’Maljani on ollut ylitsevuotavainen’
Kertonut Tarissa P. Gott
”MIKSI täytyi käydä näin?” Mieheni ja minä kyselimme tätä istuessamme hevosvaunuissa ja pidellessämme pientä ruumisarkkua käsivarsillamme. Poikavauvani oli sairastanut koliikkia, ja hän kuoli muutamassa viikossa. Silloin vuonna 1914 tuolle sairaudelle ei osattu tehdä juuri mitään. Oli todella kauhea tunne, kun oli rakastanut vauvaa puolen vuoden ajan, nähnyt sen hymyilevän ja kun sitten kuolema tempaisi sen pois käsivarsilta. Olin murheen murtama.
Äitini kävi luonamme tänä murheen aikana ja alkoi lohduttaa meitä ylösnousemusta koskevalla Raamatun sanomalla. Se merkitsi meille todella paljon. Mikä huojennus se olikaan miehelleni Walterille ja minulle, kun saimme tietää, että olisi mahdollista nähdä pikku-Stanley jälleen.
Se ei ollut ensimmäinen kosketukseni Raamatun totuuteen. Vähän aiemmin isoisäni oli hankkinut kolme ensimmäistä osaa Charles Taze Russellin kirjoittamista Raamatun tutkielmista. Se mitä isoisä oli lukenut niistä Raamatun tutkimisensa ohella, sai hänet lähtemään saarnaamaan. Tämä raivostutti paikallisia pappeja, jotka karkottivat hänet kirkoista Providencessa Rhode Islandissa Yhdysvalloissa. Äitikään ei enää koskaan mennyt kirkkoon sen jälkeen. Hän ja isoisä kävivät nyt raamatuntutkijoiden kokouksissa, mutta minä en juurikaan välittänyt totuudesta tuohon aikaan.
16-vuotiaana menin naimisiin nuoren Walter Skillingsin kanssa, ja me asetuimme Providenceen. Me kumpikin halusimme olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka rakastivat Jumalan sanaa. Vaikka vuonna 1914 meillä oli kuusivuotias tytär, Lillian, vasta poikavauvamme kuoltua se, mitä äitini oli kertonut meille totuudesta, alkoi juurtua. Seuraavana vuonna, 1915, raamatuntutkijat kastoivat mieheni ja minut. Kasteemme tapahtui kesällä läheisellä merenrannalla. Minulla oli ylläni pitkä, musta puku, jossa oli korkea kaulus ja pitkät hihat – siis aika tavalla erilainen asu kuin nykyään käytetyt uimapuvut. Se ei tietenkään ollut sen ajan tavallinen ranta-asu, vaan se oli tehty erityisesti kastetta varten.
Kasteemme jälkeen elämämme muuttui. Walter työskenteli Lynnin kaasu- ja sähkölaitoksen palveluksessa, ja kylminä talvipäivinä hänet lähetettiin toisinaan kirkkoihin sulattamaan niiden jäätyneitä vesiputkia. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kirjoitti kirkon liitutauluun raamatunkohtia, jotka kertoivat Raamatun näkemyksen kuolemattomuudesta, kolminaisuudesta, helvetistä ja niin edelleen. – Hesekiel 18:4; Johannes 14:28; Saarnaaja 9:5, 10.
Mihin meidän pitäisi mennä?
Vuonna 1916 kuoli veli Russell, Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran ensimmäinen presidentti, ja näytti siltä, että kaikki hajoaisi palasiksi. Nyt monet niistä, jotka olivat näyttäneet niin vahvoilta, niin uskollisilta Herralle, alkoivat kääntyä pois. Kävi selvästi ilmi, että jotkut olivat seuranneet pikemminkin ihmistä kuin Jehovaa ja Kristusta Jeesusta.
Kaksi meidän seurakuntaamme valvonutta vanhinta meni vastustavan ryhmän mukaan, ja siten heistä tuli ”paha orja” -luokan jäseniä. (Matteus 24:48) Vaikka kaikki tämä ei tuntunutkaan oikealta, sellaista tapahtui, ja se järkytti meitä. Mutta sanoin itselleni: ’Eikö Jehova käyttänyt juuri tätä järjestöä vapauttamaan meidät väärän uskonnon kahleista? Emmekö ole saaneet maistaa hänen hyvyyttään? Jos meidän pitäisi lähteä nyt, mihin me menisimme? Emmekö me päätyisi seuraamaan jotakuta ihmistä?’ Emme voineet käsittää, miksi meidän pitäisi mennä luopioiden mukaan, joten me jäimme. – Johannes 6:68; Heprealaisille 6:4–6.
Toinen murhenäytelmä
Mieheni sairastui espanjantautiin, ja hän kuoli 9. tammikuuta 1919, samaan aikaan kun minäkin olin vuoteessa tuon taudin kourissa. Minä toivuin sairaudestani, mutta kaipasin Walteria hyvin paljon.
Walterin kuoleman jälkeen minun täytyi mennä työhön, joten myin taloni ja muutin asumaan erään hengellisen sisaren luokse. Huonekaluni varastoin erään toisen sisaren kotiin Saugusiin Massachusettsiin. Hänen pojastaan Fred A. Gottista tuli myöhemmin toinen aviomieheni. Me menimme naimisiin vuonna 1921, ja seuraavien kolmen vuoden kuluessa meille syntyivät Fred ja Shirley.
Lipuntervehtimiskysymys
Myöhemmin kun Fred ja Shirley olivat koulussa, nousi kysymys lipuntervehtimisestä. Kysymys keskittyi Raamatun opetukseen ’epäjumalanpalveluksen pakenemisesta’. (1. Korinttolaisille 10:14) Muuan Lynnin seurakuntaan kuuluva nuori veli oli kieltäytynyt tervehtimästä lippua ja lausumasta sille isänmaallista valaa. Kuukauden kuluessa seitsemän tuohon seurakuntaan kuulunutta lasta, heidän joukossaan Fred ja Shirley, erotettiin koulusta.
Minun täytyy tunnustaa, että olimme jossain määrin yllättyneitä, kun lapsemme ottivat tuollaisen lujan asenteen koulussa. Olimme tietenkin opettaneet heitä kunnioittamaan maata ja lippua, ja olimme myös opettaneet heille Jumalan käskyt siitä, ettei saa kumartaa kuvia ja epäjumalia. Vanhempina emme tietenkään halunneet, että lapsemme erotettaisiin koulusta. Mutta kun nyt oli pakosta jouduttu tuon kysymyksen eteen, tuntui kuitenkin aivan sopivalta, että he ottivat asenteen Jumalan valtakunnan puolelle. Niinpä punnitessamme asioita ymmärsimme lastemme tekevän oikein ja tajusimme, että jos luottaisimme Jehovaan, kaikki järjestyisi ja koituisi todistukseksi hänen nimelleen.
Valtakunnankoulu järjestetään
Pulmana oli nyt se, miten lapset saisivat opetusta. Jonkin aikaa yritimme opettaa heitä kotona mistä tahansa oppikirjasta, jonka saimme käsiimme. Tuo ensimmäinen kouluvuosi oli kuitenkin vaikeaa aikaa miehelleni ja minulle, kun yritimme opettaa kahta lastamme. Mieheni kävi kokopäivätyössä, ja minä pesin pyykkiä ja silitin ihmisille kasvattaakseni viikkoansioitamme. Sen lisäksi minulla oli vielä viisivuotias poika, Robert, huolehdittavana.
Juuri niihin aikoihin, keväällä 1936, sisar Cora Foster, joka kuului seurakuntaan ja joka oli ollut opettajana Lynnin alueen kouluissa 40 vuotta, erotettiin työpaikastaan, koska hän ei tervehtinyt lippua eikä vannonut opettajanvalaa, joka oli siihen aikaan muodissa. Sen vuoksi järjestettiin niin, että Cora opettaisi koulusta erotettuja lapsia ja että meidän kotiamme käytettäisiin valtakunnankouluna. Cora kuljetutti kotiimme pianonsa sekä joitakin oppikirjoja lasten käyttöön, ja jotkut vanhemmista pojista tekivät pulpetteja appelsiinilaatikoista ja vanerista. Kun koulu aloitettiin seuraavana syksynä, oppilaita oli 10.
Nuorempi poikani Robert aloitti koulunsa käymällä valtakunnankoulun ensimmäistä luokkaa. Hän kertoo: ”Ennen tavanomaista opiskelua valtakunnankoulu aloitettiin Valtakunnan laululla joka päivä, ja sitten meillä oli tapana tutkia puolen tunnin ajan tulevan viikon Vartiotornin tutkistelun aineistoa.” Noihin aikoihin Seura ei painanut kysymyksiä tutkittavan kirjoituksen kappaleita varten, joten lasten vastuuksi tuli valmistaa kappaleisiin kysymykset, joita sitten käytettiin seurakunnan kokouksissa.
Cora oli innokas opettaja. ”Erään kerran kun minulla oli hinkuyskä”, Robert muistelee, ja kun koulu oli suljettuna, kunnes tuo tarttuva tauti olisi laantunut, ”sisar Foster kävi kunkin oppilaan luona antamassa läksyjä”. Innokkuudestaan huolimatta hänen on täytynyt toisinaan tuntea olonsa turhautuneeksi, sillä hänen täytyi opettaa kaikkien 12 luokan oppilaita yhdessä huoneessa. Sen viisi vuotta kestäneen jakson lopussa, jonka aikana kotonamme pidettiin valtakunnankoulua, sitä kävi kaikkiaan 22 lasta.
Ennakkoluuloja ja huomaavaisuutta
Lipuntervehtimiskysymys ei aiheuttanut ainoastaan koetusta ja paineita, vaan se sai myös paljon julkisuutta sanomalehdissä ja radiossa. Oli melko tavallista nähdä valokuvaajia kotimme edessä ottamassa kuvia lapsista, kun he saapuivat valtakunnankouluun. Monet naapureistamme, jotka olivat aikaisemmin olleet hyvin ystävällisiä, muuttuivat nyt vihamielisiksi. Heidän mielestään oli kauheaa, että lapsemme kieltäytyivät tervehtimästä Amerikan lippua. ’Loppujen lopuksi’, heillä oli tapana sanoa, ’eikö juuri tämä maa anna teille teidän leipäänne ja voitanne?’ He eivät ymmärtäneet, että ilman Jehovan huolenpitoa ei olisi leipää eikä voita.
Toisaalta oli myös niitä, jotka ymmärsivät asiaan liittyvät kysymykset ja tukivat meitä. Kun lähiseudun asukkaat boikotoivat ruokatavarakauppaa, jota seurakuntamme esivalvoja hoiti, muuan varakas, kansalaisvapauksista kiinnostunut henkilö osti suurimman osan kaupan ruokatarvikkeista ja jakoi ne ilmaiseksi seurakunnan veljille.
Vasta vuonna 1943, kun Yhdysvaltojen korkein oikeus muutti kantaansa lipuntervehtimiskysymyksessä, poikani Robert pääsi käymään julkista koulua.
’Maljani on ollut ylitsevuotavainen’
Miten onnellinen olinkaan nähdessäni Robertin vihkivän elämänsä Jehovalle ja menevän kasteelle St. Louisin konventissa vuonna 1941. Juuri tuossa konventissa kaikilla kolmella lapsellani oli myös etu olla niiden monien lasten joukossa, jotka saivat oman ilmaisen Lapset-kirjansa veli Rutherfordilta, Vartiotorni-seuran silloiselta presidentiltä.
Vuonna 1943 vanhempi poikani Fred ryhtyi kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen. Sitä kesti kuitenkin vain muutaman kuukauden, sillä toinen maailmansota oli käynnissä, ja hän oli asevelvollisuusiässä. Koska paikallinen kutsuntalautakunta kieltäytyi tunnustamasta hänen vaatimuksiaan saada vapautus evankeliuminpalvelijana eli pappina (engl. minister), hänet tuomittiin myöhemmin kolmeksi vuodeksi liittovaltion kuritushuoneeseen Danburyyn Connecticutiin. Vuonna 1946 hänet vapautettiin, ja tuon vuoden lopussa hän ryhtyi työskentelemään koko ajallaan Vartiotorni-seuran maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, jossa hän sai nauttia useista palvelusvuosista. Nyt hän on valvoja ja palvelee perheensä kanssa Providencessa Rhode Islandissa.
Vuonna 1951 Robertkin kutsuttiin Beeteliin, ja hän on ollut siellä tähän asti vaimonsa Alicen kanssa. Myös Robert on valvoja eräässä New Yorkin kaupungin seurakunnassa.
Rakas tyttäreni Shirley on pysynyt kotona. Hän huolehti sekä aviomiehestäni että minusta siihen asti, kun mieheni kuoli vuonna 1972, ja sen jälkeen hän on ollut suureksi lohdutukseksi minulle. En todellakaan tiedä, miten asiat olisivat sujuneet ilman häntä, mutta olen kiitollinen Jehovalle hänen rakkaudestaan ja antaumuksestaan.
Olen nyt 95-vuotias, ja kuitenkin Jehovan uuden järjestelmän toivo on kirkkaampi kuin koskaan. Toisinaan huomaan sanovani: ”Jos vain olisin yhtä voimakas kuin olin vuosia sitten.” En pysty enää kulkemaan talosta taloon, mutta niin kauan kuin minulla on puhekyky, jatkan Jehovan ylistämistä. Arvostan tätä etua nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Niin, ’maljani on ollut ylitsevuotavainen’. – Psalmi 23:5.
[Kuva s. 22]
Valtakunnankoulua pidettiin kodissamme 1930-luvulla
[Kuva s. 24]
Tarissa Gott yhdessä Robertin, Shirleyn ja Fredin kanssa