Eivät poppamiehiä eivätkä jumalia

KERTONUT MERCY UWASI, NIGERIA

KIPU sisälläni alkoi eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1992 Länsi-Afrikan auringon paistaessa taivaalla. Olin mennyt perheeni mukana peltotilkullemme korjaamaan maniokkia. Siellä ollessani vatsaani alkoi polttaa. Päästyämme takaisin kotiin polte oli yltynyt sietämättömäksi. Oksensin ja minun oli vaikea hengittää. Vaikka pystyin kivun vuoksi tuskin seisomaan tai kävelemään, äitini onnistui saamaan minut taksiin, joka kiidätti minut läheiseen yleissairaalaan.

Sairaalassa sattui olemaan päivystysvuorossa lääkäri, jolle olin kerran aikaisemmin todistanut Raamatun toivosta. Hän kosketti turvonnutta vatsaani ja kysyi, oliko minulla ollut verenvuotoa. Äitini kertoi, että minulla oli juuri kuukautiset.

”Tyttärenne on viidettä kuukautta raskaana”, lääkäri sanoi. ”Verenvuoto johtuu siitä, että hän on yrittänyt hankkia abortin.”

Äiti vastusteli: ”Ei, tohtori! Hän ei ole niitä tyttöjä.”

”Älkää olko niin varma. Tytöt pettävät nykyään vanhempiaan. Hän on raskaana.”

Sitten minä esitin mielipiteeni. Sanoin, että olen Jehovan todistaja ja että minut oli kasvatettu kristityssä kodissa eikä Raamatun avulla valmennettu omatuntoni sallisi minun toimia moraalittomasti.

Vastaukseksi lääkäri sanoi äidilleni: ”Kuulkaahan, rouva, jospa jättäisimme nyt uskonnon sivuun ja olisimme realistisia. Tämä tyttö on varmasti viidettä kuukautta raskaana.”

”Nouse”, äiti sanoi minulle. ”Menemme toiseen sairaalaan.” Poistuttuamme rakennuksesta istuin nurmikolle itkemään, koska kipu oli niin kova. Äiti vei minut kiireesti kotiin ja kertoi isälleni, mitä lääkäri oli sanonut.

He päättivät viedä minut suurempaan ja uudenaikaisempaan sairaalaan, erääseen opetussairaalaan. Matkalla rukoilin Jehovaa pelastamaan minut, jotteivät ihmiset pilkkaisi hänen pyhää nimeään väittämällä, että minä kuolin ei-toivotusta raskaudesta johtuviin seurauksiin. Sanoin, että jos kuolisin, niin Jehovan todistajien tullessa tuon lääkärin luo saarnaamaan hän sanoisi: ”Eikö yksi raskaana ollut teikäläinen käynyt täällä hiljattain?” Rukoilin myös, että voisin vielä joskus mennä uudelleen todistamaan tuolle lääkärille.

”Hän on yhä neitsyt!”

Tuossa suuremmassa sairaalassa oltiin samaa mieltä kuin ensimmäisessäkin; lääkärit luulivat minun olevan raskaana. Kipu tuntui hirvittävältä. Itkin. Muuan lääkäri sanoi tylysti: ”Noin teille tytöille aina käy. Ensin hankkiudutte raskaaksi, sitten alatte ulista.”

He tekivät joitakin kokeita ja alkoivat singota minulle kysymyksiä. ”Oletko naimisissa?”

”En”, vastasin.

”Minkä ikäinen olet?”

”Kahdeksantoista.”

”Montako rakastajaa sinulla on?”

”Ei minulla ole yhtään rakastajaa.”

Silloin ylilääkäri alkoi huutaa: ”Mitä tarkoitat? Yritätkö sanoa, että 18 vuoden iässä sinulla ei ole yhtään rakastajaa?” Kuten ensimmäisessäkin sairaalassa, selitin jälleen kristillisen kantani. Hän kysyi, olenko Jehovan todistaja. Vastattuani myöntävästi hän lopetti kyselemisen.

Kokeet osoittivat, etten ollut raskaana. Äiti kuuli erään lääkärin sanovan muille: ”Hän on yhä neitsyt!” Lääkärit pyysivät anteeksi ja sanoivat: ”Emme me syyttä suotta ajatelleet siten kuin ajattelimme. Sellaisia tyttöjä tulee tänne päivittäin.” Tämä koetus oli kuitenkin vasta koettelemusteni alkua.

”Sinä otat verta”

Ultraäänitutkimus paljasti, että toisessa munanjohtimessani oli suuri kasvain, joka oli pienen greipin kokoinen. Tarvittaisiin leikkausta.

Kerroin heti, etten ottaisi verensiirtoa mutta hyväksyisin vaihtoehtoisia nesteitä. He pitivät verta ehdottomana välttämättömyytenä.

Eräs lääketieteen opiskelija sätti minua: ”Sanot aivan samoin kuin yksi teikäläinen jokin aika sitten. Mutta kun hänen vointinsa heikkeni, hän suostui verensiirtoon.”

”Minun tapaukseni on erilainen”, vastasin, ”sillä minulle kyllä merkitsee ’kyllä’ ja ei merkitsee ’ei’. En tule milloinkaan tinkimään nuhteettomuudestani.”

Myöhemmin kolme lääkäriä tuli vuoteeni viereen ottamaan selvää, miksi en hyväksynyt verta. Kerroin, että Raamatun mukaan kristittyjen tulisi karttaa verta (Apostolien teot 15:20).

”Mutta ethän sinä sitä suun kautta ota”, he koettivat vedota minuun. ”Saat sitä suoneen.”

Sanoin, ettei sillä ole mitään eroa, ottaako sitä suun kautta vai suoneen.

Lauantaina 14. maaliskuuta, viikon päästä siitä kun kipu oli alkanut, se kirurgi tutki minut, jonka oli määrä tehdä leikkaus. Tuossa vaiheessa turvotus ulottui rintaani saakka.

Hän kysyi: ”Onko sinulle kerrottu, että sinun täytyy ottaa verta?”

”Kyllä on, tohtori, mutta minä en ota verta”, vastasin.

”Annahan kun kerron sinulle jotain”, hän jatkoi. ”Sinä otat sitä. Jos et ota, kuolet. Jos eivät veripussit ole täällä valmiina maanantaina, kun tulen, minä en tee leikkausta. Ei verta, ei leikkausta.”

Sitten hän näki vuoteeni vieressä kirjan ja kysyi: ”Onko tämä Raamattusi?” Sanoin, ettei se ollut; se oli kirjani Suurin ihminen joka koskaan on elänyt.a Hän neuvoi minua rukoilemaan sen avulla, etten kuolisi. Selitin, että me emme lue rukouksiamme kirjoista. Aina kun meillä on jokin ongelma, me rukoilemme Jehovaa sydämestämme.

Seuraavien kahden päivän ajan lääkärit ja hoitajat kävivät vähän väliä painostamassa minua suostumaan verensiirtoon. He sanoivat, että olin liian nuori kuolemaan. ”Ota verta ja elä!” he sanoivat.

”Jehova on puolellani”

Noina ahdistavina hetkinä luin psalmia 118, jossa muun muassa sanotaan: ”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Herra vastasi minulle ja asetti minut avaraan paikkaan. Herra on minun puolellani, en minä pelkää; mitä voivat ihmiset minulle tehdä?” (Psalmit 118:5, 6.)

Mietiskeltyäni noita jakeita uskoni Jehovaan vahvistui. Sinä aamuna vanhempani tulivat sairaalaan. Näytin heille tuon psalmin, ja hekin tunsivat vahvistuvansa uskossaan.

Sen lisäksi että äiti ja isä tukivat päätöstäni olla hyväksymättä verta, he myös rukoilivat puolestani. Myös seurakuntani ystävät rukoilivat puolestani ja rohkaisivat minua kaiken aikaa raamatunkohdilla.

”Emme ole poppamiehiä”

Maanantaiaamuna 16. maaliskuuta, jolloin leikkaus oli määrä tehdä, yksi lääkäreistä tuli huoneeseeni ja näki minun pitelevän Etukäteisohjeet lääkärinhoidosta -korttiani, jossa selitetään kantani verensiirroista. Hän kysyi: ”Mikä tämä on? Tarkoitatko todella sitä, mitä olet sanonut?”

”Tarkoitan. Minä en ota verta.”

”Hyvä on”, hän sanoi, ”siinä tapauksessa leikkauksesi peruutetaan. Sitä ei tehdä.”

Sitten hän soitti äidilleni huoneestani. Äiti sanoi: ”Hän on tarpeeksi kypsä päättämään itse asioistaan. Minä en voi päättää hänen puolestaan. Hän sanoo, ettei hänen Raamatun avulla valmennettu omatuntonsa salli hänen ottaa verta.”

Sen kuultuaan lääkäri paiskasi asiakirjani pöydälle ja ryntäsi ulos huoneesta. Emme kuulleet mitään uutta viiteen tuntiin. Makasin kivuissani enkä pystynyt syömään. Lähistöllä ei ollut muita sairaaloita.

Sitten sisään tuotiin yllätyksekseni paarit, joilla minut oli tarkoitus viedä leikkaussaliin. Pidin tiukasti ”Ei verta” -korttia kädessäni. Matkalla leikkaussaliin näin kirurgin työvälineiden joukossa veripusseja. Purskahdin vuolaaseen itkuun ja sanoin, etten ottaisi verta. Yksi hoitajista sanoi, että minun pitäisi pudottaa kortti lattialle ja etten voisi viedä sitä leikkaussaliin. Sanoin, etten menisi sinne ilman korttia ja että halusin näyttää sen leikkaavalle lääkärille. Hoitaja nappasi kortin kädestäni, vei sen leikkaussaliin ja näytti sitä kirurgille. Heti leikkaava lääkäri ja viisi muuta lääkäriä tulivat leikkauskaavuissaan salista ulos luokseni.

Leikkaava lääkäri oli raivoissaan. Hän soitti äidilleni, osoitti vatsaani ja sanoi hänelle: ”Kuulkaa nyt, rouva. Me emme tiedä, mitä me hänen sisältään löydämme. Jos joudumme leikkaamaan paljon, se johtaa pahaan verenvuotoon. Haluatteko hänen vuotavan kuoliaaksi?”

Vastaukseksi äiti sanoi hänelle: ”Tohtori, tiedän, että Jehova on tytön kanssa. Ja hän on teidänkin kanssanne. Tehkää vain parhaanne ja jättäkää loput Jehovalle.”

Tohtori sanoi: ”Me emme ole poppamiehiä emmekä luonnonlääkäreitä. Me toimimme niin kuin olemme oppineet. En voi tehdä tätä leikkausta ilman verta.”

Äitini pyysi häntä hartaasti vielä kerran tekemään vain parhaansa. Lopulta hän suostui leikkaamaan ilman verta. Hän kysyi minulta, pelkäsinkö. Vastasin hänelle: ”En pelkää kuolemaa. Tiedän, että Jehova on kanssani.”

”Jatka Jumalasi palvelemista”

Leikkaus tehtiin tunnissa. Minut avattiin, ja sairaalan henkilökunnan ihmeeksi kasvain saatiin poistettua helposti.

Jälkeenpäin yksi lääkäreistä kertoi äidilleni, että lääketieteen opiskelijat puhuvat tapauksestani iltaisin asuntolassaan. Kun äiti tai minä käymme nykyään tuossa sairaalassa, meitä kohdellaan erityisen hyvin.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen kirurgi tuli huoneeseeni kysymään vointiani ja sanoi: ”Sinun pitää jatkaa Jumalasi palvelemista. Hän tosiaan auttoi sinua.”

[Alaviitteet]