitteita – paikallisen tukkukauppiaan varasto oli ryöstetty. He eivät löytäneet mitään. Minut vietiin poliisiasemalle sormenjälkien ottamista varten, mutta minua vastaan ei nostettu syytettä.

Huumeet astuvat kuvaan

Kahdentoista ikäisenä aloin säännöllisesti käyttää aivojen toimintaan vaikuttavia aineita. Terveyteni alkoi kärsiä tällaisesta väärinkäytöstä, ja monta kertaa olin vähällä kuolla yliannostukseen. Ennen pitkää minut esiteltiin lääkärille, jolla oli vahvat yhteydet alamaailmaan. Tämä johti siihen, että minusta tuli huumekauppias. Opin pian, että huumeiden toimittaminen vain muutamille välittäjille ei ollut niin riskialtista, koska silloin saatoin itse pysytellä poissa näkyvistä, kun muut ottivat riskit.

Valitettavasti jotkut niistä, joiden kanssa tein huumekauppoja, kuolivat yliannostukseen tai syyllistyivät vakaviin rikoksiin huumeiden vaikutuksen alaisena. Eräs ”ystävä” murhasi tunnetun lääkärin. Siitä tuli etusivun juttu kautta maan. Sitten hän yritti saada minut näyttämään syylliseltä, mutta en ollut edes kuullut tapauksesta ennen kuin poliisit saapuivat ovelleni. Oikeastaan poliisit tulivat usein kuulustelemaan minua eri rikoksista, joita oli tehty.

Eräänä päivänä tein kuitenkin jotakin hyvin typerää. Viikon mittaisen huume- ja juopotteluputken jälkeen hyökkäsin raivoissani kahden ihmisen kimppuun erään väärinkäsityksen johdosta ja vahingoitin heitä pahoin. Seuraavana aamuna he tunnistivat minut hyökkääjäksi, ja minut pidätettiin syytettynä pahoinpitelystä. Tällä tavoin päädyin vankilaan.

Suunnitelmana rikastua ja sitten siirtyä kaidalle tielle

Vapauduttuani vankilasta kuulin, että eräässä lääkealan yhtiössä oli varastonhoitajan paikka avoimena. Hain paikkaa ja vakuutin työnantajalle, että olin oikea ihminen työhön. Yhtiössä tuolloin työskennelleen ystäväni suosituksen perusteella sain työn. Ajattelin, että tämä tarjosi minulle keinon ansaita paljon rahaa ja lähteä jonnekin muualle aloittamaan puhdas elämä. Keskityin siis opettelemaan työn kaikki puolet niin nopeasti kuin mahdollista ja valvoin myöhään joka ilta opiskellessani lääkkeiden nimiä. Olin varma, että tästä alkaisi tie uuteen elämään.

Suunnitelmani oli, että tilaisuutta odotellessani ansaitsisin työnantajieni luottamuksen. Sitten sopivaan aikaan murtautuisin sisään ja varastaisin suuren määrän sellaisia lääkkeitä, joiden tiesin olevan hyvin arvokkaita mustassa pörssissä, myisin ne ja tulisin suhteellisen rikkaaksi mieheksi yhdessä yössä. Varmistaakseni vapauteni ja uuden elämän olin hankkinut alibin, jonka uskoin olevan vedenpitävä.

Tuli aika toteuttaa suunnitelma. Hiivittyäni eräänä yönä varastoon katselin hyllyjä, joilla oli satojen tuhansien dollareiden arvosta lääkkeitä. Tässä näin tilaisuuteni aloittaa uuden elämän ilman rikollisuutta ja väkivaltaa. Mutta ensi kertaa elämässäni omatuntoni alkoi vaivata minua. Mikä aiheutti tämän äkillisen omantunnon pistoksen? Olinhan melkein unohtanut, että minulla edes oli omatunto. Annapa kun kerron, miten kaikki tapahtui.

Joitakin viikkoja aiemmin johtaja ja minä keskustelimme elämän tarkoituksesta. Johonkin mitä hän sanoi, vastasin, että kun mikään muu ei enää auta, ihminen voisi rukoilla. ”Ketä?”, hän kysyi. ”Jumalaa”, vastasin. ”Mutta on monia jumalia, joita ihmiset rukoilevat”, hän sanoi, ”joten ketä heistä sinä rukoilisit?” ”Kaikkivaltiasta Jumalaa”, sanoin. ”Vai niin”, hän jatkoi, ”ja mikä on hänen nimensä?” ”Mitä tarkoitat?”, kysyin. ”Niin kuin sinulla ja minulla ja kaikilla muillakin, myös Kaikkivaltiaalla Jumalalla on persoonanimi”, kuului hänen vastauksensa. Se kuulosti johdonmukaiselta, mutta aloin närkästyä. ”No, mikä sitten on Jumalan nimi?”, kysyin ärtyneenä. ”Kaikkivaltiaan Jumalan nimi on Jehova!”, hän vastasi.

Yhtäkkiä vuodet väistyivät kuin verho, ja mieleeni palasi muisto siitä, kun olin vain kahdeksanvuotiaana ollut oppitunnilla luokassa. Yllätyksekseni tuo keskustelu johtajan kanssa vaikutti minuun hämmästyttävästi. Istuimme tuntikausia ja keskustelimme vakavasti. Seuraavana päivänä hän toi minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.a Luin koko kirjan sinä iltana ja olin heti vakuuttunut siitä, että olin löytänyt totuuden ja elämän todellisen tarkoituksen. Seuraavina kahtena viikkona emme paljon muuta tehneetkään kuin keskustelimme tuon ihmeellisen sinisen kirjan eri aiheista.

Kun siis istuin pimeässä ja hiljaisessa varastossa, omatuntoni sanoi minulle, että suunnitelmani varastaa lääkkeet ja myydä ne olivat täysin vääriä. Vaivihkaa lähdin pois ja menin kotiin – olin päättänyt, että siitä lähtien en enää varastaisi.

Täydellinen muutos

Seuraavina päivinä ilmoitin perheelleni, että olin päättänyt aloittaa uuden elämän, ja aloin kertoa heille joitakin Raamatun totuuksia, joita olin oppinut. Isäni halusi heittää minut ulos talosta. Mutta veljeni John puolusti minua ja sanoi isälleni: ”Tämä on ensimmäinen kerta Costan elämässä, kun hän ryhtyy johonkin, mikä ei ole rikollista, ja sinä haluat heittää hänet ulos, vai? Minä aion perehtyä tähän enemmän.” Iloiseksi yllätyksekseni John pyysi minua tutkimaan Raamattua kanssaan. Siitä lähtien jokainen, joka tuli luokseni hakemaan huumeita saikin niiden sijasta Totuus-kirjan. Johdin pian 11:tä raamatuntutkistelua tuon kirjan avulla.

Sitten sain tietää, että yhtiön johtaja itse ei ollut Jehovan todistaja. Hänen vaimonsa oli ollut todistaja noin 18 vuoden ajan, mutta hänellä itsellään ei ollut ”koskaan ollut aikaa tehdä mitään totuuden suhteen”. Niinpä hän järjesti erään kokeneen todistajan johtamaan säännöllistä raamatuntutkistelua minulle. Tutkimiseni auttoi minua pian tajuamaan tarpeen selvittää itselleni muitakin elämän tosiasioita, eikä kestänyt kauankaan, kun Jumalan sanan totuus alkoi vapauttaa minua maailmallisista tavoistani (Johannes 8:32).

Yllättäen tunsin kuitenkin itseni hämmentyneeksi siitä vauhdista, jolla kaikki oli tapahtunut – vain muutamassa viikossa. Edessäni oli suuria muutoksia, ja aloin tajuta, että minua odotti kova lihan ja hengen taistelu, jos jatkaisin raamatuntutkistelujeni viitoittamaan suuntaan kulkemista. Toisaalta tajusin, että luultavasti kuolema tai ainakin pitkä vankeusrangaistus olisi edessäni, jos jatkaisin samanlaista elämää kuin siihen saakka. Mietiskeltyäni paljon ja rukoiltuani hartaasti päätin kulkea totuuden tietä. Menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle puoli vuotta myöhemmin, 4. huhtikuuta 1971.

Kaidalla tiellä pysymisen palkka

Toisinaan liikutun, kun mietin elämääni taaksepäin ja ajattelen niitä siunauksia, joita olen saanut siitä saakka kun päätin hylätä rikollisen elämäntavan. Niistä 11 ihmisestä, joiden kanssa aloin tutkia noina hämmentävinä ensimmäisinä viikkoina, 5 vaeltaa yhä totuuden tiellä. Myös äitini alkoi tutkia Raamattua, ja hänestä tuli kastettu todistaja. Hän palveli Jumalaa uskollisesti kuolemaansa saakka, vuoteen 1991. Kaksi veljeäni vihkivät elämänsä Jehovalle, ja he palvelevat nyt vanhimpina. Sain auttaa myös tätiäni oppimaan totuuden, ja hän on palvellut kokoaikaisena sananpalvelijana 15:n viime vuoden ajan.

Lääkeyhtiön johtaja, jonka alaisuudessa työskentelin, rohkaistui niin paljon tekemistäni elämänmuutoksista, että hän alkoi suhtautua Raamatun totuuteen vakavammin. Vuosi minun kasteeni jälkeen hänkin meni Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteelle. Myöhemmin hän palveli useita vuosia vanhimpana eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa Pretoriassa.

Olen nyt naimisissa vihkiytyneen kristityn sisaren kanssa. Leonie ja minä muutimme Australiaan vuonna 1978. Täällä syntyivät kaksi poikaamme, Elijah ja Paul. Perheeni antama rohkaisu on ollut minulle todellinen voimanlähde. Minulla on etu palvella vanhimpana Canberrassa, Australian pääkaupungissa. Joka päivä kiitän Jehovaa, joka pelasti minut tyhjästä rikollisesta elämästä, joka vei kohti kurjuutta ja kuolemaa. Sen lisäksi hän antoi elämälleni tarkoituksen tarjoamalla todellisen toivon minulle ja läheisilleni.

[Alaviite]

[Kuva s. 18]

Kun olin 12-vuotias

[Kuva s. 18]

Vaimoni ja kahden poikani kanssa nykyään