Rakkauteni maata kohtaan saa ikuisen täyttymyksen

Kertonut Dorothy Connelly

Kun olin pikkutyttö, minulle sanottiin, että joutuisin helvettiin, koska olen aboriginaali eli Australian alkuasukas. Vuosia myöhemmin, vuonna 1936, kuulin levytetyn raamatullisen luennon, joka käänsi paloletkun kohti helvettiä ja sytytti liekin sydämeeni. Tuo liekki on nyt kirkkaampi kuin koskaan. Ennen kuin selitän miksi, voisin kertoa jotakin itsestäni.

SYNNYIN noin vuonna 1911. Sanon ”noin”, koska aboriginaalit eivät noihin aikoihin vaivanneet itseään päivämäärillä ja syntymätodistuksilla. Vanhempani olivat ahkeria, jumalaapelkääviä ihmisiä. Asuimme Springsuren pikkukaupungissa lähellä jylhää, kaunista Carnarvonin vuorijonoa Keski-Queenslandissa Australiassa.

Eräs valkoinen perhe oli kasvattanut isän roomalaiskatoliseen uskoon. Silti aboriginaalivanhempani istuttivat minuun perinteiset tapansa ja rakkauden maata kohtaan. Me metsästimme kenguruita, emuja, kilpikonnia ja käärmeitä sekä pyydystimme kaloja ja suuria syötäviä toukkia. Mutta minä en koskaan syönyt emua. Perheessämme se oli kielletty yksin minulta, koska emu oli minun henkilökohtainen toteemini. Aboriginaalien perinteen eli ”uniajan” mukaan jokaisella heimon jäsenellä on oma toteeminsa, ja sitä koskevan kiellon pitivät voimassa perhe ja heimo.

Vaikka totemismin juuret ovatkin taikauskossa, tämän tabun ylläpitäminen muistutti elämän pyhyydestä. Aboriginaalit eivät tappaneet huvin vuoksi. Muistan, kuinka tunsin käpertyväni isän vihan hehkussa, kun hän yllätti minut pikkutyttönä kiskomasta jäseniä irti eläviltä heinäsirkoilta. ”Tuo on hirvittävää!” hän huudahti. ”Etkö tiedä, että Jumala vihaa julmuutta? Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tekisi noin sinulle?”

Meillä oli monia taikauskoisia käsityksiä. Jos leirissämme esimerkiksi lenteli valkokulmamonarkki (eräs pikkuinen lintu), se enteili huonoja uutisia; tai jos jollakin läheisellä kannolla istui päiväsaikaan pöllö, uskoimme sen merkitsevän, että joku kuolisi. Myös tietynlaisia unia pidettiin enteinä. Esimerkiksi unessa nähty mutainen vesi tarkoitti, että joku suvun jäsen oli sairaana, mutta jos vesi oli paksunaan liejua, niin joku oli todennäköisesti kuollut. Olimme kyllä katolilaisia, mutta se ei poistanut kaikkia heimomme taikauskoisia käsityksiä.

Perheemme säilytti myös aboriginaalien kielen. Nykyisin se on kuitenkin yksi niistä monista kielistä, jotka ovat häviämässä käytöstä. Pystyn silti toisinaan käyttämään sitä kertoessani toisille Raamatusta, vaikka enimmäkseen käytänkin englantia tai paikallista pidginenglantia.

Arvokasta varhaista valmennusta

Kun olin siinä kymmenvuotias, perheemme asui karjafarmilla suunnilleen 30 kilometrin päässä Springsuresta. Kävelin joka päivä muutaman kilometrin matkan tilan päärakennukselle tekemään taloustöitä. Sain päivän palkaksi pienen kannullisen maitoa ja leivän. Perheemme asui kaarnamajoissa, perinteisissä aboriginaalien asumuksissa. Sateen sattuessa nukuimme yön läheisissä luolissa. Pidinkö tätä yksinkertaista elämäntapaa kovana? En. Se oli ollut aboriginaalien elämäntapa vuosisatojen ajan, ja me hyväksyimme sen.

Olen oikeastaan iloinen siitä, ettei elämää tuotu eteeni kuin hopeatarjottimella ja että minulla oli rakkaudelliset vanhemmat, jotka kurittivat minua, panivat minut tekemään kovasti töitä ja opettivat minulle, miten saada elantonsa maasta. Vuonna 1934, pian sen jälkeen kun olimme muuttaneet lähellä Woorabindaa sijaitsevaan reservaattiin Queenslandiin, lähdin kotoa ensi kertaa ja matkustin länteen piiaksi karja- ja lammasfarmeille. Työ vei minut lopulta itään, aivan Rockhamptonin rannikkokaupungin liepeille. Siellä tapasin nyt jo edesmenneen mieheni Martin Connellyn, irlantilaismiehen pojan. Menimme naimisiin vuonna 1939.

Opin Raamatun totuuden

Kunnioitin Raamattua aina syvästi. Kun olin pieni, karjafarmin emäntä kokosi meidät lapset yhteen – aboriginaalit ja valkoiset – ja kertoi meille kertomuksia Jeesuksesta. Kerran hän selitti, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei lapsukaisia saanut estää tulemasta hänen luokseen (Matteus 19:14). Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun minulle oli sanottu, että joutuisin helvettiin, pilkahti mielessäni toivon säde.

Tuonnempana kuulin alussa mainitsemani äänitetyn puheen siitä, ettei helvetti ole kuuma. Vaikka se saikin minut ajattelemaan, en ollut kosketuksissa Jehovan todistajiin ennen vuotta 1949. Asuimme tuolloin Emeraldissa, noin 250 kilometrin päässä Rockhamptonista länteen. Meillä kävi R. Bennett Brickell,a joka puhui kanssamme Raamatusta. Myöhemmin kotimme oli aina Benin koti, kun hän oli liikkeellä meillä päin. Me kaikki, myös Martin ja neljä lastamme, kunnioitimme häntä syvästi. Raamatun sanoma ei kiinnostanut Martinia, vaikka hän olikin aina ystävällinen ja vieraanvarainen todistajille ja varsinkin Benille.

Ben antoi minulle monia Raamatun tutkimisen apuvälineitä, mutta vastassa oli valtaisa ongelma: minä en osannut lukea. Niinpä Ben kärsivällisesti luki lapsille ja minulle Raamattua ja siihen perustuvia julkaisuja ja selitti samalla lukemaansa. Miten virvoittava vastakohta hän olikaan papeille, joilta ei uskonnollisista muodollisuuksista vapauduttuaan koskaan liiennyt edes viittä minuuttia meidän opettamiseemme lukemaan! Ben näytti meille Raamatusta, että Saatana ja hänen demoninsa ovat niiden monien taikauskoisten käsitysten takana, jotka ovat kahlinneet ihmiskuntaa, myös omaa kansaani. Opin todella arvostamaan Jeesuksen sanoja: ”Totuus vapauttaa teidät.” (Johannes 8:32.)

Olin riemuissani, kun sain tietää Jumalan tarkoituksesta antaa häntä totteleville ihmisille maallinen paratiisi. Ennen kaikkea aloin kaivata kuolleiden ylösnousemusta; äiti oli kuollut vuonna 1939 ja isä vuonna 1951. Iloitsen usein jo edeltäkäsin siitä päivästä, jona voin halata heitä ja toivottaa heidät tervetulleiksi takaisin sen maan päälle, jota he niin kovin vaalivat. Ja miten sykähdyttävää onkaan kertoa heille Jehova Jumalasta ja hänen Valtakunnastaan!

Lukutaidoton saarnaaja

Kun Raamatun tuntemukseni kasvoi, halusin kertoa oppimastani toisillekin. Puhuin sukulaisten ja ystävien kanssa, mutta sitten halusin laajentaa toimintaani. Kun Ben siis seuraavan kerran tuli Emeraldiin, keräsin lapset kokoon ja me kaikki lähdimme hänen mukaansa saarnaamaan. Hän näytti minulle yksinkertaisia esityksiä ja opetti minua turvautumaan Jehovaan rukouksessa. Täytyy myöntää, ettei esitykseni ollut kovin hiottu, mutta se tuli sydämestä.

Ensiksi sanoin puhuteltaville, etten osannut lukea, ja sitten pyysin heitä lukemaan näyttämäni raamatunkohdat. Olin opetellut ne ulkoa. Keräsin joitakin hämmästyneitä katseita tässä pääasiassa valkoisten asuttamassa pikkukaupungissa, mutta ihmiset olivat harvoin töykeitä. Aikanaan opin lukemaan. Se vasta antoikin pontta itseluottamukselleni ja hengellisyydelleni!

Ensimmäinen konventtini

Maaliskuussa 1951, kun olin vihkinyt elämäni Jehovalle, saavutin elämäni kaksi seuraavaa virstanpylvästä: vesikasteen ja ensimmäisen Jehovan todistajien konventin, jossa olin mukana. Se merkitsi kuitenkin matkaa suureen Sydneyn kaupunkiin, mikä tuntui maalaistytöstä pelottavalta ajatukselta. Kaiken kukkuraksi minulla ei ollut rahaa junamatkaan. Mitä voisin siis tehdä?

Päätin hankkia matkarahat uhkapelillä. Järkeilin, että koska teen tämän Jehovan vuoksi, hän varmasti auttaa minua voittamaan. Muutaman korttipelikierroksen jälkeen minusta tuntui, että hän oli auttanut minua, sillä minulla oli tarpeeksi rahaa koko edestakaiseen matkaan.

Ben tiesi, että suunnittelin meneväni Sydneyyn, joten kun hän seuraavan kerran tuli käymään, hän kysyi, oliko minulla tarpeeksi rahaa. ”Onpa hyvinkin!” vastasin. ”Sain rahat junamatkaan pelaamalla.” No, hän muuttui aivan tomaatin väriseksi, ja tiesin heti, että olin sanonut jotakin väärin. Niinpä puolustauduin nopeasti: ”Mikä sinun on? En minä varastanut niitä!”

Kun Ben oli tyyntynyt, hän selitti ystävällisesti, miksi kristityt eivät pelaa uhkapelejä, ja lisäsi rauhoittavasti: ”Mutta se ei ole sinun vikasi. Minä en ollut kertonut sinulle.”

Minut otetaan lämpimästi vastaan

Tuon nelipäiväisen konventin aikana (22.–25. maaliskuuta 1951) olin ensi kertaa niin monien todistajien keskellä. Koska olin tuntenut vain Benin ja kourallisen muita, olin epävarma siitä, millaisen vastaanoton saisin. Voitte siksi kuvitella, kuinka innoissani olin, kun tulevat hengelliset veljeni ja sisareni ottivat minut lämpimästi vastaan eivätkä olleet lainkaan ennakkoluuloisia. Tunsin oloni todella kotoisaksi ja rauhalliseksi.

Tuo konventti on vieläkin elävänä muistissani, erityisesti siitä syystä, että olin niiden 160:n joukossa, jotka kastettiin Botany Bayssa. Olin ilmeisesti ensimmäisiä Australian aboriginaaleja, joista tuli Jehovan todistajia. Kuvani ilmestyi sunnuntain sanomalehdessä ja sitä näytettiin myös elokuvateattereissa esitetyssä uutisfilmissä.

Kaupungin ainoa todistaja

Kuukausi siitä, kun tulin Sydneystä kotiin, perheemme muutti Mount Isaan, Luoteis-Queenslandissa sijaitsevaan kaivoskaupunkiin. Kuusi vuotta asuimme hökkelissä ja hoidimme suurta maapalstaa heti kaupungin ulkopuolella. Rakensimme asuntomme seinät puista, joita kaadoimme läheisestä metsästä. Teimme katon vanhoista bitumitynnyreistä, jotka leikkasimme auki sivusta ja suoristimme. Martin sai työtä rautateiltä, mutta hänen juomisensa vei lopulta hänen terveytensä. Sitten minusta tuli perheemme ainoa elättäjä. Hän kuoli vuonna 1971.

Aluksi olin Mount Isan ainoa todistaja. Ben kävi suurin piirtein puolen vuoden välein, koska Mount Isa kuului hänen suureen todistamisalueeseensa. Jos Ben sattui olemaan kaupungissa silloin, kun oli aika viettää Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistoa – mikä oli hänelle erityisen tärkeä tilaisuus, koska hänellä oli taivaallisen elämän toivo – hän vietti sitä perheeni kanssa, toisinaan ulkona puun alla.

Yleensä Ben ei viipynyt pitkään, joten lapset ja minä todistimme pääasiassa itseksemme. Olimme kyllä yksin, mutta Jehovan hengen ja hänen rakkaudellisen järjestönsä ansiosta pystyimme siihen. Uskolliset matkavalvojat ja heidän vaimonsa uhmasivat läkähdyttävää kuumuutta, kärpäsiä, pölyä ja hirvittävän kuoppaisia teitä tullakseen Mount Isaan rohkaisemaan meitä, vaikka ryhmämme olikin hyvin pieni vuosien ajan. Myös vastikään Darwiniin yli 1200 kilometrin päähän perustetun naapuriseurakunnan todistajat kävivät toisinaan luonamme.

Seurakunta muodostetaan

Joulukuussa 1953 perustettiin Mount Isaan seurakunta. Ben nimitettiin sen valvojaksi, ja tyttäreni Ann ja minä olimme ainoat, jotka hänen lisäkseen osallistuivat sananpalvelukseen. Pian kaupunkiin kuitenkin muutti toisia todistajia. Alueemme alkoi myös tuottaa kasvavaa opetuslasten satoa. Ajan mittaan tuli mukaan useita aboriginaalejakin.

Seurakunta kasvoi kasvamistaan, ja pian kävi ilmeiseksi, että tarvitsimme kokouksiamme varten valtakunnansalin. Toukokuussa 1960, tehtyämme pitkään kovasti töitä, saimme valmiiksi oman uuden salimme. Seuraavien 15 vuoden aikana sitä laajennettiin kahdesti. Mutta 1970-luvun puoliväliin mennessä meitä osallistui julkiseen sananpalvelukseen noin 120 ja sali oli taas liian pieni. Niinpä rakennettiin hieno, 250-paikkainen valtakunnansali, ja se vihittiin vuonna 1981. Koska tässä rakennuksessa on ylimääräistä tilaa, sitä on käytetty myös suurempiin kokoontumisiin, joita sanotaan kierroskonventeiksi.

Kasvua aboriginaalien keskuudessa

Minua innosti se, että vuonna 1996 Mount Isan seurakunnan yhteyteen perustettiin aboriginaaleista ja saarelaisista koostuva ryhmä. Saarelaiset ovat aboriginaaleja, jotka ovat kotoisin lähellä Australian mannerta sijaitsevilta saarilta. Tämän ryhmän päätavoite on antaa parempi todistus aboriginaaleille, joista jotkut eivät tunne oloaan kovin levolliseksi valkoisten seurassa.

Ympäri Australiaa on suunnilleen 20 muuta tällaista aboriginaalien ryhmää. Lisäksi Adelaideen, Cairnsiin, Ipswichiin, Perthiin ja Townsvilleen on perustettu aboriginaaleista koostuvia seurakuntia. Näissä ryhmissä ja seurakunnissa käy noin 500 henkeä, myös joitakin oman perheeni jäseniä. Melkein kymmenen prosenttia aboriginaalijulistajista on tienraivaajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita!

Sairastuin vuonna 1975 sokeritautiin, ja vuosien mittaan tämä monia aboriginaaleja vaivaava sairaus on vaatinut veronsa. Lukeminen on käynyt jatkuvasti vaikeammaksi. Jehova kuitenkin yhä tukee minua ja antaa minulle iloa.

Olen kiitollinen niistä rohkeista sananpalvelijoista, jotka ovat palvelleet perhettäni ja minua. Heidän väsymätön intonsa, heidän rakkautensa ja ne hengelliset aarteet, joita he kantoivat mukanaan kulkiessaan polkupyörillä ristiin rastiin Queenslandin sisämaan pölyisiä, yksinäisiä teitä, mahdollistivat sen, että opimme Raamatun totuuden. Nyt odotan luottavaisesti aikaa, jolloin rakkauteni maata kohtaan saa ikuisen täyttymyksen.

[Alaviite]

[Kartta/Kuva s. 15]

Perth

Darwin

Cairns

Townsville

Mount Isa

Rockhampton

Emerald

Springsure

Woorabinda

Ipswich

Sydney

Adelaide

Dorothy nykyisin

[Kuva s. 13]

Harjoittelua Benin opastuksella 1950-luvun puolivälin tienoilla