Liian monia jumalia kunnes löysin tosi Jumalan

SYNNYIN Croydonissa Englannissa vuonna 1921 ja olin perheemme vanhin tytär; meitä oli kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Kun olin kolmivuotias, osa meistä lapsista sairastui kurkkumätään. Minut vietiin sairaalaan. Veljeni Johnnie kuoli, ja koska häntä ei ollut kastettu, anglikaaninen kirkko ei antanut lupaa suorittaa hautajaismenoja. Isä järkyttyi tästä ja kysyi eräältä papilta, voisiko tämä pitää rukouksen, kun he laskisivat Johnnien arkun hautaan. Pappi kieltäytyi.

Äiti sanoi, että tämä sai lopullisesti isän suhtautumaan torjuvasti uskontoon. Äiti pelkäsi niin kovasti sitä, mitä minulle tai siskoilleni saattaisi tapahtua, että hän vei meidät isän tietämättä kirkkoon kastettaviksi. Isästä tuli kommunistisen puolueen aktiivinen jäsen, ja hän rohkaisi meitä lukemaan aineistoa, joka koski dialektista materialismia, muun muassa Huxleyn, Leninin ja Marxin teoksia. Jumala mainittiin kotona vain silloin, kun isä sanoi, ettei Jumalaa ole olemassa.

Vuonna 1931, kun olin noin kymmenvuotias, kävelin joskus alas katua käydäkseni isäni vanhemmilla. Muut ihmiset kritisoivat usein isoisää, mutta hänellä oli tuikkivat, kauniit siniset silmät ja hän oli aina iloinen. Tavallisesti hän antoi minulle makeisia ja jotakin, mitä voisin lukea kävellessäni kotiin. Söin makeiset ja heitin pois lukemiset. En silloin ymmärtänyt, miksi muut puhuivat hänestä kielteisesti.

Teini-ikäisenä liityin kommunistiseen nuorisojärjestöön, ja aikanaan minusta tuli sen sihteeri. Pidin puheita kaupungintalolla ja levitin kadulla Challenge-sanomalehteä ja tarjosin sitä jokaiselle, joka kuunteli. Siihen aikaan eräs fasistiryhmä, johon kuuluvia kutsuttiin mustapaidoiksi, toimi aktiivisesti ja vastusti kiihkeästi kommunismia. Muistan, että kun seisoin jalkakäytävällä tarjoamassa Challenge-lehteä, mustapaidat tulivat puhumaan minulle ja kutsuivat minua antamallaan lisänimellä Auringonpaiste. Kommunistipuolueen vanhemmat jäsenet, joiden kanssa olin tekemisissä, saivat selville, että fasistit suunnittelivat pieksevänsä minut nyrkkiraudoilla, joten he antoivat siitä lähtien minulle saattajia mukaan.

Erään kerran saimme tietoomme, että fasistit aikoivat marssia Lontoon East Endin läpi (tällöin siellä asui lähinnä juutalaisia). Meitä käskettiin olemaan heitä vastassa ja ottamaan mukaan pusseihin marmorikuulia, joita meidän piti heittää poliisien ratsujen kavioiden alle, kun he ryhtyisivät hajottamaan vastakkaisia puolia. Monia pidätettiin tuona päivänä, mutta onneksi en ollut heidän joukossaan, koska olin päättänyt olla menemättä sinne.

Omatuntoni alkaa toimia

Toisessa tilanteessa minua pyydettiin eräässä julkisessa kokoontumisessa sanomaan jotakin sellaista, minkä tiesin olevan valhetta. Kieltäydyin, ja minulta kysyttiin, mitä merkitystä sillä oli, kunhan saisimme tahtomme läpi. Juuri tässä elämäni vaiheessa omatuntoni alkoi vaivata minua, ja aloin miettiä monia asioita.

Erään kerran varhaisina teinivuosinani äiti rohkaisi minua käymään yhdessä jumalanpalveluksessa ihan vain nähdäkseni, mistä siinä oli kyse. Muistan, että minua pyydettiin menemään alttarin luo tunnustamaan syntini. Ollessani siinä huomasin, että alttariliinaan oli kirjottu kolme ympyrää limittäin. Kysyin, mitä ne edustivat, ja minulle kerrottiin, että ne edustavat ”Pyhää kolminaisuutta: Isä-Jumalaa, Poika-Jumalaa ja Pyhä henki -⁠Jumalaa”. Ajattelin, että olipa outoa. He uskovat kolmeen jumalaan, mutta isä sanoo, ettei ole olemassa edes yhtä jumalaa! Kun kyselin lisää, minulle selitettiin, että munassa on kolme osaa, mutta todellisuudessa se on vain yksi muna. Tämäkään ei tyydyttänyt minua. Sitten minulle sanottiin, että kyselin liikaa. Menin kotiin ja sanoin äidille, etten enää halunnut mennä kirkkoon, enkä myöskään mennyt!

Kun toinen maailmansota syttyi, en enää toiminut aktiivisesti kommunistisessa nuorisojärjestössä. Menin naimisiin erään sotapalveluksessa olevan kanadalaisen kanssa, ja meille syntyi poika. Ensimmäistä kotiamme Lontoossa pommitettiin. V-1-pommi putosi talomme eteen, kun olin poikani kanssa kotona. Menetimme kaiken omaisuutemme. Hautauduimme raunioihin, mutta olimme sen verran onnekkaita, että jäimme eloon. Mieheni oli tuolloin Normandiassa Ranskassa.

Muistan jutelleeni tuohon aikaan kahden nuoren naisen kanssa ja kysyneeni heiltä: ”Jos Jumala on olemassa, miksi hän sallii kaiken tämän kärsimyksen?” He sanoivat jotakin siihen suuntaan, että Saatana on tämän maailman jumala. ”Ohoh, vielä eräs jumala, josta en tiedä mitään!” ajattelin. Seuraavaksi tuli eräs nuori mies. Pommitin häntä kysymyksillä, ja hän sanoi, että hän oli etsimässä lampaita, ei vuohia. Koska en tuntenut Jeesuksen kuvausta, kysyin häneltä, oliko hän pappi vai maanviljelijä. Kului muutamia vuosia ja toinen maailmansota päättyi. Mieheni palasi kotiin nähtyään ensiksi, miten 95 prosenttia Saskatoonin kevyestä jalkaväestä, jossa hän oli palvellut, oli kaatunut sodassa. Asetuimme toiseen kotiin Croydoniin.

Todistajat tulevat käymään

Eräänä sunnuntaina kaksi Jehovan todistajaa soitti ovikelloamme. Mieheni meni ovelle ja keskusteli heidän kanssaan hyvin pitkään. Hän tunsi katkeruutta kaikkia uskontoja kohtaan, koska hän oli nähnyt niiden ulkokultaisuuden sodan aikana. Se että todistajat olivat olleet puolueettomia, teki häneen vaikutuksen. Hän kertoi minulle, että hän oli pyytänyt heitä tulemaan uudelleen keskustelemaan Raamatusta. Olin hyvin huolissani ja kysyin isältäni, mitä minun pitäisi tehdä. Hän sanoi, etten saisi sekaantua asiaan, ja että jos mieheni aikoi pitää itsepintaisesti kiinni tästä eriskummallisesta uskonnosta, minun olisi parasta panna vireille avioero.

Päätin olla mukana yhdessä keskustelussa nähdäkseni, mistä oli kysymys. Istuimme kaikki pöydän ääressä ja todistaja sanoi: ”Jonakin päivänä voitte halata leijonaa kuten koiraa.” ”He ovat kyllä hulluja”, ajattelin. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, mitä sinä iltana sanottiin. Jälkeenpäin sanoin miehelleni, etten halunnut heidän tulevan uudelleen. Itkimme monet itkut ja keskustelimme eroamisesta.

Pian tämän jälkeen eräs toinen todistaja kävi luonamme. Saimme myöhemmin tietää, että hän oli kierrosvalvoja, joka vieraili paikallisessa seurakunnassa, ja että hän oli kuullut meistä. Muistan hänet hyvin selvästi. Hänellä oli siniset silmät, ja hän oli hyvin ystävällinen ja kärsivällinen. Hän muistutti isoisääni. Otin esille luettelon, johon olin kirjoittanut 32 kysymystä. ”Pohditaan näitä yksi kerrallaan”, hän sanoi, ja niin me teimme. Hän auttoi minua ymmärtämään, että tajutakseni täysin, mitä Raamatussa sanotaan, minun pitäisi lukea ja tutkia sitä. Hän ehdotti, että joku kävisi säännöllisesti tutkimassa Raamattua kanssamme. Sanoin, että se sopii.

Kun aloin vähitellen ymmärtää Luojaamme, Jehova Jumalaa, liikutuin kyyneliin. Muistan menneeni makuuhuoneeseen rukoilemaan Jehovalta, että hän antaisi minulle anteeksi ja auttaisi minua ymmärtämään Raamattua ja hänen tarkoituksiaan. Mieheni, poikani ja minä menimme kasteelle vuonna 1951. Isäni oli hyvin järkyttynyt kuullessaan tästä ja sanoi, että näkisi minut mieluummin kuolleena kuin Jehovan todistajana.

Palveleminen siellä missä tarvitaan julistajia

Mieheni päätti palata Kanadaan, ja vuonna 1952 muutimme Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan. Isä ei suostunut hyvästelemään meitä, enkä nähnyt häntä tai kuullut hänestä enää koskaan. Asuttuamme Vancouverissa useita vuosia meille esitettiin kutsu muuttaa paikkakunnille, joilla tarvittiin julistajia, erityisesti sellaisille alueille kuin Québec, missä pääministeri Duplessis oli omaksunut hitlerimäisen asenteen Jehovan todistajia kohtaan.

Vuonna 1958 pakkasimme kaiken omaisuutemme autoomme ja ajoimme kansainväliseen konventtiin New Yorkiin. Sieltä ajoimme Montrealiin Québecin provinssiin, missä meidät määrättiin ranskankieliseen seurakuntaan Ville de Jacques-Cartier’hen. Meillä oli monia mielenkiintoisia kokemuksia, kun palvelimme Jehovaa Québecissä. Erään kerran automme kaadettiin kumoon, meitä heiteltiin kivillä ja muuan nainen päästi letkulla vettä täydellä voimalla päällemme. Tämä tapahtui paikassa, jota kutsuttiin Magogiksi.

Erään toisen kerran ystäväni ja minä menimme erään kirkon ohi juuri, kun ihmiset olivat tulossa ulos. Joku tunnisti meidät ja huusi: ”Témoins de Jéhovah!” (”Jehovan todistajia!”) Tästä seurasi papin johtama takaa-ajo, mutta pääsimme karkuun väkijoukkoa. Meidät pidätettiin monet kerrat. Minulla on kuitenkin ollut ilo auttaa useita ihmisiä saamaan tietoa Jehovasta, ja monet heistä palvelevat häntä yhä toimeliaasti.

1960-luvun alussa mieheni työnantaja siirsi hänet Los Angelesiin, ja palvelimme siellä eräässä seurakunnassa yli 30 vuotta. Miten iloisia olimmekaan, kun saimme puhua totuudesta ihmisille, jotka olivat muuttaneet Los Angelesiin joka puolelta maailmaa! Sain tutkia sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat kotoisin Libanonista, Egyptistä, Kiinasta, Japanista, Ranskasta ja Italiasta vain muutamia mainitakseni. Muistan, kun tapasin erään naisen, joka ei puhunut yhtään englantia – onneksi hänen miehensä puhui. Niinpä mieheni ja minä tutkimme yhdessä heidän kanssaan. Aikanaan tutkin erikseen vaimon kanssa. Käytin englanninkielistä ”Olkoon Jumala totinen” -⁠kirjaa, ja hän katsoi raamatunkohdat kiinalaisesta Raamatustaan ja vastasi kysymyksiin kiinaksi. Sitten sanoin vastaukset englanniksi ja hän toisti perässä. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi puhua sujuvasti englantia, vaikkakin brittiläisellä korostuksella. Olen iloinen voidessani kertoa, että sekä vaimo että hänen miehensä ovat nykyään vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita.

Muutimme äskettäin Tucsoniin Arizonaan, ja olemme iloisia myös siitä, että näemme kaikkien perheenjäsentemme palvelevan uskollisesti Jehovaa, mukaan lukien lapsenlapsenlapset, joille opetetaan Suuren Luojamme, Jehovan, tuntemusta.

Oli muuten sykähdyttävää kuulla Croydonissa asuvilta veljiltä, että isoisäni, jolla oli iloinen tuike sinisissä silmissään, oli Jehovan todistaja. (Kertonut Cassie Bright.)