Yli 40 vuotta kommunistien kiellon alaisuudessa
KERTONUT JARMILA HÁLOVÁ
Aika: vähän yli keskiyön 4. helmikuuta 1952. Paikka: asuntomme Prahassa. Heräsimme käskevään ovikellon soittoon. Sitten poliisi ryntäsi sisään.
POLIISI sulki äitini, isäni, veljeni Pavelin ja minut eri huoneisiin, asetti jokaiselle vartijan ja aloitti perinpohjaisen etsinnän. Etsintä jatkui lähes puoli vuorokautta. Tehtyään luettelon kaikesta löytämästään kirjallisuudesta he pakkasivat sen laatikoihin.
Jälkeenpäin minut määrättiin astumaan erääseen autoon ja silmilleni laitettiin mustat lasit. Se tuntui oudolta, mutta onnistuin liikauttamaan laseja hieman nähdäkseni, minne minua oltiin viemässä. Kadut olivat tuttuja. Määränpäämme oli turvallisuuspoliisin pahamaineinen päämaja.
Minut tyrkättiin ulos autosta. Kun lasit otettiin myöhemmin silmiltäni, huomasin olevani pienessä, likaisessa huoneessa. Univormupukuinen nainen määräsi minut riisumaan vaatteeni ja pukemaan ylleni paksut työhousut ja miesten paidan. Pääni ympärille kietaistiin riepu, jotta en näkisi, ja silmät sidottuna minut talutettiin ulos huoneesta ja marssitettiin pitkin loputtomalta tuntuvia käytäviä.
Lopulta vartija pysähtyi, avasi lukitun rautaoven ja työnsi minut sisään. Riepu repäistiin pääni ympäriltä, ja ovi lukittiin takanani. Olin vankisellissä. Minua tuijotti nelissäkymmenissä oleva nainen, joka oli samanlaisissa vaatteissa kuin minäkin. Olin jollain tavalla huvittunut, ja niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, en voinut olla nauramatta. Olin nuori, 19-vuotias tyttö, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta vankiloista, joten mieleni pysyi korkealla. Suureksi ilokseni tajusin pian, ettei muita perheenjäseniäni ollut pidätetty.
Noina vuosina oli vaarallista olla Jehovan todistaja silloisessa Tšekkoslovakiassa. Maassa oli kommunistihallitus, ja Jehovan todistajien toiminta oli kielletty. Miten perheemme oli tullut niin tiiviisti tekemisiin kielletyn järjestön kanssa?
Miten meistä tuli todistajia?
Isäni, joka oli kotoisin Prahasta, oli taustaltaan protestantti ja hyvin vilpitön uskossaan. Hän tapasi äidin 1920-luvulla tämän tultua opiskelemaan lääketiedettä Prahaan. Äiti oli syntyisin Bessarabiaksi kutsutulta alueelta, joka hänen lapsuudessaan oli kuulunut Venäjään. Kun he olivat avioituneet, äiti liittyi puolisonsa kirkkoon, vaikka olikin juutalainen. Hän ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen.
Toisen maailmansodan aikana isäni joutui työleirille ja äitini vältti täpärästi joutumasta juutalaisvainojen uhriksi. Ne olivat meille raskaita vuosia, mutta selvisimme kaikki hengissä. Vuoden 1947 puolivälissä – kaksi vuotta sodan päättymisestä – eräs isäni sisar, josta oli tullut Jehovan todistaja, tilasi perheellemme Vartiotornin. Äiti alkoi lukea sitä, ja heti hän tajusi löytäneensä totuuden, jota oli etsinyt.
Aluksi hän ei puhunut paljoakaan meille muille, mutta hän sai selville Prahassa sijaitsevan kokouspaikan osoitteen ja alkoi käydä siellä. Muutaman kuukauden kuluttua keväällä 1948 hän kävi kasteella eräässä Jehovan todistajien kierroskonventissa. Sitten hän kutsui meidät mukaan kokouksiin. Isä suostui, vaikkakin vastahakoisesti.
Kokoukset pidettiin pienessä salissa Prahan keskustassa, ja aloimme käydä niissä perheenä. Isä ja minä olimme ristiriitaisten tunteiden vallassa – olimme sekä uteliaita että epäileviä. Olimme ihmeissämme, kun äidillä oli jo uusia ystäviä, joita hän meille esitteli. Minuun teki vaikutuksen heidän intonsa ja järkevyytensä sekä se, kuinka paljon he tuntuivat arvostavan veljesseuraansa.
Huomattuaan meidän myönteisen suhtautumisemme äiti ehdotti, että kutsuisimme todistajia kotiimme keskustelemaan asioista tarkemmin. Koimme isän kanssa melkoisen järkytyksen, kun he näyttivät omasta Raamatustamme, ettei kuolematonta sielua ja kolminaisuutta ole olemassa! Silmämme avautuivat ymmärtäessämme, mitä todella merkitsee rukoilla Jumalan nimen pyhittämistä ja hänen Valtakuntansa tulemista.
Muutaman viikon päästä isä kutsui joitakin kirkkonsa pappeja kotiimme. Hän sanoi: ”Veljet, haluan puhua kanssanne muutamista raamatullisista kysymyksistä.” Sitten hän otti esille kirkon perusopit yhden kerrallaan ja näytti, miten ne olivat Raamatun kanssa ristiriidassa. Papit myönsivät hänen olevan oikeassa. Lopuksi isä sanoi: ”Olen päättänyt – ja puhun nyt perheeni puolesta – lähteä kirkosta.”
Saarnaamistyö kielletään
Helmikuussa 1948, vähän ennen kuin isä ja minä aloimme käydä kokouksissa, kommunistipuolue otti maan valvontaansa. Näin oppilastovereideni ilmiantavan opettajiaan ja opettajien alkavan pelätä oppilaidensa vanhempia. Kaikki rupesivat kyräilemään toisiaan. Aluksi kuitenkin Jehovan todistajien työ jatkui käytännössä häiriintymättä.
Meille vuoden 1948 kohokohta oli todistajien konventti Prahassa. Yli 2800 henkeä oli läsnä 10.–12. syyskuuta. Joidenkin viikkojen kuluttua 29. marraskuuta 1948 salainen poliisi tunkeutui haaratoimistoon ja sulki sen. Seuraavan vuoden huhtikuussa työmme kiellettiin virallisesti.
Mikään näistä tapahtumavaiheista ei kuitenkaan säikyttänyt perhettämme, ja syyskuussa 1949 olimme läsnä seuraamassa erikoisohjelmaa, joka esitettiin metsässä Prahan ulkopuolella. Viikkoa myöhemmin isä ja minut kastettiin. Vaikka koetin olla varovainen saarnatessani, minut pidätettiin helmikuussa 1952, kuten alussa kerroin.
Toistuvia kuulusteluja
Kun minua oli kuulusteltu muutamaan otteeseen, tulin siihen tulokseen, että joutuisin olemaan vankilassa pitkään. Nähtävästi kuulustelijat ajattelivat, että mitä kauemmin joku joutuisi viettämään aikaansa joutilaana, sitä valmiimpi hän olisi yhteistyöhön. Vanhempieni opetukset palautuivat kuitenkin aina mieleeni, ja se auttoi minua kestämään. He olivat usein lainanneet psalmia 90:12 ja kannustaneet minua laskemaan päiväni oikein, toisin sanoen laskemaan niiden arvon, jotta saisin viisaan sydämen.
Palautin siksi mieleeni kokonaisia psalmeja ja muita raamatunkohtia, joita olin aiemmin opetellut ulkoa. Mietiskelin myös Vartiotornin kirjoituksia, joita olin tutkinut ennen vangituksi joutumistani, ja lauloin itsekseni Valtakunnan lauluja. Lisäksi ollessani ensimmäisiä kuukausia vangittuna minulla oli sellitovereita, joille saatoin puhua. Pystyin myös palauttamaan mieleeni koulussa oppimiani asioita, sillä olin läpäissyt loppututkinnon vain muutamaa kuukautta aiemmin.
Kuulustelut paljastivat minulle, että yhdessä raamatuntutkistelussani oli ollut ilmiantaja, joka oli kielinyt saarnaamistoiminnastani. Viranomaiset päättelivät minun olevan myös vastuussa niistä koneella kirjoitetuista raamatullisten julkaisujen kopioista, joita he takavarikoivat kotoamme. Todellisuudessa ne oli kirjoittanut veljeni, joka oli vasta 15-vuotias.
Kun kuulustelijat jonkin ajan kuluttua totesivat, etten aikonut kertoa heille muiden nimiä, minua yritettiin saada luopumaan uskostani. He jopa järjestivät minut kasvotusten erään miehen kanssa, jonka tiesin aikaisemmin olleen Jehovan todistajien matkavalvoja. Hänetkin oli vangittu, mutta nyt hän auttoi kommunisteja kampanjassa, jonka tarkoitus oli saada muut vangitut todistajat kieltämään uskonsa. Miten säälittävä hän olikaan! Vuosia myöhemmin, päästyään vankilasta, hän joi itsensä hengiltä.
Yksinäissellissä
Seitsemän kuukauden jälkeen minut siirrettiin toiseen vankilaan ja suljettiin yksinäisselliin. Ollessani nyt ypöyksin ajankäyttöni oli täysin omalla vastuullani. Kirjoja sai pyydettäessä, mutta mitkään niistä eivät tietenkään olleet hengellisiä. Sen vuoksi laadin toiminta-aikataulun, jossa oli varattu oma aikansa lukemiseen ja toisaalta hengellisten asioiden mietiskelyyn.
Minun on myönnettävä, etten koskaan aiemmin ollut tuntenut olevani rukoillessani niin lähellä Jehovaa kuin silloin. Ajatus maailmanlaajuisesta veljesseurastamme ei ollut koskaan ennen tuntunut yhtä kallisarvoiselta. Yritin joka päivä kuvitella, miten hyvää uutista ehkä levitettiin tuona nimenomaisena hetkenä eri paikoissa maapallolla. Kuvittelin mielessäni osallistuvani tuohon työhön ja käyväni raamatullisia keskusteluja ihmisten kanssa.
Näissä rauhallisissa oloissa lankesin kuitenkin lopulta ansaan. Koska olin aina rakastanut lukemista ja imenyt ahnaasti vaikutteita ulkopuolelta, syvennyin toisinaan johonkin kirjaan niin tyystin, että laiminlöin aikatauluni mukaisen hengellisten asioiden mietiskelyn. Sen jälkeen omatuntoni aina soimasi minua.
Eräänä aamuna minut sitten vietiin syyttäjän toimistoon. Emme keskustelleet mistään erityisestä – vain aiempien kuulustelujen tuloksista. Olin pettynyt, koska oikeudenkäynnilleni ei asetettu mitään päivämäärää. Noin puolen tunnin kuluttua olin jälleen sellissäni. Siellä menetin mielentyyneyteni ja puhkesin itkemään. Olivatko pitkät yksinäisyydessä vietetyt viikot lopulta vaatimassa veroansa?
Aloin eritellä ongelmaani ja tajusin syyn nopeasti. Olin edellisenä päivänä ollut koko ajan nenä kiinni kirjassa enkä taaskaan ollut pitänyt kiinni hengellisyyteni hoitamisesta. Kun minut sitten yllättäen vietiin kuulusteltavaksi, en ollut valmistanut mieltäni siihen rukouksen hengessä. Vuodatin heti sydämeni Jehovalle ja päätin, etten koskaan enää laiminlöisi hengellisiä asioita.
Tuon kokemuksen jälkeen päätin jättää lukemisen kokonaan. Sitten keksin paremman ajatuksen: pakottaisin itseni opiskelemaan saksaa. Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana meidän oli ollut pakko lukea saksaa koulussa. Mutta niiden kauheuksien vuoksi, joita saksalaiset tekivät Prahan miehityksen aikana, halusin sodan jälkeen unohtaa kaiken Saksaan liittyvän, myös kielen. Päätin siksi nyt ottaa itseäni niskasta kiinni opetellakseni uudelleen tuon kielen. Mutta se mikä oli tarkoitettu rangaistukseksi, kääntyikin siunaukseksi. Annahan kun selitän.
Pystyin hankkimaan joistakin kirjoista sekä saksan- että tšekinkielisen painoksen, joten aloin harjoitella saksan kielen kääntämistä tšekiksi ja päinvastoin. Sen lisäksi, että se oli vastamyrkkyä yksinäissellin mahdollisille haittavaikutuksille, se osoittautui hyödylliseksi myöhemmin.
Vapautus ja uudelleen saarnaamaan
Vietettyäni kahdeksan kuukautta yksin juttuni tuli lopulta oikeuteen. Minua syytettiin kumouksellisesta toiminnasta, ja minut tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Koska olin kuitenkin jo ollut vangittuna 15 kuukautta ja uuden presidentin valinnan myötä oli julistettu yleinen armahdus, pääsin vapaaksi.
Olin vankilassa rukoillut, ettei perheeni murehtisi vuokseni, ja palattuani kotiin totesin, että rukoukseeni oli vastattu. Isä oli lääkäri, ja hän oli kannustanut monia potilaitaan tutkimaan Raamattua. Sen ansiosta äiti johti viikoittain noin 15:tä tutkistelua! Lisäksi isä johti ryhmätutkistelua Vartiotorni-lehden avulla. Hän myös käänsi joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja saksasta tšekiksi, ja veljeni kirjoitti käsikirjoitukset koneella. Pääsin siksi heti uppoutumaan hengelliseen toimintaan, ja kohta johdinkin raamatuntutkisteluja.
Uusi tehtävä
Eräänä sateisena iltapäivänä marraskuussa 1954 ovikello soi. Konstantin Paukert, yksi saarnaamistyötä johtavista veljistä, seisoi siellä veden valuessa pitkin hänen tummanharmaata, muovista sadetakkiaan. Tavallisesti hän halusi puhua isäni tai veljeni Pavelin kanssa, mutta tällä kertaa hän kysyikin minulta: ”Voisitko lähteä ulos pienelle kävelylle?”
Kävelimme vaiti hetken aikaa, ja muutamia jalankulkijoita kulki ohitsemme. Katuvalojen himmeä loiste kuvastui heikosti mustan asvaltin märästä pinnasta. Konstantin vilkaisi taakseen: katu oli autio. ”Auttaisitko meitä muutamissa tehtävissä?” hän kysyi äkkiä. Yllättyneenä nyökkäsin hyväksyvästi. ”Olisi tehtävä vähän käännöstyötä”, hän jatkoi. ”Sinun on löydettävä jokin paikka, missä työskennellä, mutta se ei saa olla kotisi eikä kenenkään sellaisen asunto, jonka poliisi tuntee.”
Muutaman päivän kuluttua istuin pöydän ääressä pienessä asunnossa, jonka iäkästä omistajapariskuntaa tuskin edes tunsin. He olivat isän potilaita, ja heille oli aloitettu raamatuntutkistelu vähän aikaa sitten. Siten vankilassa oppimani saksan kielen taito osoittautui arvokkaaksi, koska käänsimme kirjallisuutemme silloin tšekiksi saksasta.
Joitakin viikkoja myöhemmin työn johdossa olevia kristittyjä veljiä vangittiin, veli Paukert heidän mukanaan. Emme kuitenkaan lakanneet saarnaamasta. Naiset, myös äiti ja minä, auttoivat huolehtimaan raamatuntutkisteluryhmistä ja kristillisestä sananpalveluksestamme. Vaikka veljeni Pavel oli vielä teini-ikäinen, hän palveli kuriirina jakaen kirjallisuutta ja järjestöön liittyviä ohjeita kautta koko tšekinkielisen alueen.
Rakas kumppani
Vuoden 1957 lopulla Jaroslav Hála, todistaja, joka oli vangittu vuonna 1952 ja saanut 15 vuoden tuomion, pääsi tilapäisesti vapaaksi saamaan lääkärinhoitoa. Pavel otti viipymättä häneen yhteyttä, ja hetken päästä Jaroslav auttoi jälleen veljiä täyttä päätä. Koska hän tunsi kielet hyvin, hän alkoi tehdä suurimman osan käännöstyöstä.
Eräänä iltana vuoden 1958 puolivälissä Jaroslav pyysi Pavelin ja minut kävelylle. Se oli tavallinen tapa keskustella järjestöön liittyvistä asioista, koska asuntoamme kuunneltiin. Mutta puhuttuaan yksityisesti Pavelin kanssa hän pyysi tätä odottamaan puistonpenkillä sen aikaa kun me jatkaisimme kävelyä kaksistaan. Keskusteltuamme lyhyesti tehtävistäni hän kysyi, menisinkö hänen kanssaan naimisiin hänen heikosta terveydestään ja epävarmasta tulevaisuudestaan huolimatta.
Tämän suuresti arvostamani veljen vilpitön ja suora ehdotus yllätti minut täysin, ja epäröimättä suostuin. Mentyämme kihloihin sain tutustua läheisesti Jaroslavin äitiin, joka oli voideltu kristitty. Hän oli miehensä kanssa ollut ensimmäisiä todistajia Prahassa 1920-luvun lopulla. Natsit olivat vanginneet heidät molemmat toisen maailmansodan aikana, ja hänen miehensä oli kuollut kommunistien vankilassa vuonna 1954.
Ennen kuin ehdimme avioitua, Jára – joksi häntä sanoimme – kutsuttiin viranomaisten eteen. He sanoivat hänelle, että hänen olisi joko mentävä leikkaukseen kroonisen keuhkopussitulehduksensa vuoksi, mikä siihen aikaan olisi edellyttänyt verensiirron ottamista, tai hänen olisi kärsittävä rangaistuksensa loppuun. Hän kieltäytyi leikkauksesta, joten hänellä oli edessään vielä lähes kymmenen vuoden vankeustuomio. Päätin jäädä odottamaan häntä.
Koetuksen ja rohkeuden aikaa
Jára joutui vankilaan varhain vuonna 1959, ja pian saimme kirjeen, joka osoitti hänen olevan iloisella mielellä. Sitten seurasi pitkä tauko, minkä jälkeen tuli kirje, joka oli meille ankara isku. Siitä huokui katumusta, surua ja pelkoa – aivan kuin Jára olisi kärsinyt hermoromahduksen. ”Jonkun muun on täytynyt kirjoittaa tämä”, hänen äitinsä sanoi. Mutta käsiala oli Járan!
Sekä hänen äitinsä että minä kirjoitimme luottavamme Jumalaan ja rohkaisimme häntä. Useiden viikkojen kuluttua saapui jälleen kirje, joka oli entistäkin hämmentävämpi. ”Hän ei ole voinut kirjoittaa tätä”, hänen äitinsä sanoi taas. Käsiala oli silti selvästi hänen tyylistään, ja kirjeessä käytettiin hänelle luonteenomaisia ilmaisuja. Sen jälkeen kirjeet loppuivat, eikä vierailuja sallittu.
Jára oli saanut samanlaisia hämmentäviä kirjeitä meidän nimissämme. Hänen äitinsä kirjeissä häntä syytettiin siitä, että hän oli jättänyt vanhan äitinsä yksin, ja minun kirjeissäni ilmaistiin harmistumista sen vuoksi, että joutuisin odottamaan häntä pitkän aikaa. Nekin kirjeet jäljittelivät täydellisesti käsialaamme ja ilmaisujamme. Aluksi hänkin oli ollut ymmällään, mutta sitten hän oli vakuuttunut siitä, että me emme olleet voineet kirjoittaa niitä.
Eräänä päivänä ovelle ilmaantui tuntematon henkilö, joka ojensi minulle pikku paketin ja kiiruhti pois. Paketissa oli kymmenittäin savukepapereita, joissa oli olemattoman pientä kirjoitusta. Jára oli kopioinut meidän lähettämiksemme väitetyt kirjeet sekä joitakin hänen omia sensuroimattomia kirjeitään. Saatuamme nuo kirjeet, jotka oli salakuljettanut eräs vapautettu vanki, joka ei itse ollut Jehovan todistaja, olimme sanomattoman huojentuneita ja kiitollisia Jehovalle! Emme tähän päivään mennessä ole saaneet tietää, miten tai kenen toimesta tällainen pirullinen yritys nuhteettomuutemme murtamiseksi oli kehitelty.
Myöhemmin Járan äiti sai mennä tapaamaan poikaansa. Menin aina hänen mukanaan vankilan portille saakka ja seurasin, kuinka tuo pieni, heiveröinen nainen osoitti valtavan suurta rohkeutta. Vartijoiden katsellessa hänellä oli tapana tarttua poikansa käteen ja sujauttaa tälle kirjallisuutta, joka oli valokuvattu niin pieneen kokoon kuin mahdollista. Paljastuminen olisi tiennyt ankaraa rangaistusta, varsinkin hänen pojalleen, mutta hän luotti Jehovaan, koska hän ymmärsi, että kaikkein tärkeintä on aina säilyttää hengellinen terveys.
Vuonna 1960 myönnettiin yleinen armahdus, ja useimmat Jehovan todistajat vapautettiin vankilasta. Jára tuli kotiin, ja muutaman viikon kuluttua olimme onnellinen, vastavihitty aviopari.
Elämäntyylini muuttuu
Jára määrättiin matkatyöhön palvelemaan veljien etuja kautta maan. Vuonna 1961 hän sai tehtäväkseen järjestää Valtakunnan palveluskoulun ensimmäisen kurssin tšekkiä puhuvassa osassa maata sekä johtaa monia vastaavia kursseja sen jälkeen.
Vuonna 1968 Tšekkoslovakiassa tapahtuneiden poliittisten muutosten ansiosta monet meistä pystyivät seuraavana vuonna osallistumaan Jehovan todistajien kansainväliseen ”Rauha maassa” -konventtiin Nürnbergissä Saksassa. Járaa viranomaiset eivät kuitenkaan päästäneet poistumaan maasta. Jotkut meistä ottivat tuosta mahtavasta konventista diakuvia, ja Jára sai esittää näistä kuvista koottua, uskoa vahvistavaa ohjelmaa ympäri maan. Monet halusivat nähdä esityksen yhä uudelleen.
Emme voineet aavistaakaan, että se jäisi Járan viimeiseksi vierailuksi veljien luo. Alkuvuodesta 1970 hänen terveytensä heikkeni jyrkästi. Krooninen tulehdus, jonka kanssa hän oli oppinut elämään, vaikutti hänen munuaistensa toimintaan, mikä osoittautui kohtalokkaaksi. Hän kuoli 48-vuotiaana.
Jehova auttaa kestämään
Menetin ihmisen, jota olin rakastanut koko sydämestäni. Jumalan järjestö antoi kuitenkin heti apua, sillä sain olla mukana kääntämässä raamatullista kirjallisuutta. Tunsin olevani kuin viestijuoksussa, jossa mieheni oli ojentanut minulle kapulan jatkaakseni hänen tekemäänsä työtä.
Monet meistä itäeurooppalaisista palvelivat Jehovaa yli 40 vuotta kommunistien kiellon alaisina. Sitten vuonna 1989 rautaesiripun repeydyttyä elämä täällä alkoi äkisti muuttua. Olin kyllä uneksinut, että jonain päivänä Jehovan todistajat pitäisivät konventin Prahan mammuttimaisella Strahov-stadionilla, mutta en uskonut sen koskaan toteutuvan. Elokuussa 1991 näin tapahtui suurenmoisella tavalla, kun sinne kokoontui yli 74000 iloista palvojaa!
Tšekkoslovakia lakkasi olemasta tammikuussa 1993 sen jakauduttua kahdeksi maaksi: Tšekin tasavallaksi ja Slovakiaksi. Olimme pakahtua onnesta, kun Tšekin tasavalta 1. syyskuuta 1993 tunnusti Jehovan todistajat virallisesti!
Tiedän omien kokemusteni perusteella, että Jehovalla on meille aina jokin siunaus varattuna, jos vain annamme hänen opettaa meitä laskemaan päivämme oikein (Psalmit 90:12). Rukoilen jatkuvasti Jumalaa opettamaan minua laskemaan oikein jäljellä olevat päiväni tässä asiainjärjestelmässä, jotta voisin olla hänen onnellisten palvelijoidensa joukossa niinä loputtomina päivinä, jotka ovat edessämme hänen uudessa maailmassaan.
[Kuva s. 19]
Äitini ja isäni
[Kuva s. 21]
Kokous metsässä kiellon aikana vuonna 1949: 1. veljeni Pavel, 2. äiti, 3. isä, 4. minä, 5. veli Hála
[Kuva s. 22]
Minä ja mieheni Jára
[Kuvat s. 23]
Járan äiti ja valokuvattua kirjallisuutta, jota hän salakuljetti pojalleen
[Kuva s. 24]
Nykyisessä työssäni haaratoimistossa Prahassa