Taistelumme saarnaamisoikeuden puolesta
Kertonut Grace Marsh
Muutama vuosi sitten professori Newton, joka toimi tuolloin Montgomeryssa Alabaman osavaltiossa sijaitsevassa Huntingdonin yliopistossa, haastatteli minua yli 50 vuoden takaisista tapahtumista. Vuonna 1946 Yhdysvaltain korkein oikeus antoi ratkaisun oikeusjutussa, joka koski toimintaani Jehovan todistajien sananpalvelijana. Professori Newtonin kiinnostus tapahtunutta kohtaan toi mieleeni monia muistoja. Saanen aloittaa lapsuudestani.
SYNNYIN vuonna 1906 Randolphissa Alabamassa Yhdysvalloissa neljännen polven raamatuntutkijaksi (Jehovan todistajista silloin käytetty nimitys). Isoisäni isä Lewis Waldrop ja isoisäni Sim Waldrop kastettiin raamatuntutkijoiksi 1800-luvun loppupuolella.
Sim Waldropin poika Joseph oli minun isäni. Joseph teki vaikutuksen Belle-nimiseen tyttöön antamalla hänelle kirjasen, joka paljasti kirkon helvetintuliopetuksen. Belle oli niin ihastuksissaan lukemastaan, että hän antoi kirjasen luettavaksi isälleen, joka hänkin kiinnostui siitä. Myöhemmin Joseph meni naimisiin Bellen kanssa, ja he saivat kuusi lasta. Minä olin toiseksi vanhin.
Joka ilta isä kokosi perheen takan ympärille ja luki ääneen Raamattua tai Vartiotorni-lehteä. Isän lopetettua lukemisen me kaikki polvistuimme siksi aikaa, kun hän piti lämpimän rukouksen. Viikoittain matkustimme hevosvankkureilla monen kilometrin päähän isoisä Simin kotiin, jossa pidettiin kokous yhdessä toisten raamatuntutkijoiden kanssa.
Koulussa luokkatoverimme usein pilkkasivat meitä nimittelemällä meitä russelilaisiksi. Se ei tuntunut loukkaavalta, niin kuin sen oli tarkoitus, sillä arvostin suuresti Charles Taze Russellia, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ensimmäistä presidenttiä. Kuinka innoissani itse asiassa olinkaan nähdessäni hänet konventissa Birminghamissa Alabamassa vuonna 1914! Voin vieläkin muistaa hänet seisomassa lavalla ja kertomassa ”Kuvanäytös Luomisesta”.
Vuonna 1920 perheemme muutti Robertsdaleen, pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Alabamassa Mobilesta itään. Viiden vuoden kuluttua menin naimisiin Herbert Marshin kanssa. Herbert ja minä muutimme Chicagoon Illinoisin osavaltioon, ja poikamme Joseph Harold syntyi siellä pian sen jälkeen. Surullista kyllä minä ajelehdin pois lapsuuteni uskonnosta, mutta se oli kuitenkin sydämessäni.
Asennoidun Raamatun totuuden puolelle
Eräänä päivänä vuonna 1930 järkytyin nähdessäni, miten vuokraisäntämme heitti raamatuntutkijan väkivalloin alas rappusia, ja se sai minut järkiini. Olin raivoissani ja puhuin isännälle hänen käytöksestään. Hän ilmoitti minulle, että jos kutsuisin tämän miehen asuntoomme, mieheni ja minä emme enää saisi asua siellä. Sanomattakin on selvää, että kutsuin tuon raamatuntutkijan viipymättä teelle.
Mieheni ja minä menimme seuraavana sunnuntaina raamatuntutkijoiden kokoukseen ja olimme iloisia saadessamme tavata Joseph F. Rutherfordin, josta oli tullut Vartiotorni-seuran presidentti Russellin kuoleman jälkeen. Rutherford sattui tuolloin olemaan käymässä Chicagossa. Nämä tapahtumat innostivat minua aloittamaan aktiivisen kristillisen palveluksen uudelleen. Pian tämän jälkeen muutimme takaisin Robertsdaleen Alabamaan.
Columbuksessa Ohiossa vuonna 1937 pidetyssä konventissa päätin ryhtyä tienraivaajaksi, kuten Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan. Aikanaan mieheni Herbert kastettiin, ja hän alkoi pian palvella Robertsdalen seurakunnan esivalvojana. Poikamme Harold oli usein mukanani talosta-taloon-palveluksessa.
Vuonna 1941 minut kutsuttiin palvelemaan erikoistienraivaajana Brookhavenissa Mississippin osavaltiossa. Violet Babin, kristitty sisar New Orleansista, oli toverini. Otimme haasteen vastaan ja lähdimme asuntovaunu ja lapset mukanamme Brookhaveniin saadaksemme siellä jalansijan. Aviomiestemme oli tarkoitus tulla myöhemmin perässä.
Aluksi meillä oli menestystä palveluksessamme ja Violetin tytär ja Harold pärjäsivät hyvin koulussa. Japanilaisten pommitettua Pearl Harboria joulukuussa 1941 ja Yhdysvaltojen julistettua sodan suhtautuminen työhömme kuitenkin muuttui jyrkästi. Ihmiset olivat yltiöisänmaallisia ja pelkäsivät salaliittoa. Poliittisen puolueettomuutemme takia meihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja meitä jopa syytettiin saksalaisiksi vakoojiksi.
Harold erotettiin koulusta, koska hän kieltäytyi ottamasta osaa lippuseremoniaan. Hänen opettajansa sanoi minulle, että Harold oli terävä ja hyväkäytöksinen, mutta rehtorin mielestä hän oli huono esimerkki, koska hän ei tervehtinyt lippua. Koulujen tarkastaja oli niin harmissaan rehtorin ja koululautakunnan päätöksestä tässä asiassa, että hän erosi virastaan ja tarjoutui maksamaan Haroldin opinnot yksityiskoulussa!
Meitä uhkailtiin joukkoväkivallalla joka päivä. Kerran poliisit tyrkkivät meidät pois erään naisen ovelta, paiskasivat gramofonimme puuta vasten, rikkoivat raamatullisia luentoja sisältävät äänilevymme, repivät Raamattumme ja kirjallisuutemme palasiksi ja lopulta sytyttivät kaiken takavarikoimansa tuleen. He käskivät meidän lähteä kaupungista ennen pimeän tuloa, tai muutoin väkijoukko ajaisi meidät ulos. Nopeasti me kirjoitimme ja veimme kaupungin virkamiehille kirjeitä, joissa pyysimme suojelua. Mutta he eivät suostuneet järjestämään sitä. Soitin jopa liittovaltion poliisin FBI:n Jacksonissa Mississippissä sijaitsevaan toimistoon ja pyysin apua. Sieltäkin meitä neuvottiin lähtemään kaupungista.
Tuona iltana lähes sata vihaista miestä piiritti asuntovaunumme. Meitä oli kaksi naista yksin lastemme kanssa. Panimme ovet lukkoon, sammutimme valot ja rukoilimme Jehovaa hartaasti. Lopulta joukko hajaantui vahingoittamatta meitä.
Näiden tapahtumien vuoksi Herbert päätti tulla luoksemme Brookhaveniin heti. Veimme Haroldin isovanhemmilleen takaisin Robertsdaleen, missä paikallisen koulun rehtori vakuutti meille, että hän saisi opetusta. Kun palasimme Brookhaveniin, asuntovaunu oli tärvelty ja yhteen sisäseinään oli naulattu pidätysmääräys. Tästä vastustuksesta huolimatta pysyimme lujina ja jatkoimme palvelustamme.
Pidätettyinä ja huonosti kohdeltuina
Helmikuussa 1942 Herbert ja minut pidätettiin, kun olimme johtamassa raamatuntutkistelua eräässä vaatimattomassa pienessä kodissa. Talon isäntä oli niin vihainen siitä, miten meitä kohdeltiin, että hän tavoitteli seinältä asettaan ja uhkasi ampua poliisin! Meitä syytettiin häirinnästä ja meidät julistettiin syyllisiksi seuraavana päivänä pidetyssä oikeudenkäynnissä.
Meidät pantiin siivottomaan, kylmään selliin 11 päiväksi. Paikallinen baptistipappi kävi siellä vakuuttamassa meille, että jos suostuisimme lähtemään kaupungista, hän käyttäisi vaikutusvaltaansa niin, että meidät vapautettaisiin. Meistä se oli ironista, koska hänen vaikutusvaltansahan vuoksi me sinne alun alkaen jouduimmekin.
Yhtä sellimme nurkkaa oli aiemmin pidetty käymälänä. Paikka kuhisi luteita. Ruoka tarjottiin pesemättömiltä, likaisilta peltivadeilta. Näistä oloista oli seurauksena, että sairastuin keuhkokuumeeseen. Luokseni kutsuttiin lääkäri ja meidät päästettiin vapaiksi. Sinä iltana asuntovaunullemme ilmestyi väkijoukko, joten lähdimme kotiimme Robertsdaleen odottamaan oikeudenkäyntiämme.
Oikeudenkäynti
Baptisteja tuli Brookhaveniin ympäri osavaltiota seuraamaan oikeudenkäyntiämme ja tukemaan baptistipappia, joka oli vastuussa pidätyksestämme. Tämä sai minut kirjoittamaan kirjeen langolleni Oscar Skooglundille, vakaumukselliselle baptistidiakonille. Se oli kiihkeä eikä kovin tahdikas kirje. Sen miten minua kohdeltiin ja mitä kirjoitin, täytyi kuitenkin vaikuttaa Oscariin myönteisesti, koska hänestä tuli pian vahva Jehovan todistaja.
Asianajajamme G. C. Clark ja Victor Blackwell, jotka myös olivat Jehovan todistajia, olivat varmoja siitä, ettemme voisi saada puolueetonta oikeudenkäyntiä Brookhavenissa. Niinpä he päättivät esittää vastalauseita, kunnes oikeus jättäisi tapauksen käsittelyn sikseen. Aina kun syyttäjä avasi suunsa, jompikumpi asianajajamme esitti vastalauseen. He tekivät niin ainakin 50 kertaa. Lopulta tuomari hylkäsi kaikki syytteet.
Uusi saarnaamisalue
Levättyäni ja tervehdyttyäni jatkoin tienraivausta poikani Haroldin kanssa. Vuonna 1943 meille annettiin määräalue lähempää kotia: Whistler ja Chickasaw, jotka olivat pieniä Mobilen lähistöllä sijaitsevia yhdyskuntia. Ajattelin, että nämä uudet alueet eivät olisi yhtä vaarallisia, koska Yhdysvaltain korkein oikeus oli juuri tehnyt useita päätöksiä Jehovan todistajien eduksi ja yleinen asenne työtämme kohtaan oli alkanut parantua.
Pian meillä oli Whistlerissä ryhmä raamatuntutkijoita, ja me tarvitsimme oman kokouspaikan. Jokainen, jolla pysyi vasara kädessä, oli mukana rakentamassa pientä valtakunnansaliamme, ja ensimmäisessä kokouksessamme oli 16 läsnäolijaa. Mutta Chickasaw oli aivan eri juttu, koska tuo kaupunki oli rakennettu Gulf Shipbuilding -nimisen yhtiön omistamalle maalle. Silti se näytti liikekortteleineen, postitoimistoineen ja ostoskeskuksineen aivan tavalliselta pikkukaupungilta.
Olimme kerran joulukuussa 1943 toisen tienraivaajan, Aileen Stephensin, kanssa tarjoamassa uusimpia raamatullisia lehtiämme ohikulkijoille Chickasaw’ssa, kun seriffin apulainen Chatham tuli sanomaan meille, ettei meillä ollut oikeutta saarnata, koska olimme yksityisalueella. Selitimme, ettemme kaupustelleet ja että työmme oli uskonnollista ja Yhdysvaltain perustuslakiin tehdyn ensimmäisen lisäyksen suojaamaa.
Lisää pidätyksiä ja vangitsemisia
Seuraavalla viikolla Aileen ja minä menimme tapaamaan E. B. Peeblesiä, Gulf Shipbuildingin varatoimitusjohtajaa, ja selitimme, miten tärkeää uskonnollinen toimintamme on. Hän varoitti, että Jehovan todistajien toiminta ei olisi luvallista Chickasaw’ssa. Me kerroimme, että ihmiset olivat ottaneet meidät vastaan koteihinsa mielellään. Voisiko hän kieltää heiltä oikeuden tutkia Raamattua? Hän kävi vihamieliseksi ja uhkasi heitättää meidät telkien taakse yksityisalueelle tunkeutumisen takia.
Palasin Chickasaw’hon kerta toisensa jälkeen, ja aina minut pidätettiin. Mutta joka kerta minut vapautettiin takuita vastaan. Lopulta takuusumma nostettiin kohtuuttoman korkeaksi, ja minä vietin sellissä aina vain pitempiä aikoja, kunnes saimme kootuksi tarvittavat rahat. Olot olivat epähygieeniset: ei WC-tiloja, törkyiset patjat, joissa ei ollut lakanoita, sekä yksi likainen huopa peitteeksi. Siitä seurasi, että terveysongelmani astuivat jälleen mukaan kuvaan.
Tammikuun 27. päivänä 1944 kuuden sellaisen Jehovan todistajan oikeusjutut, jotka oli pidätetty 24. joulukuuta 1943, käsiteltiin oikeudessa yhdessä ja minun katsottiin edustavan lausunnollani toisia vastaajia. Vaikka oikeudenkäynnissä paljastui, että Jehovan todistajia syrjittiin avoimesti, minut tuomittiin syylliseksi. Me valitimme päätöksestä.
Tammikuun 15. päivänä 1945 muutoksenhakutuomioistuin ilmoitti päätöksensä: olin syyllinen tunkeutumiseen luvatta yksityiselle alueelle. Lisäksi Alabaman korkein oikeus kieltäytyi käsittelemästä asiaani. 3. toukokuuta 1945 Hayden Covington, Jehovan todistaja ja rohkea ja tarmokas asianajaja, jätti muutoksenhakukirjelmän Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle.
Sillä välin kun odotimme Aileenin kanssa uutisia korkeimmasta oikeudesta, vaihdoimme osia syyttäjiemme kanssa nostamalla siviilikanteen E. B. Peeblesiä ja hänen poliisilaitoksen leivissä olevia liittolaisiaan vastaan ja vaadimme vahingonkorvausta. Syyttäjämme yrittivät muuttaa meitä vastaan esittämänsä syytteen yksityisalueelle tunkeutumisesta liikenteen häiritsemiseksi, mutta olin vangittuna ollessani salakuljettanut mukanani seriffin apulaisen Chathamin allekirjoittaman paperin, jossa meitä syytettiin luvattomasta tunkeutumisesta yksityiselle alueelle. Kun tämä todiste esitettiin oikeudessa, seriffi Holcombe pomppasi pystyyn ja melkein nielaisi sikarinsa! Oikeudenkäynti päättyi helmikuussa 1945 valamiehistön äänten mennessä tasan.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Yhdysvaltain korkein oikeus oli kiinnostunut tapauksestani, koska tunkeutuminen yksityisalueelle nosti esiin uuden näkökohdan uskonnonvapauskysymyksestä. Covington osoitti, että Chickasaw’n säännös loukkasi paitsi vastaajien myös ylipäänsä koko yhdyskunnan oikeuksia.
Tammikuun 7. päivänä 1946 Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi alioikeuden päätöksen ja antoi historiallisen ratkaisun meidän eduksemme. Tuomari Black lausui päätöksen, josta nämä sanat ovat ote: ”Sikäli kuin [Alabaman] osavaltio on yrittänyt määrätä rikosoikeudellisen rangaistuksen muutoksenhakijalle [Grace Marshille] siitä, että hän oli ryhtynyt levittämään uskonnollista kirjallisuutta yhtiön omistamalle maalle rakennetussa kaupungissa, sen syyte ei voi jäädä voimaan.”
Jatkuva taistelu
Asetuimme Herbertin kanssa viimein Fairhopeen Alabamaan ja jatkoimme työskentelyä Valtakunnan etujen hyväksi läpi vuosien. Menetin Herbertin vuonna 1981, mutta minulla on monia onnellisia muistoja yhteisiltä ajoiltamme. Poikani Harold lakkasi myöhemmin elämässään palvelemasta Jehovaa ja kuoli pian sen jälkeen vuonna 1984. Se on ollut elämäni suurimpia sydänsuruja.
Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että Harold ja hänen vaimonsa Elsie ovat antaneet minulle kolme ihanaa pojantytärtä ja siitä että minulla on nyt myös lapsenlapsenlapsia, jotka ovat kastettuja todistajia. Sisaristani kolme – Margaret, Ellen Jo ja Crystal – on yhä elossa, ja he palvelevat Jehovaa edelleenkin uskollisesti. Crystal meni naimisiin Lyman Swinglen kanssa, joka on Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. He asuvat Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Vaikka Crystalilla on muutaman viime vuoden ajan ollut vakavia terveysongelmia, hän on pysynyt hienona esimerkkinä ja rohkaisun lähteenä minulle.
Yli 90 vuoteni aikana olen oppinut olemaan koskaan pelkäämättä, mitä ihminen voi tehdä, sillä Jehova on voimakkaampi kuin yksikään seriffi, yksikään tuomari, yksikään ihminen. Kun muistelen näitä menneitä tapahtumia, pidän suuressa arvossa sitä, että olen saanut olla osallinen ”hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa”! (Filippiläisille 1:7.)
[Tekstiruutu s. 22]
Suojana perustuslaki
Vuonna 1995 Merlin Owen Newton kirjoitti kirjan (Armed With the Constitution), jossa kerrotaan Jehovan todistajien roolista sen selventämisessä, miten Yhdysvaltain perustuslakiin tehtyä ensimmäistä lisäystä on sovellettava. Tuolloin rouva Newton toimi historian ja valtiotieteiden apulaisprofessorina Huntingdonin yliopistossa Montgomeryssa Alabaman osavaltiossa. Hänen kirjansa, joka sisältää perusteellisesti tutkittua ja perusteltua tietoa, tarkastelee kahta Alabaman oikeudessa käsiteltyä tapausta, jotka vietiin Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen asti.
Toisessa näistä korkeimmassa oikeudessa käsitellyistä jutuista oli mukana Grace Marsh, joka kertoo oman kokemuksensa oheisessa kirjoituksessa. Toinen tapaus, Jones vastaan Opelikan kaupunki, koski oikeutta levittää uskonnollisia käsityksiä kirjallisuuden avulla. Rosco ja Thelma Jones, musta aviopari, olivat Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita.
Kirjansa kirjoittamiseen professori Newton käytti silloisia aikakauslehtiä ja oikeusalan julkaisuja, Jehovan todistajien muistelmia ja kirjeitä, todistajien haastatteluja ja heidän itsensä julkaisemaa aineistoa sekä todistajien toimintaa käsitteleviä tutkimuksia. Vastaajien, asianajajien ja tuomarien kirjassa kertomat kiehtovat yksityiskohdat ja henkilökohtaiset mietelmät ovat herättäneet henkiin palasen Jehovan todistajiin liittyvää oikeuden kehityksen historiaa.
[Kuva s. 20]
Isoisäni Sim Waldropin kanssa
[Kuva s. 23]
Grace Marsh nykyisin