Miksi kirkot olivat hiljaa
TOHTORI Franklin Littell Baylorin yliopistosta puhui 8. joulukuuta 1993 amerikkalaisessa ”Natsien hirmutekojen muistomuseossa” (United States Holocaust Memorial Museum) eräästä piinallisen ”ehdottomasta totuudesta”. Mikä se oli?
Littellin mukaan tämä totuus oli se, että ”kastetut roomalaiskatolilaiset, protestantit ja ortodoksit valitsivat maalitaulukseen ja systemaattisesti murhasivat kristikunnan sydämessä kuusi miljoonaa juutalaista, eikä heitä koskaan ojennettu, saati erotettu kirkosta”. Yksi ääni oli kuitenkin jatkuvasti kertonut pappien yhteistyöstä Hitlerin hallituksen kanssa. Kuten olemme jo havainneet, tämä ääni oli Jehovan todistajien ääni.
Hitler oli kastettu roomalaiskatolilainen, kuten olivat monet muutkin hänen hallituksensa jäsenistä. Miksi heitä ei erotettu kirkosta? Miksi katolinen kirkko ei tuominnut näiden miesten tekemiä kauheuksia? Miksi myös protestanttiset kirkot olivat vaiti?
Olivatko nämä kirkot todellisuudessa hiljaa? Onko todisteita siitä, että ne antoivat tukensa Hitlerin sotaponnisteluille?
Katolisen kirkon rooli
Katolinen historioitsija E. I. Watkin kirjoittaa: ”Niin tuskallista kuin onkin tunnustaa, me emme voi väärän mielenylennyksen tai epärehellisen uskollisuuden takia kieltää tai jättää huomioon ottamatta sitä historiallista tosiseikkaa, että piispat ovat johdonmukaisesti kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia. – – sotaisan kansallismielisyyden vallitessa he ovat puhuneet keisarin puhetorvena.”
Kun Watkin sanoi, että katolisen kirkon piispat ovat ”kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia”, hän liitti mukaan myös Hitlerin käymät hyökkäyssodat. Roomalaiskatolinen historian professori Friedrich Heer Wienin yliopistosta myöntää: ”Saksan historian karu tosiasia on, että risti ja hakaristi lähestyivät yhä enemmän toisiaan, kunnes hakaristi julisti voitonsanomaansa Saksan tuomiokirkkojen torneista, hakaristiliput ilmaantuivat alttarien ympärille ja katoliset ja protestanttiset teologit, pastorit, kirkonmiehet ja valtiomiehet ottivat tervetulleena vastaan liiton Hitlerin kanssa.”
Johtavat katoliset kirkonmiehet antoivat niin täydellisesti tukensa Hitlerin sodille, että roomalaiskatolinen professori Gordon Zahn saattoi kirjoittaa: ”Saksan katolilainen, joka etsi uskonnollisilta johtajiltaan hengellistä ohjausta ja opastusta Hitlerin sodissa palvelemisen suhteen, sai käytännöllisesti katsoen samat vastaukset kuin hän olisi saanut natsihallitsijalta itseltään.”
Friedrich Heer todistaa katolilaisten noudattaneen kuuliaisesti kirkonmiestensä antamaa ohjausta. Hän toteaa: ”Noin kolmestakymmenestäkahdesta miljoonasta Saksan katolilaisesta – joista viisitoista ja puoli miljoonaa oli miehiä – vain seitsemän [ihmistä] kieltäytyi avoimesti asepalveluksesta. Kuusi heistä oli itävaltalaisia.” Uudemmat todisteet osoittavat, että myöskään jotkut muut katolilaiset ja protestantit eivät uskonnollisen vakaumuksensa takia antaneet periksi natsivaltion vaatimuksille. Jotkut heistä maksoivat siitä jopa hengellään, samalla kun heidän hengelliset johtajansa olivat myyneet itsensä kolmannelle valtakunnalle.
Ketkä muut olivat hiljaa, ketkä eivät olleet
Kuten edellä todettiin, Heer sisällytti protestanttien johtajat niihin, jotka ”ottivat tervetulleena vastaan liiton Hitlerin kanssa”. Onko se totta?
Monet protestantit ovat kärsineet voimakkaista itsesyytöksistä sen vuoksi, että he olivat Hitlerin hyökkäyssotien aikana hiljaa. Esimerkiksi yksitoista johtavaa pappismiestä kokoontui lokakuussa 1945 laatimaan niin sanottua Stuttgartin syyllisyydentunnustusta. He sanoivat: ”Me syytämme itseämme sen johdosta, että emme olleet rohkeampia vakaumuksemme tunnustamisessa, uskollisempia rukoustemme esittämisessä, iloisempia uskomme ilmaisemisessa ja innokkaampia rakkautemme osoittamisessa.”
Paul Johnson kirjoittaa: ”17000 luterilaisesta papista ei ollut koskaan kerralla 50:tä enempää kärsimässä pitkiä vankeusrangaistuksia [sen takia, että he eivät olleet tukeneet natsihallitusta].” Näiden pappien vastakohdaksi Johnson asettaa Jehovan todistajat, sillä hän jatkaa: ”Rohkeimpia olivat Jehovan todistajat, jotka alusta pitäen julistivat suoraan vastustavan kantansa oppinsa mukaisesti, ja sen mukaisesti he myös saivat kärsiä. He kieltäytyivät kaikesta yhteistoiminnasta natsivaltion kanssa.” (History of Christianity.)
Vuonna 1939, toisen maailmansodan alkamisvuonna, Lohdutus (engl.) lainasi protestanttisen papin T. Bruppacherin sanoja: ”Vaikka kristityiksi itseään kutsuvat henkilöt eivät ole kestäneet ratkaisevissa koetuksissa, niin nämä tuntemattomat Jehovan todistajat vastustavat kristittyinä marttyyreina järkkymättä omantunnonpakkoa ja pakanallista epäjumalanpalvelusta. Tulevaisuuden historioitsijan täytyy jonain päivänä tunnustaa, että nämä herjatut ja pilkatut ihmiset eivätkä suuret kirkot olivat niitä, jotka seisoivat ensimmäisinä natsipaholaisen raivoa vastaan – – He – – kieltäytyvät palvomasta Hitleriä ja hakaristiä.”
Myös johtava protestanttinen kirkonmies Martin Niemöller, joka itse oli ollut natsien keskitysleirillä, tunnusti myöhemmin: ”Totuuden nimessä on syytä palauttaa mieleen, että kristilliset kirkot ovat kautta aikain aina suostuneet siunaamaan sodat, armeijat ja aseet ja että ne ovat rukoilleet erittäin epäkristillisellä tavalla vihollistensa tuhoa.” Hän myöntää: ”Kaikki tämä on meidän syytämme ja meidän isiemme syytä, mutta ilmeisestikään ei Jumalan syytä.”
Tämän jälkeen Niemöller jatkaa: ”Ja ajatella, että me nykyiset kristityt häpeämme vakavien raamatuntutkijain niin sanottua lahkoa [Jehovan todistajia], jonka jäsenet ovat sadoittain ja tuhansittain menneet keskitysleireihin ja kuolleet, koska he kieltäytyivät palvelemasta sodassa ja ampumasta ihmisiä.”
Juutalaisuuden tutkija Susannah Heschel on löytänyt kirkon asiakirjoista todisteita, jotka osoittavat luterilaisten pappien olleen halukkaita, suorastaan innokkaita, antamaan tukensa Hitlerille. Hänen mukaansa he olivat pyytäneet hartaasti sitä, että saisivat panna hakaristejä esille kirkkoihinsa, mitä he pitivät suurena etuna. Hänen tutkimuksistaan ilmenee, että suurelle enemmistölle papeista yhteistyö ei ollut pakon sanelemaa vaan että he olivat intomielisiä Hitlerin ja hänen arjalaisihanteittensa kannattajia.
Kirkonjäsenet usein kysyvät Heschelin pitämillä luennoilla: ”Mitä olisimme voineet tehdä?”
”Toimia samalla tavoin kuin Jehovan todistajat”, hän vastaa.
Miksi he olivat hiljaa
Syy kirkkojen vaiteliaisuuteen käy selväksi: kristikunnan papit ja heidän laumansa olivat hylänneet Raamatun opetukset ja alkaneet tukea poliittista valtiota. Vuonna 1933 roomalaiskatolinen kirkko solmi natsien kanssa konkordaatin. Roomalaiskatolinen kardinaali Faulhaber kirjoitti Hitlerille: ”Tämä kädenpuristus paavinkirkon kanssa – – on sankariteko, josta koituu mittaamattomia siunauksia. – – Jumala varjelkoon valtakunnankansleria [Hitleriä].”
Katolisesta kirkosta ja muista kirkoista tosiaankin tuli pahan Hitlerin hallituksen palvelijoita. Vaikka Jeesus Kristus oli sanonut, että hänen tosi seuraajansa ”eivät ole osa maailmasta”, niin kirkoista ja niiden seurakuntalaisista tuli olennainen osa Hitlerin maailmasta (Johannes 17:16). Seurauksena oli, että ne eivät kyenneet kertomaan niistä kauhutöistä, joita natsit tekivät kuolemanleireillään ihmisyyttä vastaan.
On totta, että muutamat rohkeat katolilaiset, protestantit ja muiden uskontojen jäsenet vastustivat natsivaltion vaatimuksia. Mutta samalla kun jotkut heistä saivat maksaa siitä hengellään, heidän hengelliset johtajansa, jotka väittivät palvelevansa Jumalaa, palvelivat kolmannen valtakunnan marionetteina.
Oli kuitenkin yksi ääni, joka jatkuvasti kertoi siitä, mitä oli tekeillä. Vaikka uutisvälineet yleensä jättivät huomioon ottamatta sen, miten tärkeä rooli kirkoilla oli natsien näytelmässä, Jehovan todistajat tunsivat, että heidän on pakko paljastaa pappien petollisuus ja tekopyhyys sekä näiden kulissien takainen yhteispeli kaikissa yksityiskohdissaan. He painoivat niin tämän lehden edeltäjän kuin myös muittenkin julkaisujensa sivuille läpi 1930- ja 1940-lukujen voimakkaita syytöksiä niitä uskontojärjestöjä vastaan, joista oli tullut natsismin palvelijoita.
Mistä Kristuksen tosi seuraajat tunnistetaan
Jehovan todistajat ovat täysin erilaisia kuin maailman uskonnot. Koska he eivät ole osa maailmasta, he eivät osallistu kansojen sotiin. Totellen Jumalan ohjeita ’he ovat takoneet miekkansa vantaiksi’ (Jesaja 2:4). Totellen Kristuksen ohjeita he rakastavat toisiaan (Johannes 13:35). Tämä merkitsee sitä, että he eivät koskaan tartu aseisiin ja vahingoita harkitusti toisiaan.
Raamattu ilmaisee erittäin selvästi sen, ketkä ovat Jumalan tosi palvojia, kun se sanoo: ”Jumalan lapset ja Panettelijan lapset käyvät ilmi tästä: kukaan, joka ei harjoita vanhurskautta, ei ole Jumalasta, eikä sekään, joka ei rakasta veljeään. Sillä tämä on se sanoma, jonka olette kuulleet alusta asti, että meidän tulisi rakastaa toisiamme eikä olla Kainin kaltaisia, joka oli paholaisesta ja tappoi veljensä.” (1. Johanneksen kirje 3:10–12.)
Historia todistaa, että Jehovan todistajat ovat aina – voimakkaan painostuksen alaisinakin – osoittaneet rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Kun Hitler kävi sotiaan eri puolilla Eurooppaa, todistajat eivät antaneet periksi natseille näiden yrittäessä raa’asti saada heidät liittymään mukaan hillittömään verenvuodatukseen. Professori Christine Kingin naseva tiivistelmä kuuluu: ”Jehovan todistajat antoivat äänensä kuulua. He antoivat sen kuulua alusta lähtien. He puhuivat kuin yhdestä suusta. He puhuivat myös valtavaa rohkeutta osoittaen, mikä on opiksi meille kaikille.”
Jehovan todistajat antavat äänensä kuulua vastakin, kunnes tämä maailma on turvassa Jehovan hallituksen rakkaudellisen hallinnon alaisuudessa – ilman sotia ja pahuutta. Niin kauan kuin se on Suvereenin Herran Jehovan tahto, tämä lehti tulee paljastamaan sen pahuuden, jota Saatanan maailmassa on, ja julistamaan ainutta todellista ihmiskunnan toivoa: Jumalan valtakuntaa. (Matteus 6:9, 10.)
[Kuvat s. 13]
Amerikkalaislehdistö vahvisti sen, että kirkko antoi tukensa natseille
The New York Times, 25.9.1939, Late City Edition, s. 6
New York Post, 27.8.1940, Blue Final Edition, s. 15
The New York Times, 7.12.1941, Late City Edition, s. 33
[Kuva s. 15]
Toisin kuin kirkot, Jehovan todistajat tuomitsivat julkisesti natsismin