Pitkä, vaikea taisteluni tosi uskon löytämiseksi
Pelkäsin aina joutuvani helvettiin, koska tiesin, etten ollut tarpeeksi hyvä päästäkseni taivaaseen. Ajattelin, että olisi onni päästä kiirastuleen, ja niinpä rukoilin hartaasti ja poltin kynttilöitä, jotten päätyisi helvettiin.
KUN autoni renkaat pyörivät tyhjää ja luistivat vuoristosolan jäisillä teillä Oregonissa Yhdysvalloissa, mietin, mihin vaikeuksiin olin itseni oikein järjestänyt. Ensimmäistä kertaa ajoin lumessa, ja siellä minä nyt olin keskellä lumimyrskyä tuntemattomilla teillä. Molemmilla puolilla tietä oli syvä rotko, ja hädin tuskin näin auton nokkaa pitemmälle. Olin varma, ettemme selviäisi tästä, ja siksi rukoilin Jumalaa, että hän suojelisi matkatoveriani ja minua, ja lupasin korvata sen hänelle palaamalla kirkkoon.
Me tosiaan selvisimme, ja minä pidin kiinni lupauksestani mennä taas kirkkoon. Löysin puhelinluettelon keltaisten sivujen avulla Seattlesta kirkon, ja menin sinne seuraavana sunnuntaina. Tunsin siellä saman tyhjän tunteen, jonka olin kokenut aiemminkin. Tässä kirkossa painotettiin samaa asiaa kuin entisessä kirkossani – rahaa. Haavi kiersi kolme kertaa! Muistan sanoneeni Jumalalle, että aioin etsiä toisen tavan palvoa häntä.
Minut kasvatettiin lapsena jyrkäksi katolilaiseksi sotilaallisessa kodissa. Kävin katolista koulua. Muistan kysyneeni katekismustunnilla nunnalta: ”Miksi emme käytä koskaan Raamattua?” Minulle sanottiin, että uskoni oli heikko, ja toistuvasti vanhemmilleni ilmoitettiin heikkoudestani.
Minut kasvatettiin jatkuvassa Jumalan pelossa. Minulla oli epäselvä käsitys hänestä. Hän oli Jumala, joka ansaitsi palvonnan mutta kidutti ihmistä, jos tämä ei palvonut häntä oikein. Niihin aikoihin, kun täytin 17 vuotta, sanoin vanhemmilleni, etten enää kävisi kirkossa. Tunsin olevani lähempänä Jumalaa kaikkialla muualla kuin siellä. Minulla oli tapana kävellä rannalla, ja jos jokin asia vaivasi minua, puhuin siitä Jumalalle. Pyysin häneltä anteeksi sitä, että puhuin hänelle käyttämättä pappia, ja sanoin, että minun oli yksinkertaisesti pakko kertoa hänelle, mitä minulla oli mielessäni. Lisäksi olin pettynyt kaiken sen vuoksi, mitä näin maailmassa tapahtuvan. Elettiin hippiaikaa, ja ystäväni olivat omaksuneet holtittoman asenteen sukupuoliasioissa ja huumeiden käytössä. Näin, mihin surullisiin seurauksiin se johti – ei-toivottuihin raskauksiin, abortteihin, huumeiden yliannostukseen – enkä halunnut olla osallisena sellaisessa!
Etsintä alkaa
Läheinen ystävättäreni Becky ja minä päätimme jättää yliopiston etsiäksemme jotain parempaa. Täytyi olla olemassa jotakin parempaa! Päätimme mennä tapaamaan hänen äitiään Washingtonin osavaltioon. Sanoin vanhemmilleni, että minun oli päästävä pois voidakseni selvittää mieltäni vaivaavat ongelmat. Juuri sillä matkallamme ajoimme lumimyrskyyn Oregonissa. Lähdettyäni tympääntyneenä kirkosta Seattlessa tuona sunnuntaina menin puhumaan tunteistani Beckyn äidille, Ednalle, jonka luona asuimme. Hän sanoi tietävänsä jonkun, joka osaisi vastata kysymyksiini. Hän soitti Jehovan todistajille valtakunnansaliin.
Muistan odottaneeni heidän tuloaan. Siihen meni kolme päivää. Mutta kun he tulivat, he näyttivät mielestäni kaikkein kristillisimmiltä ihmisiltä, mitä olin eläessäni nähnyt. He olivat Clarence ja Edith Meunier. Clarence oli käynyt Vartiotornin raamattukoulun Gileadin ja tunsi selvästikin hyvin Raamatun. Minuun teki heti vaikutuksen se, että he kertoivat Jumalalla olevan nimi – Jehova. Minusta tuntui siltä kuin päässäni olisi syttynyt lamppu. Ensimmäinen tutkistelu kesti kolme tuntia, ja he tulivat jälleen kahden päivän kuluttua pitämään seuraavaa tutkistelua.
Olin hyvin innostunut. Soitin pian vanhemmilleni ja kerroin löytäneeni totuuden. Kerroin, että Jumalalla on nimi, Jehova, ja että Jehovan todistajat opettivat Raamatun totuutta. Olin varma, etteivät he olleet koskaan kuulleet Jehovan todistajista ja että he olisivat yhtä innokkaita oppimaan niitä asioita, joita minä olin oppinut. He olivat kuitenkin kuulleet Jehovan todistajista ja olivat aivan järkyttyneitä. He tulivat hakemaan minut takaisin Kaliforniaan.
Kun pääsin kotiin, tiesin, että minun täytyi heti päästä kosketuksiin seurakunnan kanssa. Löysin valtakunnansalin, menin seuraavaan kokoukseen ja kävin istumaan. Eräs sisar katsoi minua hymyillen, joten kysyin häneltä, tutkisiko hän kanssani. Hän oli vähällä pudota tuolilta ja suostui oitis. Olin todella iloinen päästessäni taas seurakunnan yhteyteen, sillä olin alkanut tuntea itseni eristetyksi. Kaipasin seuraa. (Heprealaisille 10:24, 25.)
Perhe alkaa vainota
Vanhempani vastustivat edelleen kovasti uutta uskontoani ja lähettivät minut psykiatrille. Kun vanhempani pyysivät lausuntoa, hän sanoi minun olevan kapinallinen. Sanoin heille, etten ollut kapinallinen. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt jotakin, mikä antoi minulle vastauksia ja syyn elää.
Kun tämän jälkeen kävin valtakunnansalissa, vanhempani olivat hyvin vihaisia. He sanoivat minulle, että sain mennä mihin yliopistoon vain haluaisin, pyrkiä mille alalle vain haluaisin ja he maksaisivat, mutten saisi olla missään tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Tämän teki erityisen vaikeaksi minulle se, että rakastin perhettäni. Eräänä erityisen ikävänä päivänä äitini sanoi minulle, että hän näkisi minut mieluummin prostituoituna kuin Jehovan todistajana. Saisin olla mikä muu tahansa paitsi Jehovan todistaja. Vanhempani käskivät minun lähteä pois kotoa. Mieleeni tuli psalmi 27:10: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” Eräällä seurakunnan sisarella oli tyhjä asunto, ja hän antoi sen käyttööni.
Tapasin valtakunnansalissa sisaren, joka oli minun tavallani aivan uusi. Hänen nimensä oli Chris Kemp. Meistä tuli oikein hyvät ystävät, ja me muutimme asumaan yhteen. Meidät kastettiin 18. heinäkuuta 1969 Dodger-stadionilla Los Angelesissa.
Seurakunnan kokouksissa tarkkailimme kokoaikaista tienraivaajasisarta Dana Wolffia. Hän oli hyvin hengellismielinen. Saimme tietää hänen olevan vailla asuntoa, joten saimme hänestä ihanan asuintoverin.
Muistan ensimmäisen ohjelmanosan, joka minulla oli kokouksessa. Esitin näytteen, ja olin käynyt sen läpi moneen kertaan. Se oli näyte kirjan esittämisestä, ja osasin sen ulkoa. Kirjoitin sen kuitenkin muistiin viime minuutilla ja laitoin lapun taskuuni. Kun menin lavalle, kaikki pyyhkiytyi pois mielestäni. Sanoin: ”Hei . . . Hei . . . Hei.” Sanoin ”hei” noin viisi kertaa. En muistanut mitään. Sitten katsoin yleisöä ja sanoin: ”En minä yleensä ovilla tee näin.” Tämän jälkeen vedin taskustani ryppyisen muistilapun ja luin sanasta sanaan, mitä olin aikonut sanoa. Kun olin päässyt loppuun, menin paikalleni ja itkin.
Veli, joka oli pyytänyt minua esittämään näytteen, kysyi yleisöltä: ”Mitä opimme tästä esityksestä?” Salissa oli hiljaista. Silloin minä nousin seisomaan, katsoin yleisöä ja sanoin: ”Miten he olisivat voineet oppia jotakin? Olin kamala! Ei siitä tietenkään voinut oppia mitään!” Istuin paikoilleni ja jatkoin itkemistä. Tiedän, että hoidan osuuteni nykyään hiukan paremmin – huonomminkaan ne eivät voisi enää mennä kuin silloin ensimmäisellä kerralla.
Vähän tämän jälkeen Dana alkoi puhua siitä, että hän haluaisi löytää jonkun, joka muuttaisi hänen tienraivaustoverikseen alueelle, missä tarvitaan enemmän julistajia. Tuona iltana menimme Chrisin kanssa huoneeseemme ja puhuimme asiasta. Tulimme huoneesta seuraavana päivänä ja kysyimme Danalta: ”Entä jos me lähtisimme?” Dana oli lentää selälleen hämmästyksestä. Olimme niin uusia, ettei kasteestamme ollut kulunut vielä riittävästi aikaa voidaksemme toimia vakituisina tienraivaajina! Hän ei ollut lainkaan ajatellut, että meistä voisi olla hänen tovereikseen. Hän kirjoitti kuitenkin Vartiotorni-seuralle, ja meidät kaikki määrättiin Middlesboroughiin Kentuckyyn.
Perheeni vastustus ei tuota tulosta
Olimme pakkaamassa muuttotavaroitamme, kun vanhempani soittivat ja sanoivat, etten voinut viedä autoani pois Kaliforniasta. He olivat autolainani toiset allekirjoittajat ja sanoivat kutsuvansa poliisin, jos yrittäisin viedä auton pois osavaltiosta. Päätimme lähteä matkaan linja-autolla. Meille järjestetyssä läksiäisjuhlassa muuan veli, jonka olin tavannut kerran, ilmaantui luokseni ja sanoi: ”Minulla on sellainen käsitys, että olet 3000 dollaria velkaa autostasi.” Myönsin asian olevan niin. Hän sanoi haluavansa maksaa lainan. Sanoin, etten voinut antaa hänen tehdä sitä. Hän järjesti niin, että tapasin seurakuntamme veljet. He sanoivat: ”Jos hän haluaa maksaa, niin anna hänen tehdä se. Älä taistele Jehovan henkeä vastaan.” Niin autovelka maksettiin pois. Vanhempani olivat aivan poissa tolaltaan mutta samalla ihmeissään siitä, että joku teki niin. Lähdimme Kentuckyyn seuraavana päivänä.
Saavuttuamme Middlesboroughiin saimme käyttöömme asunnon, joka oli vanhan valtakunnansalin takaosassa. Mitään lämpöeristeitä ei ollut. Asunto jäähtyi talvella hyvin kylmäksi. Se oli kylmä jopa kesällä, mutta olimme iloisia, että saimme käyttää sitä, koska meillä ei ollut rahaa vuokraan. Meillä oli vain yksi pieni lämmitin. Talvella puimme yllemme monta vaatekertaa, jopa mennessämme nukkumaan. Joskus aamulla koko lattian peitti ohut jää, ja sukkamme tarttuivat siihen kiinni. Kylpyhuoneessa meillä oli aina vasara, jolla rikoimme jään WC-altaan veden pinnalta, koska se jäätyi yön aikana.
Olimme Chrisin kanssa olleet kokoaikaisia palvelijoita vasta viisi kuukautta, mutta johdimme jo monia hyviä raamatuntutkisteluja, ja meistä oli jännittävää olla tuolla alueella. Olimme niin iloisia, että teimme kaikki keskimäärin reilusti yli 150 tuntia kuukaudessa noina muutamina ensimmäisinä tienraivauskuukausinamme. Dana halusi toimia tilapäisenä erikoistienraivaajana kesän ja päätti siksi mennä käymään Jehovan todistajien päätoimistossa New Yorkissa. Emme olleet koskaan käyneet siellä, joten päätimme lähteä hänen mukaansa. Päästyämme perille Dana meni palvelusosastolle, ja me menimme hänen kanssaan. Yllätykseksemme meidät kaikki kolme nimitettiin kokoaikaisiksi erikoistienraivaajiksi.
Isäni rikkoo sanansa ja soveltaa väärin Raamattua
Samassa kuussa, jossa aloitin erikoistienraivauksen, Saatana voimisti yrityksiään uuvuttaa minut. Sain pankista erittelylaskun, jossa sanottiin, että minun oli alettava maksaa 32,80 dollaria kuukaudessa opintovelkaa. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä vanhempani olivat aina sanoneet, että he maksaisivat opiskeluni, jos pystyisin pitämään keskiarvoni kiitettävänä, minkä olin tehnyt. Kirjoitin isälleni ja pyysin, ettei hän ajattelisi minua tässä asiassa Jehovan todistajana vaan omana tyttärenään. Muistutin häntä rakkaudellisesti opiskeluani koskevasta sopimuksestamme: jos minä pystyn säilyttämään hänen vaatimansa tason, hän maksaisi aina opiskeluni. Pyysin, ettei hän panisi kannettavakseni tätä taakkaa, sillä minun olisi hyvin vaikea selviytyä noista maksuista. Ansaitsin nimittäin vain 50 dollaria kuussa, ja sillä minä elin. Jos maksaisin kuukaudessa 32,80 dollaria, minulle jäisi elämiseen vain 17,20 dollaria.
Isäni vastasi lainaamalla kirjeessään raamatunkohtaa. Hän kirjoitti: ”Koska sinä käytät aina Raamattua, mitä sanoisit tästä raamatunkohdasta: ’Se, joka ei työtä tee, älköön syökökään’? Sinä et käytä koulutustasi mihinkään hyödylliseen, joten sinun on maksettava nämä laskut pankkiin.” (2. Tessalonikalaisille 3:10.)
Kun sain tämän lyhyen, tylyn viestin, se koski minuun kipeästi. Menin autooni, lähdin jonnekin yksin ja itkin, koska en tiennyt, mitä tehdä. Sitten lopetin itkemisen ja tulin vihaiseksi. Tajusin, etteivät minua vastustaneet vanhempani, vaan Saatana. Huusin Saatanalle, että hän jättäisi minut rauhaan ja ettei hän tulisi voittamaan eikä saisi minua lopettamaan tienraivausta.
Monia vaikeuksia, monia siunauksia
Sain osa-aikatyön: tein töitä 20 tuntia viikossa – 11 tuntia yhtenä päivänä ja 9 tuntia seuraavana päivänä – ja jatkoin erikoistienraivausta. Opin nopeasti käyttämään hyödykseni vanhojen vaatteiden liikkeitä. Talvivaatevarastoni koostui neljästä hameesta, jotka olin ostanut dollarilla. Talvitakkini maksoi 1,5 dollaria. Pesin työkseni lattioita voidakseni ostaa 20 dollarin saappaat. Kaikkien meidän täytyi kamppailla. Yritin säästää rahaa ja avasin sitä varten tilin. Joskus talletin 25 senttiä ja nostin sen sitten bensiiniä varten. Luulen, että pankkivirkailijat olivat tympääntyneitä nähdessään minun tulevan sisään. Vihdoin he lopettivat tilini – sillä oli aina niin vähän rahaa. Kävin monesti täyden palvelun bensiiniasemalla ostamassa bensiiniä 25 sentillä. Luulen, että jonkin ajan kuluttua bensiininmyyjät päästivät aina syvän huokauksen nähdessään minun tulevan paikalle. Toisinaan meillä ei ollut lainkaan rahaa bensiiniin. Monet kerrat tiesimme autoon noustessamme, että meillä oli vain vähän polttoainetta, mutta tiesimme myös, että meidän oli päästävä raamatuntutkisteluun. Joskus kun kävimme postissa, löysimme meille osoitetusta kirjeestä dollarin, jonka joku oli lähettänyt – ja se auttoi meitä juuri sopivasti selviytymään eteenpäin. Kaikkien vaikeuksiemme keskellä näimme Jehovan käden elämässämme. Se oli hyvin liikuttavaa.
Muistan, miten keräsin pois heitettyjä pulloja saadakseni postimerkkejä kirjeisiin. Säästin kolme kuukautta kahdeksan dollarin kenkiä varten. Sitten minulle tapahtui jotakin hyvin henkilökohtaista. Minulla oli kirjaimellisesti vain kahdet alusvaatteet. Rukoilin Jehovaa ja sanoin, ettei tämä tuntunut minusta oikein sopivalta rukousaiheelta mutten tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kahden viikon kuluttua sain paketin, jossa oli seitsemättoista pikkuhousut, kokoalushame, pusero ja muita tarvikkeita! Nämä kaikki tulivat ihmiseltä, josta en ollut kuullut vuoteen.
Alueen suurimpia ongelmia oli kotipoltto. Laittomien toimiensa takia ihmiset olivat joillakin alueilla hyvin klikkiytyneitä ja suhtautuivat epäluuloisesti vieraisiin. Minulla oli kuitenkin monta tutkistelua, ja kaiken kaikkiaan tein kenttäpalvelusta yksinäni keskimäärin 25 tuntia viikossa. En ole koskaan tuntenut Jehovaa niin läheiseksi kuin tuolloin, koska minun täytyi turvata täysin häneen. Tajuan, ettei se, mitä ihminen omistaa, ole tärkeää, vaan hänen suhteensa Jehovaan. Mikään aineellinen ei tosiaan tee ihmistä onnelliseksi; onnelliseksi hänet tekee Jehova. (Luukas 12:15.)
Saan uuden, rakastavan perheen
Samassa kuussa, jossa sain maksettua opintovelkani, tapasin tulevan aviomieheni ja parhaan ystäväni Jeff Malonen. Hän oli Beetelissä, ja vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Kun menin naimisiin Jeffin kanssa, en ainoastaan avioitunut hänen kanssaan vaan sain myös hänen äitinsä, sisarensa ja setänsä, joita rakastan hyvin paljon. Yhteinen rakkautemme Jehovaan yhdistää meitä enemmän kuin mikään muu side. Jeff ja minut määrättiin erikoistienraivaajiksi Union Cityyn Tennesseehin. Olimme siellä vain neljä kuukautta, minkä jälkeen anoimme Beeteliin, ja meidät hyväksyttiin.
Beetelistä lähdimme vuonna 1980, ja tyttäremme Megan syntyi myöhemmin samana vuonna. Poikamme J. T. syntyi vuonna 1983. Tätä nykyä Jeff ja minä palvelemme molemmat vakituisina tienraivaajina Forest Hillin seurakunnan yhteydessä Fort Worthissa Texasissa.
Olemme päättäneet tehdä kaikkemme kasvattaaksemme lapsemme rakastamaan Jehovaa. Vaikka Jeff palvelee vanhimpana, hän on aina pannut perheemme hengelliset edut ensi sijalle. Olemme Seuran ehdotusten mukaan käyneet säännöllisesti kokouksissa, lukeneet lapsille, osallistuneet kenttäpalvelukseen, tarkastelleet päivän tekstin ja olleet mukana rakentamassa valtakunnansaleja. Monesti käytimme molemmat yli tunnin lasten nukkumaan panemiseen – lauloimme heille, luimme Raamatun kertomuksia, esitimme rukouksen molempien kanssa erikseen. Perheemme tavoitteena on toimia kokoaikaisessa palveluksessa kaikki yhdessä. Yksi asia on ollut meille aina hyvin tärkeä kautta vuosien: pitäminen yhtä perheenä, asioiden tekeminen perheenä, sekä työssä että leikissä.
Kun katselen aikaa taaksepäin, voin vahvistaa Daavidin olleen oikeassa, kun hän sanoi: ”Mitä maksan takaisin Jehovalle kaikesta hyvästä, mitä hän on minulle tehnyt?” (Psalmit 116:12.) Saatana ei ole kyennyt tekemään mitään sellaista, mitä Jehova ei ole kyennyt hyvittämään. Minulla on läheinen, rakkaudellinen perhe – Jeff ja Megan ja J. T. – ja me kaikki palvomme yhdessä Jehovaa. Tämän lisäksi olen saanut suurenmoisen maailmanlaajuisen perheen, koska kuulun Jehovan järjestöön. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. (Kertonut Karen Malone.)
[Kuva s. 23]
Karen miehensä ja kahden lapsensa kanssa