Valintani kahden isän välillä
”Et ole enää minun poikani! Ulos tästä talosta heti, äläkä tule takaisin, ennen kuin olet jättänyt tuon uskonnon!”
LÄHDIN kotoa mukanani vain ylläni olevat vaatteet. Tuona yönä ympäristössä räjähtelivät kranaatit, eikä minulla ollut aavistustakaan minne mennä. Kului yli kuusi vuotta, ennen kuin palasin kotiin.
Mikä voisi saada isän raivostumaan niin paljon, että hän ajaisi oman poikansa pois kotoa? Antakaahan minun kertoa, miten kaikki alkoi.
Nuoruusvuodet vihaa uhkuvassa maailmassa
Vanhempani asuvat Beirutissa Libanonissa, joka aikoinaan oli tunnettu matkailumaa. Vuosien 1975 ja 1990 välisenä aikana Beirut oli kuitenkin tuhoisan sodan keskuksena. Minä synnyin vuonna 1969 kolmilapsisen armenialaisperheen esikoisena. Niinpä varhaiset muistikuvani ovat peräisin rauhanajalta.
Vanhempani kuuluivat Armenian apostoliseen kirkkoon, mutta äitini tapasi viedä meidät kirkkoon vain kaksi kertaa vuodessa: pääsiäisenä ja jouluna. Perheemme ei siis ollut erityisen uskonnollinen. Siitä huolimatta minut pantiin evankeliseen kouluun, jossa sain uskonnollista opetusta. Siihen aikaan minäkään en ollut kiinnostunut uskonnosta.
Turkkilaisten vihaaminen oli yksi asia, jonka monet armenialaiset oppivat lapsuudessaan. Ensimmäisessä maailmansodassa turkkilaiset olivat tappaneet satojatuhansia armenialaisia ja valloittaneet suurimman osan Armenian alueesta. Vuonna 1920 maan itäisestä, valloittamatta jääneestä osasta tuli yksi Neuvostoliiton tasavalloista. Nuorena olin päättänyt taistella oikeuden toteutumisen puolesta.
Ajattelutavan muutos
1980-luvulla, kun olin teini-ikäinen, enoni kertoi minulle kuitenkin jotain, joka alkoi muuttaa ajattelutapaani. Hän sanoi, että Kaikkivaltias Jumala tulisi pian korjaamaan kaikki epäoikeudenmukaisuudet. Hän selitti, että sen Valtakunnan välityksellä, jota Jeesus Kristus oli opettanut seuraajiaan rukoilemaan, myös verilöylyissä tapetut ihmiset saisivat ylösnousemuksen maanpäälliseen elämään (Matteus 6:9, 10; Apostolien teot 24:15; Ilmestys 21:3, 4).
Olin haltioissani. Koska halusin tietää enemmän, aloin tehdä hänelle koko ajan kysymyksiä. Tämä johti raamatuntutkisteluun, jota pidettiin erään toisen todistajan kotona.
Kun opin tuntemaan taivaallista Isääni Jehovaa ja rakastamaan häntä yhä enemmän, aloin pelätä, että eräänä päivänä vastassani tulisi olemaan vaikea päätös: valinta perheeni ja Jehova Jumalan välillä (Psalmit 83:18).
Vaikea valinta 17-vuotiaalle
Lopulta äiti sai kuulla, että olin tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Hän oli hyvin järkyttynyt ja käski minua lopettamaan Raamatun tutkimisen. Kun hän tajusi, että suhtauduin vakavasti uskooni, hän uhkasi kertoa isälle. Siinä vaiheessa en ollut huolestunut, koska ajattelin pystyväni hoitamaan tilanteen ja pysymään lujasti kannassani isän edessä. Mutta erehdyin.
Kun isä sai tietää, että olin yhteydessä Jehovan todistajiin, hän raivostui. Hän uhkasi ajaa minut pois kotoa, ellen lopettaisi Raamatun tutkimista. Sanoin hänelle, etten aikonut tehdä sitä, koska se, mitä opin, oli totuus. Lopetettuaan huutamisen, karjumisen ja kiroilun hän alkoi itkeä kuin lapsi. Hän kirjaimellisesti rukoili minua jättämään todistajien seuran.
Olin tunneperäisesti jakautunut kahtia kahden isän – Jehovan ja hänen – välillä. Tiesin heidän molempien rakastavan minua hyvin paljon ja halusin olla mieliksi kummallekin, mutta se tuntui olevan mahdotonta. En kestänyt sitä painetta. Sanoin isälle, että tekisin kuten hän halusi, ja järkeilin itsekseni, että jatkaisin tutkistelua ja tulisin todistajaksi vanhempana. Olin silloin vasta 17-vuotias.
Seuraavien päivien aikana häpesin sitä, mitä olin tehnyt. Tunsin, että Jehova ei ollut hyvillään ja että en ollut luottanut psalmista Daavidin sanoihin: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” (Psalmit 27:10.) Olin kuitenkin vielä koulussa, ja vanhempani maksoivat koulunkäynnistäni aiheutuvat kulut.
Päättäväisempi kanta
Yli kahteen vuoteen en käynyt enoni luona enkä ollut missään yhteydessä todistajiin, koska tiesin vanhempieni seuraavan jokaista liikettäni. Eräänä päivänä vuonna 1989, kun olin 20-vuotias, tapasin sattumalta erään tutun todistajan. Hän kysyi hyvin ystävällisesti, halusinko tulla käymään hänen luonaan. Koska hän ei maininnut mitään Raamatun tutkimisesta, menin lopulta hänen luokseen.
Ajan mittaan aloin tutkia Raamattua ja käydä Jehovan todistajien kokouksissa valtakunnansalissa. Tutkin työpaikallani, missä kukaan ei voinut häiritä minua. Tuloksena oli, että opin arvostamaan enemmän Jehovan rakkaudellista persoonallisuutta ja aloin ymmärtää paremmin, miten tärkeää on säilyttää läheinen suhde Jehovaan kaikissa tilanteissa. Tuon saman vuoden elokuussa aloin myös kertoa toisille oppimistani asioista.
Siihen asti perheeni ei ollut tiennyt mitään. Muutamaa päivää myöhemmin seisoin kuitenkin jälleen isäni kanssa kasvotusten, mutta tällä kertaa olin paremmin valmistautunut yhteenottoon. Hän yritti kysyä tyynesti: ”Poika, onko totta, että olet edelleen tekemisissä Jehovan todistajien kanssa?” Kyyneleet silmissä hän odotti vastaustani. Äitini ja sisareni itkivät hiljaa.
Selitin, että olin vasta hiljattain taas alkanut olla todistajien seurassa ja että olin päättänyt tulla itsekin todistajaksi. Sitten asiat etenivät hyvin nopeasti. Isä huusi sanat, jotka ovat tämän kirjoituksen alussa. Sitten hän tarttui minuun ja karjui, ettei aikonut päästää minua ulos talosta elävänä. Sain pyristeltyä itseni vapaaksi, ja portaita alas juostessani kuulin, kuinka pikkuveljeni yritti rauhoitella isää. ”Tästä hetkestä lähtien sinä olet Isäni”, rukoilin Jehovaa. ”Olen valinnut sinut, joten pyydän, että huolehtisit minusta.”
Kostotoimia
Muutamaa päivää myöhemmin isäni meni enoni luo, koska luuli löytävänsä minut sieltä. Hän hyökkäsi enoni kimppuun haluten tappaa hänet, mutta eräät enoni luona kylässä olleet todistajat estivät sen. Isäni lähti mutta uhkasi tulla takaisin. Pian hän tulikin mukanaan aseistautuneita miliisisotilaita. He veivät todistajat ja hyvin sairaan enoni päämajaansa.
Myöhemmin alueella käynnistettiin etsintä muiden todistajien löytämiseksi. Myös erään todistajan taloon tunkeuduttiin. Kirjoja, myös Raamattuja, kasattiin kadulle ja poltettiin. Eikä siinä kaikki. Kuusi todistajaa sekä muutamia muita, jotka vasta tutkivat todistajien kanssa, pidätettiin. Heidät kaikki pantiin pieneen huoneeseen, heitä kuulusteltiin ja lopuksi heitä hakattiin. Joitakuita poltettiin savukkeilla. Tieto näistä tapahtumista levisi alueella kulovalkean tavoin. Miliisisotilaat etsivät minua kaikkialta. Isäni käski heidän löytää minut ja panna minut muuttamaan mieleni keinolla millä hyvänsä.
Muutamaa päivää myöhemmin miliisisotilaat tunkeutuivat valtakunnansaliin, jossa oli parhaillaan menossa erään seurakunnan kokous. Koko seurakunnan, niin miesten, naisten kuin lastenkin, käskettiin poistua salista. Heidän Raamattunsa takavarikoitiin ja heidät pakotettiin kävelemään miliisin päämajaan, jossa heitä kuulusteltiin.
Pako Kreikkaan
Koko tämän ajan eräs todistajaperhe oli huolehtinut minusta kaukana näiden rauhattomien tapahtumien näyttämöstä. Kuukautta myöhemmin lähdin maasta ja matkustin Kreikkaan. Sinne saavuttuani vihkiydyin Jehovalle ja minut kastettiin vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
Kreikassa sain nauttia rakkaudellisesta huolenpidosta hengellisessä veljesseurassa, joka koostui monista eri kansallisuuksista, myös turkkilaisista. Sain kokea Jeesuksen sanojen todenperäisyyden: ”Kukaan ei ole jättänyt taloa tai veljiä tai sisaria tai äitiä tai isää tai lapsia tai peltoja minun tähteni ja hyvän uutisen tähden saamatta satakertaisesti nyt tänä ajanjaksona taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen ohella, ja tulevassa asiainjärjestelmässä ikuista elämää.” (Markus 10:29, 30.)
Seuraavat kolme vuotta asuin Kreikassa. Vaikka kirjoitin isälle useita kertoja, hän ei koskaan vastannut kirjeisiini. Minulle kerrottiin myöhemmin, että aina kun ystävät olivat käyneet hänen luonaan ja kysyneet minusta, hän oli sanonut: ”Minulla ei ole sennimistä poikaa.”
Jälleennäkeminen kuuden vuoden jälkeen
Muutin takaisin Beirutiin vuonna 1992, kun sota oli päättynyt. Ilmoitin isälleni erään ystävän välityksellä, että haluaisin palata kotiin. Hän vastasi, että olin tervetullut, mutta vain, jos olin luopunut uskostani. Niinpä asuin seuraavat kolme vuotta vuokra-asunnossa. Sitten marraskuussa 1995 isä yhtäkkiä ilmestyi työpaikalleni ja pyysi saada tavata minut. En ollut tuolloin paikalla, joten hän jätti minulle viestin, että halusi minun tulevan kotiin. Aluksi minun oli vaikea uskoa sitä. Meninkin hyvin empien tapaamaan häntä. Se oli herkkä jälleennäkeminen. Hän sanoi, ettei enää välittänyt siitä, että olin todistaja, ja toivoi minun tulevan takaisin kotiin!
Palvelen nykyään kristittynä vanhimpana ja kokoaikaisena sananpalvelijana armeniankielisessä seurakunnassa. Tapaan usein isäni kaltaisia ihmisiä, jotka vastustavat perheenjäseniään, koska nämä haluavat palvella Jehovaa. Ymmärrän, että isä uskoi vilpittömästi tekevänsä oikein vastustaessaan palvontatapaani. Raamattu itse asiassa valmistaa kristittyjä tähän sanomalla, että perheen vastustusta on odotettavissa (Matteus 10:34–37; 2. Timoteukselle 3:12).
Toivon, että jonakin päivänä isäni ja muut perheeni jäsenet omaksuisivat Raamattuun perustuvan toivoni tulevasta paremmasta maailmasta. Silloin ei enää ole sotia eikä verilöylyjä, eikä ihmisiä enää karkoteta kotimaastaan tai vainota vanhurskauden tähden. (2. Pietarin kirje 3:13.) Ja silloin ihmisten ei tarvitse valita kahden heille niin kovin rakkaan asian välillä. (Lähetetty.)