Maailma joka on opetettu vihaamaan
IHMISET ovat luonnostaan itsekkäitä. Ja jollei itsekkyyttä hillitä, se voi kääntyä vihaksi. Ikään kuin luontainen itsekkyys ei olisi kyllin pahaa, yhteiskunta suorastaan opettaa ihmisiä olemaan itsekkäitä!
Yleistykset eivät tietenkään pidä aina paikkaansa, mutta jotkin asenteet ovat niin vallitsevia, ettei niitä voida vain sivuuttaa poikkeuksellisina. Eivätkö poliitikot olekin usein kiinnostuneempia vaalien voittamisesta kuin valitsijoittensa auttamisesta? Eivätkö liikemiehet olekin tavallisesti kiinnostuneempia rikastumisesta, mikäli tarpeen häikäilemättömästikin, kuin siitä, että vahingollisia tuotteita estettäisiin pääsemästä markkinoille? Eivätkö papit olekin usein kiinnostuneempia suosion ja rahan saamisesta kuin laumojensa opastamisesta moraalin ja rakkauden tiellä?
Alkaa jo nuorena
Kun lapset kasvatetaan sallivaisessa ilmapiirissä, heitä todellisuudessa valmennetaan itsekkäiksi, sillä huomaavaisuus ja epäitsekkyys sysätään sivuun heidän lapsellisten toiveittensa vuoksi. Koulussa ja muissa oppilaitoksissa opiskelijoita opetetaan tavoittelemaan ensimmäistä sijaa paitsi opinnoissa myös urheilussa. Motto kuuluu: ”Jos jäät toiseksi, voit yhtä hyvin jäädä viimeiseksi!”
Väkivaltaiset videopelit opettavat nuoria ratkomaan ongelmia itsekkäällä tavalla, yksinkertaisesti eliminoimaan vihollisen. Tällainen asenne tuskin edistää rakkautta! Yli kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltain lääkintöhallituksen pääjohtaja varoitti siitä, että videopelit ovat vaaraksi nuorille. Hän sanoi: ”Kaikessa on tarkoitus tappaa vihollinen. Peleissä ei ole mitään rakentavaa.” The New York Times -lehdelle osoitetussa kirjeessä sanottiin, että monet videopelit ”vetoavat ihmisen alhaisimpiin vaistoihin”, ja lisättiin: ”Ne kasvattavat piittaamattomien, pahantuulisten nuorten sukupolven.” Muuan saksalainen videopelien innokas pelaaja myönsikin rehellisesti, että tämä jälkimmäinen toteamus pitää paikkansa, kun hän sanoi: ”Pelatessani niitä siirryin yksinäiseen haavemaailmaan, jossa vallitsi primitiivinen laki: ’Tapa tai tule tapetuksi.’”
Kun vihaan yhdistyy vielä rasismia, siitä tulee entistä tuhoisampaa. Saksalaiset ovat sen vuoksi selvästikin huolissaan oikeistolaisista videoista, joissa esitetään ulkomaalaisiin, erityisesti turkkilaisiin, kohdistuvaa väkivaltaa. Huoleen on syytäkin, sillä 1. tammikuuta 1994 oli Saksan 6878100 ulkomaalaisesta asukkaasta 27,9 prosenttia turkkilaisia.
Rasistiset tunteet edistävät sitä, mitä nationalismi, kansallismielisyys, opettaa lapsille pienestä pitäen: oman maan vihollisten vihaaminen ei ole väärin. George M. Taberin, Time-lehden avustajan, kirjoitelmassa sanottiin: ”Kaikista historian poliittisista ismeistä kenties voimakkain on nationalismi.” Hän selitti edelleen: ”Sen nimissä on vuodatettu enemmän verta kuin minkään muun asian, paitsi uskonnon, nimissä. Kansankiihottajat ovat satojen vuosien ajan villinneet fanaattisia kansanjoukkoja syyttämällä kaikista näiden vaikeuksista jotakin toista etnistä ryhmää.”
Muiden etnisten ryhmien, rotujen tai kansallisuuksien jatkuva vihaaminen on syynä moniin nykymaailman ongelmiin. Ja ksenofobia, vieraskammo, on lisääntymässä. Kiinnostavaa kyllä, ryhmä saksalaisia sosiologeja huomasi ksenofobian olevan ilmeisintä siellä, missä asuu vain vähän ulkomaalaisia. Tämä näyttää todistavan, että sitä aiheuttavat useammin ennakkoluulot kuin henkilökohtaiset kokemukset. Sosiologit saivat selville, että ”nuorten ennakkoluuloja voimistivat pääasiassa heidän ystävänsä ja perheensä”. Todellisuudessa 77 prosenttia haastatelluista ei ollut suoranaisesti tai oli vain vähän tekemisissä ulkomaalaisten kanssa, ja kuitenkin heillä oli ennakkoluuloja näitä kohtaan.
Itsekkyyden opettaminen ei ole vaikeaa, sillä me kaikki olemme perineet jonkin verran itsekkyyttä epätäydellisiltä vanhemmiltamme. Mutta millainen on uskonnon osa rakkauden ja vihan välisessä taistelussa?
Mitä uskonto opettaa?
Uskonnon ajatellaan yleisesti edistävän rakkautta. Mutta jos näin on, niin miksi uskonnolliset erimielisyydet ovat pohjimmainen syy niihin kireisiin suhteisiin, jotka vallitsevat Pohjois-Irlannissa, Lähi-idässä ja Intiassa, vain kolme esimerkkiä mainitaksemme? Jotkut ihmiset tietenkin väittävät, että levottomuuksiin ovat syynä poliittiset, eivät uskonnolliset, erimielisyydet. Tämä on kiistanalainen seikka. Joka tapauksessa on selvää, että järjestäytynyt uskonto ei ole pystynyt juurruttamaan ihmisiin niin voimakasta rakkautta, että nämä voittaisivat poliittiset ja etniset ennakkoluulonsa. Monet katolilaiset ja ortodoksit sekä muihin uskontoihin kuuluvat ihmiset todellisuudessa suvaitsevat ennakkoluuloja, mikä johtaa väkivaltaan.
Ei ole suinkaan väärin yrittää kumota sellaisen uskonnollisen ryhmän opetuksia ja tapoja, jonka ei ajattele olevan oikeassa. Mutta oikeuttaako tämä käyttämään väkivaltaa taistelussa sitä tai sen jäseniä vastaan? The Encyclopedia of Religion myöntää suoraan: ”Lähi-idän ja Euroopan historiassa uskonnolliset johtajat ovat vaatineet toistuvasti hyökkäämään väkivalloin toisten uskonnollisten ryhmien kimppuun.”
Tässä tietosanakirjassa paljastetaan, että väkivalta on olennainen osa uskontoa: ”Darvinistit eivät ole ainoita, joiden mielestä taistelu on välttämätöntä sekä sosiaaliselle että henkiselle kasvulle. Uskonto on ollut pohjaton taistelujen, väkivallan ja siten kasvun lähde.”
Väkivaltaa ei voida puolustella sillä, että se on välttämätöntä kasvulle, sillä tämä olisi ristiriidassa sen tunnetun periaatteen kanssa, jonka Jeesus Kristus esitti, kun apostoli Pietari yritti suojella häntä. Pietari ”ojensi kätensä ja veti miekkansa ja iski ylimmäisen papin orjaa ja sivalsi häneltä korvan. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.’” (Matteus 26:51, 52; Johannes 18:10, 11.)
Yksilöiden kohteleminen väkivaltaisesti – olivatpa nämä hyviä tai pahoja – ei ole rakkauden tien mukaista. Siksi ihmiset, jotka turvautuvat väkivaltaan, ovat ristiriidassa sen väitteensä kanssa, että he toimivat rakkaudellista Jumalaa jäljitellen. Kirjailija Amos Oz sanoi jokin aika sitten: ”Uskonnollisille fanaatikoille – – on tyypillistä, että ’määräykset’, joita he saavat Jumalalta, ovat pohjimmiltaan aina yksi ja sama määräys: tapa. Kaikkien fanaatikkojen jumala kuulostaa pikemminkin paholaiselta.”
Raamatussa sanotaan jokseenkin samalla tavoin: ”Jumalan lapset ja Panettelijan lapset käyvät ilmi tästä: kukaan, joka ei harjoita vanhurskautta, ei ole Jumalasta, eikä sekään, joka ei rakasta veljeään. Jokainen, joka vihaa veljeään, on tappaja, ja te tiedätte, ettei kenelläkään tappajalla ole ikuista elämää, joka pysyisi hänessä. Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’ ja kuitenkin vihaa veljeään, niin hän on valehtelija. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka hän on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että sen, joka rakastaa Jumalaa, tulee rakastaa myös veljeään.” (1. Johanneksen kirje 3:10, 15; 4:20, 21.)
Oikean uskonnon täytyy noudattaa rakkauden mallia, mihin sisältyy rakkauden osoittaminen jopa vihollisia kohtaan. Jehovasta sanotaan: ”Hän antaa aurinkonsa nousta pahoille ja hyville ja antaa sataa vanhurskaille ja epävanhurskaille.” (Matteus 5:44, 45; ks. myös 1. Johanneksen kirje 4:7–10.) Kuinka erilainen onkaan Saatana, vihan jumala! Hän houkuttelee ja viekoittelee ihmisiä viettämään irstailevaa, rikollista ja itsekästä elämää, ja sillä tavoin hän täyttää heidän elämänsä tuskalla ja kurjuudella. Kaiken aikaa hän tietää varsin hyvin, että tämä kieroutunut elämäntapa johtaa lopulta heidän tuhoonsa. Kannattaako palvella tällaista jumalaa, joka ei kykene suojelemaan omiaan eikä ilmeisesti edes halua tehdä sitä?
Pelko, suuttumus tai loukatut tunteet
On helppo todistaa, että nämä seikat nostattavat vihaa. Eräässä Time-lehden raportissa sanotaan: ”Ongelmallisen 1930-luvun jälkeen ei Euroopan kirjava äärioikeistolaisten liikkeiden joukko ole pystynyt käyttämään hyväkseen näin monia ilmeisen selviä tilaisuuksia. – – Työpaikkojensa puolesta pelkäävät ihmiset kääntyvät sydämettömässä vihassa keskustalaisia hallituksia vastaan niiden tehottomuuden vuoksi ja tekevät syntipukkeja keskuudessaan asuvista ulkomaalaisista.” Jörg Schindler, joka työskentelee sanomalehdessä Rheinischer Merkur/ Christ und Welt, kiinnitti huomiota niihin kymmeniintuhansiin poliittisiin pakolaisiin, joita on virrannut Saksaan parinkymmenen viime vuoden aikana. The German Tribune varoittaa: ”Rasismi kasvaa kaikkialla Euroopassa.” Näin monien maahanmuuttajien tulva synnyttää vihan tunteita. Ihmisten kuullaan valittavan: He tulevat meille kalliiksi, he vievät työpaikkamme ja ovat vaaraksi tyttärillemme. Theodore Zeldin, Oxfordissa sijaitsevan St. Antony’s Collegen jäsen, sanoi, että ihmiset ”ovat väkivaltaisia, koska heistä tuntuu, että heitä uhataan tai nöyryytetään. Huomiota täytyy kiinnittää heidän vihansa syihin.”
Brittiläinen televisiotoimittaja Joan Bakewell kuvailee osuvin sanoin maailmaamme, joka opettaa kansalaisiaan vihaamaan. Hän kirjoittaa: ”En ole puhdasoppinen kristitty, mutta tajuan, että Jeesuksen opetuksessa on syvällinen ja kiistaton totuus: pahaa on rakkauden katastrofaalinen puute. – – Tiedän, että elämme yhteiskunnassa, jossa ei juuri uskota rakkauden oppiin. Todellakin yhteiskunnassa, joka on niin pinnallinen, että se hylkää sellaisen opin naiivina, sentimentaalisena ja utopistisena, että se hymyilee ivallisesti käsityksille, joiden mukaan huolenpito ja epäitsekkyys tulee panna hyödyn tavoittelun ja itsekkyyden edelle. ’Täytyy olla realisti’, se sanoo, kun se lyö lukkoon uusimman kaupan, kun se ei pidä kiinni velvollisuuksistaan ja kun se vähättelee todisteita, jotka osoittavat selvästi, että se on väärässä. Tällainen maailma tuottaa epäonnistujia, yksineläjiä, ihmisiä jotka eivät ole saavuttaneet yhteiskunnan tärkeänä pitämää menestystä, itsekunnioitusta ja onnellista perhe-elämää.”
Tämän maailman jumala, Saatana, opettaa selvästikin ihmiskuntaa vihaamaan. Yksilöinä me kuitenkin voimme oppia rakastamaan. Seuraavassa kirjoituksessa osoitetaan, että tämä on mahdollista.
[Kuva s. 7]
Voisivatko videopelit opettaa lapsiasi vihaamaan?
[Kuva s. 8]
Sodan väkivalta kertoo tietämättömyydestä ja vihasta
[Lähdemerkintä]
Pascal Beaudenon/Sipa Press