Saan lohtua ”syvän varjon laaksossa”
Kertonut Barbara Schweizer
Joskus kun asiat ovat sujuneet hyvin, elämäni on ollut kuin kulkua viihtyisillä ”vehreillä laitumilla”. Mutta olen saanut tietää myös, millaista on matkata ”syvän varjon laakson” poikki. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että voimme selviytyä missä tahansa olosuhteissa, mihin joutunemmekin, koska Jehova on meidän Paimenemme. (Psalmit 23:1–4)
VUONNA 1993 päätimme yhdessä mieheni kanssa lähes 70-vuotiaina aloittaa uuden seikkailun: lähteä Ecuadoriin palvelemaan alueella, jolla Raamatun totuuksien opettajia tarvitaan enemmän. Vaikka olimme syntyjämme amerikkalaisia, puhuimme espanjaa, eikä meillä ollut mitään taloudellisia velvoitteita. Koska tiesimme, että ’ihmisten kalastaminen’ oli Ecuadorissa menestyksellistä, suunnittelimme laskevamme verkkomme noihin tuottoisiin vesiin (Matteus 4:19).
Muutaman Ecuadorin haaratoimistossa viettämämme jännittävän päivän jälkeen menimme Guayaquilissa linja-autoasemalle innokkaina matkustamaan Machalaan, yhteen niistä kaupungeista, joissa tarve oli erityisen suuri. Odottaessamme linja-autoa miehelleni Fredille tuli kuitenkin yhtäkkiä huono olo, joten päätimme lykätä matkaamme. Menin puhelinkoppiin järjestämään paluutamme haaratoimistoon, ja Fred jäi siksi aikaa istumaan matkatavaroittemme luo. Kun tulin muutaman minuutin päästä takaisin, hän oli kadonnut!
En enää koskaan nähnyt Frediä elossa. Siinä linja-autoasemalla, sillä välin kun olin hetken poissa, hän oli saanut laaja-alaisen sydämenpysähdyksen. Etsiessäni häntä kuumeisesti aseman virkailija tuli luokseni ja kertoi, että Fred oli viety sairaalaan. Kun pääsin sinne, sain tietää, että hän oli jo kuollut.
Yhtäkkiä olin yksin vieraassa maassa ilman kotia ja miestä, johon turvautua. Sanon ”turvautua”, koska Fredillä oli aina ollut ohjat käsissään ja hän oli järjestänyt meidän kummankin asiat. En ole mikään voimakas persoonallisuus ja olin iloinen siitä, että hän teki niin. Mutta nyt minun piti tehdä päätökset, järjestää elämäni ja samalla voittaa suruni. Se oli musertava tunne – aivan kuin minut olisi sysätty ”syvän varjon laaksoon”. Oppisinko koskaan tulemaan toimeen itsekseni?
Opimme totuuden ja yksinkertaistamme elämäämme
Sekä Fred että minä olimme kumpikin olleet naimisissa ja eronneet, kun ensi kertaa tapasimme toisemme. Hyvä ystävyys kasvoi läheiseksi suhteeksi, ja päätimme mennä naimisiin. Olimme nimellisiä kirkossakävijöitä Seattlessa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Uskonto ei silti ollut kovinkaan tärkeällä sijalla elämässämme, kunnes Jamie, ihastuttava nuori tienraivaaja (kokoaikainen evankelista), tuli ovellemme. Hän oli niin miellyttävä, että suostuin, kun hän tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua.
Koska Fredkin osoitti kiinnostusta, Jamien vanhemmat alkoivat johtaa tutkistelua, ja vuotta myöhemmin, vuonna 1968, meidät molemmat kastettiin. Alusta pitäen panimme innokkaasti Jumalan valtakunnan edut ensi sijalle elämässämme (Matteus 6:33). Siinä suhteessa kanssamme tutkinut pariskunta, Lorne ja Rudi Knust, totisesti näytti esimerkkiä. Kasteestamme ei ollut kulunut kauankaan, kun he muuttivat erääseen Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevaan kaupunkiin palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi. Se jätti siemenen itämään sydämeemme.
Meillä oli toinenkin syy harkita muuttoa. Fred oli suuren tavaratalon johtaja. Hänen työnsä vaati paljon aikaa ja keskittymistä, ja hän tajusi, että toisaalle muuttaminen sallisi hänen yksinkertaistaa elämäänsä ja kiinnittää enemmän huomiota totuuteen ja kahteen lapseemme. Minulla oli ensimmäisestä avioliitostani myös tytär, joka oli jo naimisissa, ja sekä hän että hänen miehensä olivat hekin omaksuneet totuuden, joten päätöksemme lähteä Seattlesta oli vaikea. He kuitenkin ymmärsivät syitämme ja tukivat ratkaisuamme.
Niinpä vuonna 1973 muutimme Espanjaan, missä tuolloin tarvittiin kovasti hyvän uutisen saarnaajia sekä veljiä, jotka ottaisivat johdon. Fred oli laskenut, että jos eläisimme tarkasti, säästömme riittäisivät kuluihimme Espanjassa ja me voisimme omistaa suurimman osan ajastamme sananpalvelukseen. Ja niin me teimme. Ennen pitkää Fred palveli vanhimpana, ja vuoteen 1983 mennessä olimme kumpikin tienraivaajia.
Kahdenkymmenen vuoden ajan palvelimme Espanjassa, opettelimme puhumaan kieltä ja saimme monia hienoja kokemuksia. Usein Fred ja minä saarnasimme yhdessä ja tutkimme avioparien kanssa, joista monet ovat nykyään kastettuja todistajia. Asuttuamme Espanjassa joitakin vuosia myös kaksi nuorempaa lastamme, Heidi ja Mike, aloittivat tienraivauspalveluksen. Vaikka meillä ei ollut paljon aineellista, se oli elämäni onnellisinta aikaa. Elämämme oli yksinkertaista. Pystyimme viettämään paljon aikaa yhdessä perheenä, ja Raamatun kertomuksen lesken öljyn tavoin huolellisesti käyttämämme säästöt eivät milloinkaan loppuneet (1. Kuninkaiden kirja 17:14–16).
Jälleen maasta toiseen
Vuonna 1992 aloimme jälleen harkita muuttoa. Lapsemme olivat kasvaneet aikuisiksi, eikä tarve ollut Espanjassa enää niin suuri kuin ennen. Tunsimme erään lähetystyöntekijän, joka oli palvellut Ecuadorissa, ja hän kertoi meille, kuinka kovasti tuossa maassa tarvittiin tienraivaajia ja vanhimpia. Olimmeko liian vanhoja suunnittelemaan uutta alkua uudessa maassa? Emme mielestämme, sillä meillä kummallakin oli hyvä terveys ja pidimme saarnaamistyöstä valtavasti. Otimme siis yhteyttä Ecuadorin haaratoimistoon ja aloimme tehdä suunnitelmia. Itse asiassa tyttäreni Heidi ja hänen miehensä Juan Manuel, jotka palvelivat Pohjois-Espanjassa, innostuivat seuraamme liittymisestä.
Viimein helmikuuhun 1993 mennessä olimme järjestäneet kaikki asiamme ja saapuneet uuteen kotimaahamme. Olimme molemmat innoissamme ajatuksesta toimia tienraivaajina Ecuadorissa, missä niin monet ihmiset halusivat mielellään tutkia Raamattua. Haaratoimistossa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja suunnittelimme käyntiä joissakin veljien suosittelemissa kaupungeissa, joissa julistajia tarvittiin erityisen paljon. Mutta sitten mieheni kuoli.
”Syvän varjon laaksossa”
Ensin olin tyrmistynyt, sitten puhtaasti epäuskoinen. Fred oli tuskin koskaan ollut sairaana. Mitä minun pitäisi tehdä? Minne minun pitäisi mennä? En kerta kaikkiaan kyennyt ajattelemaan.
Noina elämäni raskaimpina hetkinä minua siunattiin siten, että sain tukea sääliväisiltä hengellisiltä veljiltä ja sisarilta, joista useimmat tuskin edes tunsivat minua. Haaratoimiston veljet olivat erittäin ystävällisiä ja huolehtivat kaikesta, myös hautajaisjärjestelyistä. Muistan varsinkin veli ja sisar Bonnon osoittaman rakkauden. He pitivät huolen siitä, etten ollut koskaan itsekseni, ja Edith Bonno jopa nukkui useana yönä sänkyni vieressä, jotta en tuntisi oloani yksinäiseksi. Oikeastaan koko Betel-perhe osoitti sellaista rakkautta ja huomaavaisuutta, että oli kuin he olisivat kietoneet minut lämpimään, suojaavaan rakkauden peitteeseen.
Muutaman päivän kuluessa myös kolme lastani olivat luonani, ja heidän tukensa oli korvaamatonta. Silti, vaikka ympärilläni oli päiväsaikaan monia rakkaudellisia ihmisiä, pitkistä öistä selviytyminen oli vaikeampaa. Silloin Jehova tuki minua. Aina kun hirvittävä yksinäisyyden tunne pyyhkäisi ylitseni, käännyin hänen puoleensa rukouksessa, ja hän lohdutti minua.
Hautajaisten jälkeen heräsi kysymys siitä, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni. Halusin jäädä Ecuadoriin, koska muutto oli ollut yhteinen päätöksemme, mutta minusta tuntui, etten pystyisi siihen yksin. Niinpä Heidi ja Juan Manuel, jotka olivat suunnitelleet siirtyvänsä Ecuadoriin lähitulevaisuudessa, muuttivat suunnitelmiaan, niin että he pystyisivät tulemaan heti ja voisimme kaikki palvella yhdessä.
Kuukauden päästä löysimme talon Lojasta, yhdestä niistä kaupungeista, joita haaratoimistosta oli suositeltu. Pian olin järjestämässä asioita, asettumassa uuteen kotiin ja aloittamassa saarnaamista uudessa maassa. Kaikki tuo toiminta lievitti suruani jonkin verran. Sitä paitsi sain itkeä tyttäreni kanssa, joka oli ollut hyvin läheinen Fredille, ja se auttoi minua purkamaan tunteitani.
Muutaman kuukauden kuluttua, vakiinnuttuani uuteen rutiiniini, tajusin kuitenkin äkisti hirvittävän menetykseni selvemmin. Huomasin, etten pystynyt ajattelemaan Fredin kanssa viettämiäni onnellisia aikoja, koska se masensi minua niin paljon. Suljin menneisyyden pois mielestäni ja elin päivästä toiseen kykenemättä ajattelemaan tulevaisuutta kovinkaan paljon. Mutta yritin täyttää jokaisen päiväni jollakin mielekkäällä tekemisellä, varsinkin saarnaamistyöllä. Juuri se auttoi minua jaksamaan.
Olen aina pitänyt saarnaamisesta ja Raamatun totuuksien opettamisesta todella paljon, ja Ecuadorissa ihmiset olivat niin vastaanottavaisia, että tämä työ oli varsinainen ilo. Olin ensimmäisiä kertoja talosta-taloon-työssä siellä, kun tapasin nuoren naimisissa olevan naisen, joka sanoi: ”Kyllä minä haluaisin tutustua Raamattuun!” Hän oli ensimmäinen, jonka kanssa aloin tutkia Raamattua Ecuadorissa. Tällaiset kokemukset veivät huomioni ja estivät minua ajattelemasta liiaksi omaa suruani. Jehova siunasi kenttäpalvelustani runsaasti. Tuntui siltä, että melkein joka kerta, kun lähdin saarnaamaan hyvää uutista, kentällä tapahtui jotakin hienoa.
Epäilemättä tienraivauksen jatkaminen koitui siunaukseksi. Se antoi elämääni velvollisuuden, joka minun piti täyttää, sekä jotakin myönteistä tekemistä joka päivälle. Vähän ajan kuluttua johdin kuutta raamatuntutkistelua.
Valaistakseni palveluksesta saamaani tyydytystä voisin kertoa eräästä keski-ikäisestä naisesta, joka on viime aikoina osoittanut todellista arvostusta Raamatun opetuksia kohtaan. Kun näytän hänelle raamatunkohdan, hän haluaa ensin ymmärtää sen läpikotaisin ja vasta sitten hän on valmis soveltamaan sen neuvoa käytäntöön. Vaikka hän onkin viettänyt moraalitonta elämää aiemmin, niin kun muuan mies, joka halusi hänet kanssaan asumaan, teki hänelle ehdotuksen, hän torjui sen jyrkästi. Hän kertoi minulle, miten mielellään hän kannatti lujasti Raamatun mittapuita, koska hän on nyt saanut mielenrauhan, jollaisesta hän ei ollut tiennytkään. Tällaiset tutkistelut lämmittävät sydäntäni ja saavat minut tuntemaan itseni hyödylliseksi.
Ilon säilyttäminen
Vaikka opetuslasten tekeminen tuottaakin minulle paljon iloa, suruni ei ole hävinnyt nopeasti. Minun tapauksessani surumielisyys tulee ja menee. Tyttäreni ja vävyni ovat olleet minulle suurenmoisena tukena, mutta toisinaan kun näen, miten ihania hetkiä heillä on yhdessä, tunnen menetykseni viiltävämpänä. Kaipaan aviomiestäni hyvin paljon, en vain sen vuoksi, että olimme niin läheisiä, vaan myös siksi, että olin niin monessa suhteessa riippuvainen hänestä. Joskus se, etten voi puhua hänen kanssaan, kysyä häneltä neuvoa tai kertoa hänelle jotakin kenttäpalveluskokemusta, aiheuttaa surun ja tyhjyyden tunteen, jota ei ole lainkaan helppoa kestää.
Mikä auttaa minua silloin? Rukoilen Jehovaa hartaasti ja pyydän häntä auttamaan minua ajattelemaan jotakin muuta, jotakin myönteistä (Filippiläisille 4:6–8). Ja hän todellakin auttaa minua. Nyt kun aikaa on kulunut muutama vuosi, pystyn jo puhumaan joistakin hauskoista hetkistä, joita meillä oli Fredin kanssa yhdessä. Ilmeisesti olen siis alkanut hitaasti toipua. Psalmista Daavidin tavoin minusta tuntuu, että olen kävellyt ”syvän varjon laaksossa”. Mutta Jehova oli kanssani ja lohdutti minua ja uskolliset veljet ohjasivat minua ystävällisesti oikeaan suuntaan.
Mitä olen oppinut
Koska Fred oli aina ottanut johdon, ajattelin, etten koskaan pystyisi hoitamaan asioita itsekseni. Mutta Jehovan, perheeni ja veljien avun turvin olen selviytynyt. Jollakin tavoin olen vahvempi kuin ennen. Käännyn Jehovan puoleen useammin ja opettelen tekemään ratkaisuja itse.
Olen todella iloinen siitä, että Fred ja minä saimme viettää nuo 20 vuotta Espanjassa ja palvella yhdessä siellä, missä tarve oli suurempi. Tässä asiainjärjestelmässä emme koskaan tiedä, mitä minäkin päivänä tapahtuu, joten mielestäni on erittäin tärkeää tehdä parhaamme Jehovan ja perheemme hyväksi silloin, kun meillä on siihen mahdollisuus. Nuo vuodet rikastuttivat elämäämme ja avioliittoamme suuresti, ja olen varma siitä, että ne valmistivat minua kohtaamaan menetykseni. Koska tienraivauksesta oli tullut elämäntapa jo ennen Fredin kuolemaa, se antoi minulle tunteen tarkoituksellisuudesta, kun kamppailin sopeutuakseni uuteen todellisuuteen.
Kun Fred kuoli, minusta tuntui ensin siltä kuin omakin elämäni olisi päättynyt. Asiahan ei tietenkään ollut niin. Minulla oli työtä tehtävänä Jehovan palveluksessa ja ihmisiä autettavana. Kuinka olisin voinut lopettaa, kun ympärilläni oli vielä monia, jotka tarvitsivat totuutta? Toisten auttaminen oli minulle hyväksi, niin kuin Jeesus oli sanonutkin. (Apostolien teot 20:35.) Kokemukseni kenttäpalveluksessa antoivat minulle jotakin, mitä odottaa ja suunnitella.
Muutama päivä sitten tuttu yksinäisyyden tunne pyyhkäisi jälleen ylitseni. Mutta kun lähdin pois kotoa erääseen raamatuntutkisteluun, tunsin heti mielialani kohoavan. Kaksi tuntia myöhemmin palasin kotiin tyytyväisenä ja rohkaistuneena. Kuten psalmista sanoi, saatamme joskus ’kylvää kyynelin’, mutta sitten Jehova siunaa ponnistelumme ja me ’korjaamme ilohuudoin’ (Psalmit 126:5, 6).
Jouduin hiljattain hieman tarkistamaan aikatauluani korkean verenpaineen vuoksi ja toimin nyt jatkuvasti osa-aikaisena tienraivaajana. Elän tyydyttävää elämää, vaikka en uskokaan pääseväni koskaan täysin menetykseni yli tässä asiainjärjestelmässä. Kolmen lapseni näkeminen kokoaikaisessa palveluksessa tuottaa minulle iloa. Ennen kaikkea odotan näkeväni Fredin jälleen uudessa maailmassa. Olen varma siitä, että hän on innoissaan saadessaan tietää työstä, jota olen voinut tehdä Ecuadorissa – että suunnitelmamme kantoi kuin kantoikin hedelmää.
Rukoilen, että psalmistan sanat osoittautuisivat edelleenkin tosiksi minun kohdallani. ”Totisesti hyvyys ja rakkaudellinen huomaavaisuus seuraavat minua kaikkina elinpäivinäni, ja minä olen asuva Jehovan huoneessa päivieni paljouden.” (Psalmit 23:6.)
[Kuva s. 23]
Palvelusta San Lucasissa Lojassa Ecuadorissa