Varjoja sademetsän yllä
LENTOKONEESTA katsottuna Amazonin sademetsä muistuttaa mantereen kokoista nukkamattoa ja näyttää nykyään yhtä vihreältä ja koskemattomalta kuin silloin, kun Orellana löysi sen. Kun rämmit kuumassa, kosteassa metsässä ja yrität väistellä pienten nisäkkäitten kokoisia hyönteisiä, huomaat, että on vaikea sanoa, mihin todellisuus loppuu ja mistä mielikuvitus alkaa. Mikä näyttää puunlehdiltä, muuttuu perhosiksi, liaanit muuttuvat käärmeiksi ja kuivat puunkappaleet pelästyneiksi jyrsijöiksi, jotka vilistävät karkuun. Amazonin sademetsässä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat yhä toisiinsa.
Eräs havainnoitsija toteaa: ”Ironisinta on se, että Amazonin alueen todellisuus on yhtä mielikuvituksellinen kuin sitä koskevat myytit.” Ja mielikuvituksellinen se totisesti on! Kuvittele mielessäsi metsä, jolla on saman verran kokoa kuin Länsi-Euroopalla. Täytä se yli 4000 erilaisella puulajilla. Somista se yli 60000 erilaisen kukkakasvin kauneudella. Maalaa se 1000 lintulajin säihkyvillä väreillä. Aseta sinne 300 nisäkäslajia. Lisää sinne vielä kenties 2 miljoonan hyönteislajin kuhina. Nyt ymmärrät, miksi jokainen, joka kuvailee Amazonin sademetsää, lopulta turvautuu superlatiiveihin. Vähempi ei tee oikeutta tälle kihisevälle eliömaailman aarreaitalle, maailman suurimmalle trooppiselle sademetsälle.
Eristyksiin joutuneet ”elävät vainajat”
Amerikkalainen kirjailija ja humoristi Mark Twain sanoi 90 vuotta sitten tästä kiehtovasta metsästä, että se on ”lumottu maa – maa, missä on tuhlaavaisen runsaasti tropiikin ihmeitä, mielikuvituksellinen maa, missä kaikki linnut ja kukat ja eläimet olivat kuin museokappaleita ja missä alligaattoreilla, krokotiileillä ja apinoilla näytti olevan yhtä mukavat oltavat kuin eläintarhassa”. Nykyään Twainin hauskat sanat ovat saaneet vakavoittavan merkityksen. Pian voi käydä niin, että museot ja eläintarhat ovat ainoita jäljellä olevia koteja yhä useammalle Amazonin trooppisista ihmeistä. Miksi?
Tärkein syy on ilmeisesti se, että hakkaamalla Amazonin sademetsää ihminen hävittää alueen kasvi- ja eläinlajistolta niiden luonnollista elinympäristöä. Elinympäristön täydellisen tuhoutumisen lisäksi on kuitenkin olemassa muita – vaikeammin havaittavia – syitä, jotka nykyään muuttavat yhä elossa olevia kasvi- ja eläinlajeja ”eläviksi vainajiksi”. Toisin sanoen asiantuntijat uskovat, ettei mikään voi estää näitä lajeja häviämästä sukupuuttoon.
Yksi tällainen syy on eristyksiin joutuminen. Luonnonsuojelusta kiinnostuneet viranomaiset saattavat määrätä jonkin metsäalueen hakkuukieltoon turvatakseen siellä elävien lajien säilymisen. Näillä pieneen metsäsaarekkeeseen jäävillä lajeilla on kuitenkin lopulta edessään kuolema. Eräs trooppisten metsien suojelua tarkasteleva raportti (Protecting the Tropical Forests—A High-Priority International Task) osoittaa esimerkin avulla, miksi pienet metsäsaarekkeet eivät kykene ylläpitämään elämää kovinkaan kauan.
Trooppisilla puulajeilla ovat heteet ja emit usein eri puissa. Voidakseen lisääntyä ne saavat apua lepakoilta, jotka kuljettavat siitepölyä hedekukista emikukkiin. Tällainen pölytyspalvelu toimii tietenkin vain siinä tapauksessa, että nämä puut kasvavat lepakon lentosäteen sisäpuolella. Jos emipuun ja hedepuun välinen etäisyys tulee liian suureksi – kuten usein käy silloin, kun metsäsaareketta lopulta ympäröi joka puolelta suuri auringon paahtama lakeus – lepakot eivät pysty lentämään tällaisia välimatkoja. Raportin mukaan nämä puut muuttuvat tällöin ”’eläviksi vainajiksi’, koska lisääntyminen ei ole niille enää mahdollista”.
Puitten ja lepakkojen välinen yhteys on vain yksi niistä vuorovaikutussuhteista, jotka liittyvät Amazonin alueen eliöyhteisöön. Yksinkertaisesti sanottuna Amazonin sademetsää voidaan verrata valtavan suureen taloon, joka tarjoaa ylläpidon joukolle yksilöitä, jotka ovat erilaisia mutta silti läheisesti tekemisissä toistensa kanssa. Jotta ei tulisi tilanahtautta, sademetsän asukkaat asuvat eri kerroksissa, jotkin lähellä metsänpohjaa, toiset ylhäällä latvustossa. Kaikilla asukkailla on työtä, ja ne ahertavat kellon ympäri – toiset päivällä, toiset yöllä. Jos kaikki lajit saavat tehdä oman osuutensa työstä, Amazonin alueen monimutkainen kasvi- ja eläinyhteisö toimii kellon tarkkuudella.
Amazonin alueen ekosysteemi (”eko” on peräisin kreikan kielen sanasta oiʹkos, joka tarkoittaa ’taloa’) on hyvin arka vioittumaan. Vaikka ihminen häiritsisi metsän eliöyhteisöä käyttämällä hyödyksi vain muutamia sen lajeja, hänen aiheuttamansa häiriön vaikutukset tuntuisivat kaikissa metsätalon kerroksissa. Luonnonsuojelija Norman Myers on arvioinut, että yhden kasvilajin katoaminen voi lopulta olla osasyynä jopa 30 eläinlajin kuolemaan. Koska useimmat tropiikin puut ovat riippuvaisia eläimistä siementensä levittäjinä, niin se, että ihminen hävittää eläinlajeja, johtaa niiden puitten sukupuuttoon kuolemiseen, joita nämä eläimet ovat palvelleet (ks. tekstiruutua ”Puun ja kalan yhteistyö”). Eristyksiin joutumisen tavoin vuorovaikutussuhteitten rikkoutuminen liittää yhä useammat metsässä elävät lajit ”elävien vainajien” joukkoon.
Pienet hakkuut, pienet menetykset?
Jotkut puolustavat pienialaisia hakkuita sillä, että metsä toipuu ja kasvattaa paljaaksi hakatulle maalle uuden, vihreän kasvipeitteen paljolti samalla tavoin kuin kehomme kasvattaa sormeen tulleen haavan päälle uuden ihopeitteen. Onko asia todella näin? Ei aivan.
On tietenkin totta, että metsä kasvaa takaisin, jos ihminen antaa hakatun lohkon olla riittävän kauan rauhassa. Totta on kuitenkin myös se, että uusi kasvipeite muistuttaa yhtä vähän alkuperäistä metsää kuin kehno valokopio muistuttaa siistiä alkuperäiskappaletta. Brasilialainen kasvitieteilijä Ima Vieira, joka tutki Amazonin alueella erään sata vuotta sitten hakatun mutta sittemmin uudelleen kasvaneen metsälohkon, havaitsi, että vanhan metsän 268 puulajista oli uudelleen kasvaneessa metsässä vain 65 lajia. Hänen mukaansa tämän alueen eläinlajeja on kohdannut suhteellisesti yhtä suuri kato. Vaikka hakkuut eivät siis muutakaan vihreitä metsiä punaisiksi aavikoiksi, kuten jotkut väittävät, ne muuttavat nykyään osia Amazonin sademetsästä alkuperäisen metsän kalpeiksi jäljitelmiksi.
Eikä tässä kaikki. Pienenkin metsälohkon hakkaaminen tuhoaa usein monia sellaisia kasveja ja eläimiä, joita kasvaa, matelee ja kiipeilee ainoastaan tällä metsäalueella, ei missään muualla. Esimerkiksi Ecuadorissa tutkijat ovat tavanneet eräällä 170 hehtaarin kokoisella trooppisella metsäalueella 1025 kasvilajia. Näistä lajeista runsaat 250 kasvoi ainoastaan tällä alueella, ei missään muualla maailmassa. Brasilialainen ekologi, tohtori Rogério Gribel sanoo: ”Paikallisen esimerkin tarjoaa sauim-de-coleira (korvatamariini)”, pieni, ihastuttava apina, joka on sen näköinen kuin sillä olisi valkoinen T-paita yllään. ”Muutamat jäljellä olevat yksilöt elävät kaikki eräällä pienellä alueella Manausin lähitienoilla keskellä Amazonin sademetsää, mutta jos tämä pieni elinalue tuhotaan, tämä laji katoaa ainiaaksi”, Gribel sanoo. Pienetkin hakkuut voivat merkitä suuria menetyksiä.
”Mattoa” kääritään kokoon
Suoranainen metsänhävitys luo kuitenkin synkimmän varjon Amazonin sademetsän ylle. Tienrakentajat, metsurit, kaivosmiehet ja monet, monet muut ”käärivät kokoon” metsää kuin lattiamattoa ja hävittävät nopeasti kokonaisia ekosysteemejä.
Vaikka käsitykset Brasilian metsätuhojen tarkasta vuotuisesta määrästä käyvätkin pahasti ristiin – varovaisten arvioitten mukaan se on noin 36000 neliökilometriä vuodessa – niin Amazonin koko sademetsästä lienee tuhoutunut jo yli 10 prosenttia, kooltaan Saksaa suurempi alue. Brasilian suurin viikkolehti Veja kertoi, että vuonna 1995 maanviljelijät suorittivat tässä maassa noin 40000 kaskenpolttoa, mikä oli viisi kertaa enemmän kuin vuotta aiemmin. Vejan mukaan ihminen polttaa metsää poroksi sellaisella innolla, että Amazonin alue muistuttaa paikka paikoin ”vihreällä rajaseudulla olevaa infernoa”.
Lajeja katoaa – entä sitten?
Jotkut voivat kysyä, tarvitsemmeko me kaikkia näitä miljoonia lajeja. Kyllä me tarvitsemme, vastaa luonnonsuojelija Edward O. Wilson Harvardin yliopistosta. Hän sanoo: ”Koska olemme riippuvaisia toimivista ekosysteemeistä, jotka puhdistavat vetemme, tekevät maaperämme hedelmälliseksi ja tuottavat ilman, jota hengitämme, niin elollisen luonnon biologinen monimuotoisuus ei selvästikään ole mitään sellaista, mistä voisimme huolettomasti luopua.” Kirjassa People, Plants, and Patents sanotaan: ”Se, että ihminen voi hyödyntää rikasta geneettistä monimuotoisuutta, on hänen oman säilymisensä perusedellytys. Jos monimuotoisuus häviää, me menemme pian perässä.”
Lajien tuhoutuminen ei tosiaankaan vaikuta vain kaadettuihin puihin, uhanalaisiin eläimiin ja ahtaalle ajettuihin alkuperäisasukkaisiin (ks. tekstiruutua ”Ihmisten ahdinko”). Metsien hupeneminen saattaa vaikuttaa sinuunkin. Ajattelehan seuraavaa. Mitä yhteistä on mosambikilaisella viljelijällä, joka katkoo maniokin varsia, uzbekistanilaisella äidillä, joka käyttää ehkäisypillereitä, haavoittuneella sarajevolaispojalla, jolle annetaan morfiinia, ja asiakkaalla, joka newyorkilaisessa liikkeessä haistelee eksoottista parfyymiä? Panos-instituutin mukaan he kaikki käyttävät tuotteita, jotka ovat peräisin trooppisesta metsästä. Elävä metsä siis palvelee ihmisiä ympäri maailman – myös sinua.
Ei pitoja, ei nälkää
Tietenkin on niin, että Amazonin sademetsä ei pysty tarjoamaan pitoja koko maailmalle, mutta se voi osaltaan estää maailmanlaajuisen nälänhädän (ks. tekstiruutua ”Hedelmällisyyttä koskeva myytti”). Millä tavoin? 1970-luvulla ihminen alkoi käyttää muutamia kasvilajikkeita, jotka tuottivat epätavallisen suuria satoja. Vaikka näiden uusien, runsassatoisten lajikkeitten avulla on kyetty ruokkimaan 500 miljoonaa ihmistä enemmän, mitalilla on toinenkin puoli. Geneettinen muuntelu on niissä hyvin vähäistä, joten ne ovat heikkoja ja alttiita taudeille. Jokin virus voi tuhota kokonaiselta valtiolta erittäin suuren sadon, ja seurauksena voi olla nälänhätä.
Kestävämpien viljelykasvien tuottamiseksi ja nälän torjumiseksi YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) kannustaakin nykyään ”monipuolisemman geneettisen materiaalin käyttöön”. Tässä vaiheessa sademetsä ja sen alkuperäiset asukkaat tulevat mukaan kuvaan.
Koska yli puolet maapallon kasvilajeista on trooppisten metsien lajeja (mukaan luettuina myös ne noin 1650 lajia, joille saattaisi olla käyttöä ravintokasveina), Amazonin alue on tutkijoille ihanteellinen taimitarha luonnonvaraisten kasvilajien etsimiseen. Lisäksi tämän metsän asukkaat tietävät, miten näitä kasveja voidaan käyttää. Esimerkiksi Brasilian cayapo-intiaanit eivät ainoastaan jalosta uusia viljelykasvilajikkeita, vaan he myös säilyttävät niistä näytteitä rinnemaille istuttamissaan geenipankeissa. Kun taudinarkoja, pitkälle jalostettuja viljelykasvilajikkeita risteytettäisiin tällaisten luonnonvaraisten lajikkeitten kanssa, se lisäisi ihmisen käyttämien ravintokasvien elinvoimaisuutta ja kestävyyttä. Tällaista apua tarvitaan FAO:n mukaan todella kipeästi, sillä ”ravinnontuotannon täytyisi kasvaa seuraavien 25 vuoden aikana 60 prosenttia”. Metsää rikki raastavat puskutraktorit työntyvät tästä huolimatta yhä syvemmälle Amazonin sademetsään.
Millaisia seurauksia tästä on? Se, että ihminen hävittää sademetsää, on suunnilleen samaa kuin jos maanviljelijä söisi siemenviljaansa: hän saa kyllä nälkänsä tyydytetyksi sillä kertaa, mutta on kyseenalaista, onko hänellä suuhunpantavaa tulevaisuudessa. Ryhmä elollisen luonnon monimuotoisuuden tuntijoita varoitti äskettäin, että ”viljelykasvien lajiston jäljellä olevan monimuotoisuuden säilyttäminen ja kehittäminen on erittäin tärkeä asia koko maailmalle”.
Lupaavia kasveja
Astu nyt metsän ”apteekkiin”. Havaitset ihmisen kohtalon olevan punoutuneena tropiikin köynnöksiin ja muihin kasveihin. Esimerkiksi Amazonin alueen köynnöskasveista saatavia alkaloideja käytetään lihasjännityksen poistamiseen ennen leikkausta ja punatalvio-nimisestä metsän kukkakasvista saatavilla aineilla voidaan auttaa 80:tä prosenttia leukemiaan sairastuneista lapsista elämään pitempään. Sademetsästä saadaan myös kiniiniä, jota käytetään malarialääkkeenä, digitalista, jota käytetään sydämen vajaatoiminnan hoidossa, ja diosgeniiniä, jota käytetään ehkäisypillereissä. Toiset kasvit ovat osoittautuneet lupaaviksi kamppailussa aidsia ja syöpää vastaan. Eräässä YK:n raportissa sanotaan: ”Pelkästään Amazonin alueella on saatu talteen tiedot 2000 kasvilajista, joita alkuperäisväestö on käyttänyt lääkkeinä ja joilla saattaa olla lääkinnällistä käyttöarvoa.” Erään tutkimuksen mukaan 80 prosenttia maailman asukkaista hoitaa sairauksiaan lääkekasvien avulla.
On siis järkevää pelastaa ne kasvit, jotka pelastavat meidät, sanoo tohtori Philip M. Fearnside. ”Amazonin metsän katoaminen olisi vakava takaisku niille ponnisteluille, joiden tavoitteena on löytää lääkkeitä ihmisen sairastamaan syöpään.” Hän jatkaa: ”Käsitys, jonka mukaan nykylääketieteen loistavat saavutukset sallivat meidän jättää suuren osan näistä kasveista huomiotta, saattaa olla kohtalokasta ylimielisyyttä.”
Ihminen kuitenkin jatkaa eläinten ja kasvien tuhoamista nopeammin kuin niitä kyetään löytämään ja nimeämään. Se ehkä saa sinut kysymään: Miksi hakkuut jatkuvat? Voidaanko kehityksen suuntaa muuttaa? Onko Amazonin sademetsällä tulevaisuutta?
[Tekstiruutu s. 8]
Hedelmällisyyttä koskeva myytti
Käsitys, jonka mukaan Amazonin alueen maaperä on hedelmällistä, on ”myytti, josta on vaikea päästä eroon”, toteaa aikakauslehti Counterpart. 1800-luvulla tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt luonnehti Amazonin aluetta ”maailman vilja-aitaksi”. Sata vuotta myöhemmin Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt oli myös sitä mieltä, että alue soveltuisi erinomaisesti maanviljelyyn. ”Näin viljava ja hedelmällinen maa ei saa jäädä vaille käyttöä”, hän kirjoitti.
Viljelijä, joka uskoo samaan kuin hekin, loppujen lopuksi huomaa, että vuoden pari maa tuottaa kohtalaisen sadon poltettujen puitten ja muun poltetun kasvillisuuden tuhkan lannoittamana. Sen jälkeen maaperä kuitenkin muuttuu hedelmättömäksi. Vaikka tämän metsän rehevästä kasvillisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että alla oleva maaperä on runsasravinteista, niin todellisuudessa maaperä on metsän heikko kohta. Mistä se johtuu?
Herätkää!-lehti keskusteli sademetsän maaperän tuntijan tohtori Flávio J. Luizãon kanssa. Hän työskentelee Brasilian valtion Amazonin alueelle perustamassa tutkimusinstituutissa. Seuraavassa hänen ajatuksiaan:
Toisin kuin monissa muissa metsissä Amazonin altaassa maaperä on enimmäkseen sellaista, että se ei saa ravinteita alhaalta, rapautuvasta kalliosta, sillä kallioperä sisältää vain niukasti kivennäisravinteita ja se on liian syvällä maan sisässä. Tällainen maaperä saa sen sijaan ravinteita ylhäältä, sadevedestä ja karikkeesta. Sekä sadepisarat että pudonneet lehdet tarvitsevat kuitenkin apua, ennen kuin ne voivat muuttua ravinnepitoisiksi. Miksi?
Sademetsän saama sadevesi ei itsessään sisällä paljoakaan ravinteita. Kun se osuu puunlehtiin ja valuu pitkin puitten runkoja, se kuitenkin kerää itseensä ravinteita lehdistä, oksista, sammaleesta, levistä, muurahaispesistä ja pölystä. Imeytyessään maaperään sadevesi on muuttunut hyväksi ravinnoksi kasveille. Jotta tämä nestemäinen ravinto ei yksinkertaisesti valuisi puroihin, maaperä ottaa ravinteet tarkasti talteen ohuista juurista koostuvan maton avulla, joka ulottuu kaikkialla maan pintakerroksessa usean senttimetrin syvyyteen. Talteenoton tehokkuuden todistaa se, että purot, joihin tämä sadevesi virtaa, sisältävät jopa vähemmän ravinteita kuin metsän maaperä itsessään. Ravinteet menevät siis juuristoon ennen kuin vesi menee puroihin ja jokiin.
Toisena ravinnonlähteenä on karike: pudonneet lehdet, oksat ja hedelmät. Metsänpohjalle kertyy vuosittain hehtaaria kohden noin kahdeksan tonnia hienoa kariketta. Miten tämä karike pääsee maanpinnan alle ja kasvien juuristoihin? Termiitit tulevat avuksi. Ne leikkelevät lehdet kiekonmuotoisiksi palasiksi ja kuljettavat nämä palaset maanalaisiin pesiinsä. Varsinkin sadeaikana ne ovat ahkeria ja kuljettavat hämmästyttävät 40 prosenttia metsänpohjan karikkeesta maan alle. Siellä ne rakentavat lehdistä puutarhoja ja viljelevät niissä erästä sientä. Tämä sieni vuorostaan lahottaa kasviaineksen ja vapauttaa siitä typpeä, fosforia, kalsiumia ja muita alkuaineita – arvokkaita ravinteita kasvien käyttöön.
Mitä termiitit hyötyvät siitä? Ne saavat ravintoa. Ne syövät näitä sieniä ja voivat niellä myös joitakin lehdenpalasia. Tämän jälkeen termiittien suolessa asuvat pieneliöt muuttavat termiittien ravinnon kemiallista koostumusta, niin että lopputuloksesta – näiden hyönteisten ulosteista – kasvit saavat itselleen monipuolista ravintoa. Sadevesi ja eloperäisen aineen kierto ovat siis kaksi niistä tekijöistä, joiden avulla sademetsä elää ja kasvaa.
On helppoa nähdä, mitä tapahtuu, jos metsää kaadetaan ja poltetaan. Ei ole enää latvustoa, joka pidättelisi sadevettä, eikä karikekerrosta, joka palautuisi kiertoon. Sen sijaan rankkasateet iskeytyvät täydellä voimallaan paljaaseen maaperään ja maanpinta kovettuu. Auringonpaiste osuu myös suoraan maaperään, kohottaa maanpinnan lämpötilaa ja saa maaperän tiivistymään. Seurauksena on, että sadevesi ei imeydy maaperään, vaan valuu jokiin. Ravinteita häviää kasketusta maasta niin paljon, että hakattujen alueitten läheisyydessä virtaaviin jokiin kertyy jopa liikaa ravinteita, mikä saattaa vedessä elävien lajien elämän uhanalaiseksi. Metsä tulee selvästikin toimeen omillaan, jos se saa olla rauhassa, mutta kun ihminen puuttuu asioiden kulkuun, niin seurauksena on katastrofi.
[Tekstiruutu/Kuva s. 7]
Ihmisten ahdinko
Luonnon tärvelemisestä ja metsien hävittämisestä ei ole haittaa ainoastaan kasveille ja eläimille, vaan myös ihmisille itselleen. Kun Brasiliaan kuuluvassa osassa Amazonin aluetta asui aikoinaan 5 miljoonaa intiaania, niin nykyisin heitä on jäljellä enää vain 300000, ja he elävät edelleen sopusoinnussa metsäympäristönsä kanssa. Metsurit, kullanetsijät ja muut häiritsevät nykyään yhä enemmän intiaanien elämää, ja monet heistä pitävät intiaaneja ”kehityksen esteinä”.
Oma lukunsa ovat caboclot, eurooppalaisiin sekoittuneiden intiaanien sitkeät jälkeläiset, joiden esi-isät satakunta vuotta sitten asettuivat Amazonin alueelle. Nämä jokien varsille paalujen varaan rakennetuissa majoissaan asuvat ihmiset eivät ehkä ole koskaan kuulleet sanaa ”ekologia”, mutta he saavat metsästä toimeentulonsa aiheuttamatta sille tuhoa. Heidän jokapäiväinen elämänsä kuitenkin kärsii muuttoaalloista, jotka tuovat nykyään uutta väkeä heidän metsäkotiinsa.
Pähkinänpoimijat, kuminjuoksuttajat, kalastajat ja muut paikalliset asukkaat, joita on yhteensä noin kaksi miljoonaa, elävät sopusoinnussa Amazonin sademetsän kiertokulkujen ja jokien pinnan säännöllisten korkeusvaihtelujen kanssa, mutta silti heidän tulevaisuutensa näyttää kaikkialla tässä metsässä epävarmalta. Monien mielestä Amazonin sademetsän suojelussa ei riitä vain se, että manaatit ja mahonkipuut ovat rauhoitettuja. Tässä metsässä asuvat ihmisetkin pitäisi rauhoittaa.
[Tekstiruutu/Kuvat s. 9]
Puun ja kalan yhteistyö
Sadekautena Amazonjoki nousee ja hautaa alleen puut alankoseutujen metsissä. Tulvan ollessa huipussaan useimmat näiden metsien puista tekevät hedelmiä ja pudottavat siemeniään – mutta veden alla ei tietenkään ole jyrsijöitä levittämässä niitä. Nyt tulee kuvaan tambaqui-niminen kala, eräänlainen uiva pähkinänsärkijä, jolla on herkkä hajuaisti. Uidessaan veden alle jääneiden puitten oksien seassa se löytää tuoksun perusteella ne puut, jotka kohta pudottavat hedelmiään. Kun hedelmät putoavat veteen, tämä kala murskaa niiden kuoret voimakkailla leuoillaan, nielee siemenet, sulattaa niitä ympäröivän hedelmälihan ja ulostaa ne metsänpohjalle, missä ne tulvaveden laskettua alkavat itää. Tästä on hyötyä sekä kalalle että puulle. Tambaqui varastoi itseensä rasvaa, ja puu tuottaa jälkeläisiä. Tällaisten puitten hakkaaminen vaarantaa tambaquin ja noin 200:n muun hedelmiä syövän kalalajin olemassaolon.
[Kuva s. 5]
Lepakot kuljettavat siitepölyä hedekukista emikukkiin
[Lähdemerkintä]
Rogério Gribel
[Kuva s. 7]
Taimitarhasi ja apteekkisi
[Kuva s. 7]
Tuli – vihreän rajaseudun uhka
[Lähdemerkintä]
Philip M. Fearnside