Elämäni kirurgina

KIRURGIN ammatti, jonka valitsin, on ihmisen vanhimpia ammatteja. Muinaiset egyptiläiset ja babylonialaiset kirjoitukset kertovat kirurgisia toimenpiteitä suoritetun 4000 vuotta sitten. Jotkin arkeologiset löydöt osoittavat, että kirurgia on sitäkin vanhempaa.

Itse asiassa ajattelen mielelläni kirurgian olevan yhtä vanha kuin ihminen, sillä Raamattu kertoo 1. Moos. 2:21, 22:ssa: ”Herra Jumala vaivutti ihmisen raskaaseen uneen, ja kun hän nukkui, otti hän yhden hänen kylkiluistaan ja täytti sen paikan lihalla. Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo.” On huomionarvoista, että Jumala nukutti Aadamin ennen leikkausta ja jälkeenpäin ’ompeli’ leikkauskohdan. Myös ihmiset suorittivat pieniä leikkauksia ainakin Aabrahamin päivinä. Jumalan käskystä Aabraham ympärileikkautti itsensä ja kaikki huonekuntansa miespuoliset jäsenet. – 1. Moos. 17:10–14, 22–27.

Eräs johtava amerikkalainen kirurgian professori lausui kerran: ”Kirurgin koulutus on kaikkien muiden ammattien tai virkojen edellyttämään koulutukseen verrattuna ankarin ja vaativin, ja hänen vastuunsa ovat raskaimmat.” Mikä sitten sai minut valitsemaan tämän ammatin? Kasvatukseni ja se, että työ vaikutti yhtä paljon tyydytystä tuottavalta kuin se oli vaativaa.

Isäni oli maalaislääkäri. Hän asui pienessä kaupungissa Oklahomassa ja palveli maanviljelijöitä ja muita ihmisiä monien kilometrien säteellä. Perheeseemme kuului viisi poikaa, joista minä olin vanhin.

Varhaisina aikoina isäni käytti hevosta ja rattaita tehdessään sairaskäyntejään maaseudulla. Kun hän oli siirtynyt käyttämään T-mallista Fordia käydessään potilaitten luona, minä seurasin hänen mukanaan. Jo ennen kuin täytin 12 vuotta, olin hänen osa-ajan autonkuljettajanaan samoin kuin hänen jonkinlaisena sairaanhoitoapulaisenaan.

Vuosien kuluessa kykenin auttamaan häntä yhä enemmän noina keittiön pöydällä suoritettujen leikkausten päivinä. Eräs ikimuistoinen tapaus sattui, kun muuli oli potkaissut erästä maanviljelijää päähän ja päänahka oli lähes irronnut. Isäni suoritti leikkauksen puun alla, ja minä olin hänen innokas avustajansa. Kun potilas tarvitsi nukutusta, minun oli määrä antaa hänelle muutama henkäys kloroformia isän suorittaessa leikkausta. Nykyään käytetään tietysti monia parempia nukutusmenetelmiä, ja leikkauksia suoritetaan harvoin puitten alla.

Minusta tulee kirurgi

Päätettyäni oppikoulun menin yliopistoon. Minusta oli luonnollista, että päätin tulla lääkäriksi. Isäni ei ollut koskaan kehottanut minua ryhtymään ammattiinsa, mutta hänen ei tarvinnut. Hänen esimerkkinsä, hänen ystävällisyytensä ja myötätuntoinen hyvyytensä ja avuliaisuutensa samoin kuin se suuri kunnioitus, jota häntä kohtaan osoitettiin, saivat minut haluamaan myös lääkäriksi.

Aloitin kaksivuotisella lääketieteellisellä esikoulutuksella Oklahoman yliopistossa ja jatkoin sitten säännönmukaisella nelivuotisella kurssilla tuon yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Erilaisten lääketieteellisten aineitten, kuten anatomian, fysiologian, biokemian ja histologian eli kudosopin opiskelu oli kovaa työtä, mutta nautin siitä. Tämän oppijakson puolivälissä saavutin lääketieteen kandidaatin arvon, ja siitä lähtien kurssiini sisältyi myös käytännön harjoitusta sairaaloissa ja synnytyksissä avustamista sellaisten naisten kodeissa, jotka olivat liian köyhiä saamaan tavanomaista sairaalahoitoa.

Nuoruuteen liittyvä kevytmielisyys sai toisinaan vallan huolimatta lääketieteellisen koulutuksen vakavuudesta. Avustettuamme eräässä synnytyksessä uusi äiti kuuli minun ja toisen opiskelijan käyttävän kerran sanaa ”placenta” (istukka). Sana kuulosti hänestä kauniilta, ja niin hän ehdotti sitä tyttölapsensa nimeksi. Selittämättä hänelle nimen merkitystä täytimme virallisen syntymätodistuksen ja panimme siihen hänen ehdottamansa nimen. Professorimme ja viranomaiset vaativat meidät kuitenkin pian tilille, ja meidän oli pyydettävä äidiltä anteeksi ja autettava häntä löytämään toinen ”Placentaa” parempi nimi.

Valmistuttuani menin vuodeksi harjoittelemaan Marylandiin Baltimoren kaupunginsairaalaan. Tuon vuoden aikana tutustuin lääketieteen eri erikoisaloihin, kuten yleiseen lääketieteeseen, lastentautioppiin, kirurgiaan, synnytysoppiin, naistentautioppiin ja mielitautioppiin. Tämä käytännön kokemus auttoi minua näkemään, mitä näihin eri aloihin liittyi. Vuoden päättyessä valitsin kirurgian; minusta se vaikutti kiinnostavimmalta ja vaativimmalta. Sieltä menin erään pienen Tennesseessä sijaitsevan kaupungin sairaalaan jatkamaan kirurgista koulutustani, mutta sairastuin pian tuberkuloosiin, jonka olin luultavasti saanut Baltimoressa hoitamiltani tuberkuloosipotilailta. Jouduin muutamaksi kuukaudeksi parantolaan ja sitten takaisin kotiin Oklahomaan, kunnes noin vuoden kuluttua olin täysin toipunut.

Sitten minut otettiin kirurgiksi Santa Barbaran piirikunnalliseen sairaalaan Kaliforniassa. Noin vuoden kuluttua liityin noin 24:n yksityispraktiikkaa harjoittavan lääkärin ryhmään. Myöhemmin otin vapaata työstäni kahdeksi vuodeksi, jotta voisin saada lisäkoulutusta Minnesotan yliopiston sairaaloissa professori Owen H. Wangensteenilta, joka oli Yhdysvaltain huomattavimpia kirurgeja. Lopulta, opiskeltuani ja saatuani valmennusta esilääketieteellisissä ja lääketieteellisissä tiedekunnissa ja käytännöllistä erityiskoulutusta sairaaloissa noin 14 vuoden ajan, haluni tulla täysin laillistetuksi yleiskirurgiksi täyttyi.

Mutta sitten sattui jotakin, joka muutti koko näkemykseni elämästä ja tulevaisuudestani kirurgina. Siihen liittyi läheisesti verensiirtoasia, ja kiistakysymys, jonka kristityt Jehovan todistajat siitä tekivät.

Verensiirtokysymys

Varhaisvuosiini ei vaikuttanut ainoastaan isäni lääkärinura; molemmat vanhempani olivat lisäksi Jehovan todistajia – ainoat monien kilometrien säteellä. Kasvoin kunnioittamaan syvästi Raamattua, mutta minulla oli vähän sen todellista tuntemusta. Tämä johtui osittain epäilemättä siitä, että isäni oli niin uppoutunut lääkärintyöhönsä. Lisäksi Jehovan todistajille tyypillistä perheen piirissä toteutettavaa raamatuntutkisteluohjelmaa ei korostettu silloin niin paljon kuin nykyään. Niinpä minä, maalaispoika, lähdin kotoa yliopistoon päättäneenä tulla lääkäriksi, ja vasta useita vuosia myöhemmin todella käsitin ne raamatulliset periaatteet, jotka jo silloin vaikuttivat minuun niin suuresti.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa ollessani näin ensimmäisen kerran verensiirtoja – hiomattomia toimenpiteitä, joissa luovuttaja ja potilas olivat samanaikaisesti läsnä ja joihin liittyi jonkin verran sankarillisuutta mutta jotka tavallisesti epäonnistuivat. Mutta toisen maailmansodan hirveä verenhukka antoi vauhtia verensiirtojen käytölle. Sodan tähden myös useimmat ikäiseni lääkärit palvelivat armeijassa. Tarjouduin vapaaehtoisesti palvelemaan armeijan kirurgina, mutta minut hylättiin, koska minulla oli ollut tuberkuloosi. Yritin päästä laivastoon paljastamatta potemaani sairautta, mutta jotenkin se saatiin selville, ja niin myös laivasto hylkäsi minut. Niinpä jatkoin uraani siviililääkärinä.

Siihen asti kunnes isäni kuoli vuoden 1950 alussa, elämäni tärkein asia oli kirurgin urani. Mutta hänen kuolemansa ja kuulemani hautajaispuhe antoivat sysäyksen, joka sai minut ajattelemaan uskontoa vakavasti.

Vanhempiani oli aina pilkattu uskontonsa tähden, mikä oli minusta jonkin verran hämmentävää. Olin aina ihaillut heitä heidän uskonasenteensa vuoksi, mutta lähdettyäni kotoa en ajatellut sitä kovinkaan paljon. Kun nyt kuulin Raamatun totuuksia elämästä ja kuolemasta ja Jumalan valtakunnasta, joka on tulevaisuudentoivo, vanhat lapsuudenmuistot heräsivät. Näihin asioihin uskomisen tähden monet isän vanhoista ystävistä olivat tuominneet hänet uskonnolliseksi kiihkoilijaksi ja jotkut jopa järkensä menettäneeksi. Minä tiesin, että hän oli älykäs ja sivistynyt mies, taiteellinen ja herkkä toisten tarpeitten suhteen. Hän ei ollut sellainen, joka hyväksyy ajatukset suorittamatta perusteellista tutkimusta. Hänen käsityksensä asioista olivat tarkoin punnitut. Hän oli tunnollisen rehellinen. Minun oli mahdotonta ajatella, että hän olisi asettanut elämänsä alttiiksi jonkin sellaisen puolesta, jolla ei ollut mitään arvoa. Hän ei ollut uskonnollinen ulkokultailija. Tunsin syvästi, miten minun oli tarpeellista tutkia perusteellisesti hänen käsityksiään Jumalasta ja Hänen tarkoituksestaan ihmisen suhteen.

Ensimmäisen kerran elämässäni aloin tutkia vakavasti Raamattua, mikä tapahtui pääasiassa siksi, että isäni oli luottanut siihen niin paljon. Luin sen läpi kuukaudessa yhdessä niiden Vartiotorni-seuran julkaisujen kanssa, jotka saatoin hankkia. Se sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Raamattu on Jumalan totuus ja että isäni, yksi Jehovan todistajista, ymmärsi sen oikein. Tiesin, että minun oli tehtävä jotakin asiassa. Niinpä vertauskuvasin vesikasteella antautumiseni tekemään Jumalan tahdon Jehovan todistajien konventissa Yankee Stadiumilla New Yorkissa vuonna 1950. Kaksi veljeäni, jotka sama hautajaispuhe sai vakavasti tutkimaan Raamattua, kastettiin kanssani.

Koska olin vakuuttunut siitä, että Raamattu on totta, hyväksyin auliisti sen, mitä se sanoi veren pyhyydestä, vaikka olinkin ollut mukana suorittamassa satoja verensiirtoja ja olin nähnyt menetelmän kehittyvän teknisesti. ’Veren karttamisesta’ muodostui minulle nyt todellinen ongelma. (Apt. 15:20, 29) Minulla oli erinomaisia työtovereita Santa Barbaran sairaalassa, ja tulevaisuudennäkymäni oli päästä jonakin päivänä kirurgisen osaston johtoon. Noina päivinä kuitenkin ”hyvään” lääketieteeseen ja kirurgiaan kuului veren käyttö välttämättömänä hoitomenetelmänä; kuitenkin Raamattu tuomitsi sen käytön Jumalalle vastenmielisenä. Säilyttääkseni antaumukseni Jumalan tahdon tekemiseksi kaikissa asioissa minulla ei ollut vaihtoehtoa; niinpä erosin.

Mutta mitä minä nyt tekisin? Minulla oli vaimo ja kaksi pientä lasta elätettävänä. Mikä enemmän, minulla oli vielä kirurgin koulutuksesta koituneita velkoja maksettavana. Niinpä aloin etsiä yhdyskuntaa, joka tarvitsi kipeästi lääkäriä. Lisäksi mieleeni tuli ajatus, enkö voisi käyttää kirurgin taitoani auttaakseni todistajia, joilta evättiin leikkaus muualla verensiirrosta kieltäytymisen tähden.

Kuulin pian Loyaltonin pienestä puutavaraa toimittavasta yhdyskunnasta, joka sijaitsi Pohjois-Kaliforniassa. Siellä oli liittovaltion rakentama uusi sairaala, jossa oli noin 15 vuodesijaa ja joka oli hyvin varustettu, mutta jossa ei ollut lääkäriä. Siellä tarvittiin epätoivoisesti lääkäriä, mutta sellaista ei ollut koko piirikunnassa. Siihen mennessä olin tottunut siihen, että minua pidettiin jonkinlaisena uskonnollis-lääketieteellisenä kummallisuutena, mutta päättelin, että suuressa tarpeessa oleva yhdyskunta ei kieltäytyisi hyväksymästä minua. Se hyväksyi.

Noin neljän vuoden ajan työskentelin siellä yleislääkärinä ja kirurgina, ja samanaikaisesti sain paljon käytännön harjoitusta talosta-taloon-palveluksessa. Yhdyskunnan asukkaat saattoivat erottaa mukanani olevan laukun mallista, millä asialla liikuin. Perheeni ja minä nautimme elämästä siellä ja löysimme useita ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita tutkimaan säännöllisesti Raamattua kanssamme. Erään kerran heitä kastettiin seitsemän.

Jehovan todistajien saarnaama sanoma oli uutta tuon syrjäisen seudun pienissä kylissä, ja saimme monia kiinnostavia kokemuksia evankeliuminpalveluksessamme. Suoritin kerran leikkauksen eräälle huomattavalle naishenkilölle, ja kun hän heräsi nukutuksesta, hän julisti äänekkäästi tietävänsä, ettei hän ollut kuollut, koska kuolleet ”eivät tiedä mitään”, ja että vaikka hän kuolisikin, hän ei joutuisi mihinkään kuumaan, tuliseen helvettiin, koska helvetti oli pelkkä hauta. Puolitiedottomassa tilassaan hän kehotti ketä tahansa, jolla on kysymyksiä, kääntymään minun puoleeni saamaan lisäselvitystä. Jonkin aikaa toipumisen jälkeen hänetkin kastettiin.

Lääketieteellistä suvaitsemattomuutta

Mikä sai minut lähtemään Loyaltonista, jossa olosuhteeni olivat niin suotuisat? Eräs Vartiotorni-seuran matkustava edustaja kysyi minulta, olisinko halukas menemään sinne, missä palveluksiani – so. palveluksiani Jehovan todistajien seurakunnan esivalvojana – tarvittiin enemmän kuin Loyaltonissa. Sanoin hänelle, että menisin mielelläni, ja niin muutin Lodiin Kaliforniaan.

En ollut kuitenkaan ollut siellä kuutta kuukautta, kun jouduin ristiriitaan kaupungin lääkäreitten kanssa verensiirtokysymyksessä. Eräs kaupungin ulkopuolella asuva vanhahko todistaja tuli luokseni pyytämään apua. Hänen tilansa oli vakava, sillä hänen vatsassaan oli kasvain, jonka tähden olisi suoritettava kaksivaiheinen leikkaus. Mutta ennen kuin saatoin suorittaa edes yksinkertaista ensimmäistä vaihetta, sairaalan nukutuslääkärit ja jotkin toiset sairaalan henkilökunnan edustajat nousivat minua vastaan. He ilmoittivat minulle, että ellei potilas saanut verensiirtoa, hänelle ei voitu suorittaa hänen kipeästi tarvitsemaansa leikkausta. Vastaukseni, että potilas oli uskonnollisista syistä nimenomaan pyytänyt, että hänelle ei anneta verta, kaikui kuuroille korville. Sitä, että leikkaus voitiin suorittaa nopeasti ja oli suhteellisen vaaraton, ei otettu huomioon. Ei myöskään potilaan halukkuutta ottaa täysi vastuu asenteensa seurauksista. Häntä käskettiin lähtemään sairaalasta.

Seurasi kokouksia ja kuulusteluja, joissa lääkäreitten, sairaalan johtajien ja johtokunnan jäsenten viha kohdistui minuun. Mitään selityksiä ei hyväksytty. Lopuksi minut erotettiin toimestani sairaalan kirurgina. Kaikki piirikunnalliset, valtiolliset ja koko maan käsittävät lääkäriyhdistykset poistivat minut jäsenyydestään. En tämän jälkeen kelvannut lääkäriksi mihinkään Yhdysvalloissa yleisesti hyväksyttyyn sairaalaan.a

Tämä oli järkyttävä kokemus sellaiselle, joka oli pitänyt lääkärintointa jonkinlaisena myötätuntoisen ihmisystävällisyyden osoittamiskeinona. Aikaisemmat kokemukseni ja suhteeni olivat ehkä olleet liian ihanteellisia. Nyt minua parjattiin hulluksi ja murhaajaksi. Ironista kyllä, monet raivoisimmista arvostelijoistani olivat toimineet niin sanottuina lähetyssaarnaaja-lääkäreinä. Erityiskunnioitukseni lääkäreitä kohtaan ihmisinä rapisi käytännöllisesti katsoen olemattomiin.

Sairaalan läksiäisilmoitus minulle oli, että johtokunta oli säätänyt, ettei kukaan Jehovan todistaja tai muukaan, joka ei hyväksynyt verensiirtoa lääkärinsä määräyksestä, voinut käyttää sairaalaa. Sen, miten taipumattomasti tätä sääntöä noudatettiin, sain selville muutaman viikon sisällä. Äitini tuli käymään luonamme, ja ollessaan kotonamme hän sai sydänkohtauksen. Sairaala kieltäytyi ottamasta häntä vastaan, vaikka tapaukseen ei liittynyt leikkausta eikä verensiirtoa. Niinpä minun oli vietävä hänet toiseen kaupunkiin, missä sairaala otti hänet vastaan. Seuraavana päivänä hän kuoli.

Todistaja potilaana

Jouduin jälleen kysymään itseltäni: minne menisin nyt? Kuulin pian Stocktonissa, noin 20 kilometrin päässä Lodista sijaitsevasta pienestä yksityissairaalasta, jonka lääkärit olivat osteopaatteja. Kävin heidän puheillaan, esitin pätevyystodistukseni ja kerroin heille asenteestani verensiirtoon. He sanoivat, että voisin käyttää heidän tilojaan, sillä koska he olivat osteopaatteja, lääkäriliiton boikotti ei sitonut heitä. Ohimennen sanoen nämä tilat paranivat ja laajenivat suuresti vuosien kuluessa. Niinpä seuraavien neljäntoista vuoden ajan harjoitin kirurgiaa tuossa sairaalassa. Siitä pitäen potilaitteni joukossa oli yhä enemmän Jehovan todistajia, joilta oli evätty toisten lääkäreitten ja sairaaloitten apu heidän veren suhteen ottamansa kristillisen asenteen tähden.

Kaikkina näinä vuosina ja siitä pitäen en ole antanut ainoatakaan verensiirtoa. Tietääkseni yksikään potilas ei ole menettänyt henkeään sen tähden, vaikka monille suoritettiin suuria leikkauksia. Minusta on ollut todella tyydyttävää nähdä ensi käden todisteet verta koskevien Raamatun ohjeitten totuudellisuudesta. Lääkärikuntakin on vähitellen alkanut käsittää, että veri ei ole vaaraton hengenpelastaja. Verensiirto myönnetään nykyään vaaralliseksi toimenpiteeksi – yhtä vaaralliseksi kuin mikä tahansa muu elimensiirto. Lääketieteelliset julkaisut puhuvat nykyään enemmän menetelmän vaaroista kuin ne aikaisemmin tekivät tunnetuksi sen etuja. Jos olisin tavanmukaisesti antanut verensiirtoja praktiikkani menneinä 23 vuotena, vaikuttaa sangen todennäköiseltä, että osa potilaistani olisi kärsinyt jostakin nykyään tunnustetusta verensiirron haittavaikutuksesta.

Todistajat, jotka tulivat leikattavakseni Stocktoniin, saivat yleensä mitä suurimman kunnioitukseni ja ihailuni. Kristillisen asenteensa tähden he olivat halukkaita vaarantamaan oman elämänsä tai omaistensa elämän. Myös sairaalan henkilökunta arvosti heitä suuresti. Heitä pidettiin kunnioitettavina ja yhteistoiminnallisina ihmisinä, jotka olivat aina huomaavaisia sairaanhoitajille ja muille henkilökuntaan kuuluville. Heidän maineensa kasvoi itse asiassa sellaiseksi, että sairaalan hallintovirkailijat eivät läpikäyneet tavanomaisia toimenpiteitä varmistautuakseen heidän maksukyvystään, ennen kuin hyväksyivät heidät potilaiksi.

Eivät ainoastaan ne, jotka tulivat sinne leikattavaksi, antaneet todistusta esimerkillisellä käytöksellään. Eräs paikallinen todistaja-perheenemäntä kävi joka päivä sairaalassa ja vieraili niiden luona, jotka olivat kortiston mukaan Jehovan todistajia. Hänen käyntejään arvostettiin erityisen suuresti, koska potilaat tulivat usein kaukaa eikä heillä käynyt muita vierailijoita. Sairaalan työntekijöihin teki syvän vaikutuksen hänen ystävällisyytensä ja huomaavaisuutensa, kun hän täytti näiden potilaitten toiveet ja halut, koska he tiesivät, että hän ei tuntenut ketään heistä henkilökohtaisesti.

Kerran eräs todistaja tuli luokseni yli puolentoista tuhannen kilometrin päästä suurta leikkausta varten. Sairaanhoitaja oli kiinnostunut kuulemaan, miksi mies oli tullut niin kaukaa. Tunsiko hän kirurgin henkilökohtaisesti? Ei, hän ei tuntenut. Oliko hän kuullut hänen maineestaan? Kyllä, hän oli kuullut siitä, mutta todellinen syy hänen tuloonsa oli, että tämä kirurgi palvoi ja palveli samaa Jumalaa Jehovaa kuin hän. Kertoessaan tämän minulle sairaanhoitajatar myönsi, että tämä yhteinen Jehovan palvonta ja palvelus oli syynä Jehovan todistajien läheisiin väleihin.

Jatkuvaa opiskelua

Yhdysvaltain kirurgien yhdistys tähdentää mielellään 14. vuosisadalta olevaa kuvausta siitä, mitä kirurgin pitäisi olla. Siinä sanotaan:

”Seuraavat neljä ovat kirurgille välttämättömät: ensinnäkin hänen tulee olla oppinut; toiseksi hänen tulee olla asiantuntija; kolmanneksi hänen tulee olla kekseliäs ja neljänneksi hänen tulee kyetä mukautumaan.

”Olkoon kirurgi rohkea kaikissa varmoissa tapauksissa ja pelokas vaarallisissa tapauksissa; hän välttäköön kaikkia vääriä hoitotapoja ja menettelyjä. Hänen tulee olla ystävällinen sairaille, huomaavainen työtovereilleen, varovainen ennusteissaan. Olkoon hän vaatimaton, arvokas, lempeä, sääliväinen ja armollinen; ei ahne eikä rahanhimoinen, vaan sen sijaan olkoon hänen palkkansa hänen työnsä, potilaan varojen, tapauksen laadun ja hänen oman arvokkuutensa mukainen.”

Kun tavoitteena on näin korkea mitta, on epäilemättä mahdollista edistyä koko ajan; kirurgin tarvitsee oppia jatkuvasti. Hänen on tarkasteltava valtavat määrät lääketieteellistä kirjallisuutta – osa siitä erittäin huolellisesti – jotta hän pysyisi edistyksen tasalla. Lääketieteelliset kokoukset ja seminaarit ovat myös tärkeä osa jatkuvasta välttämättömästä koulutuksesta. Tekninen taitavuus paranee kokemuksen ja harjoittelun kautta – kiireinen kirurgi saattaa suorittaa useita leikkauksia päivässä.

Menestyminen missä tahansa yrityksessä on antoisaa, ja tämä pitää erityisesti paikkansa lääkärintoimesta. Se, että voi auttaa potilasta toipumaan vakavasta sairaudesta, tuo mitä suurimman tyydytyksen. Ihminen oppii menestyksestään, mutta on myös totta, että hän oppii epäonnistumisistaan ja erehdyksistään. Kirurgin erehdys voi tietysti olla erittäin kallis, joten hyvän kirurgin täytyy olla huolellinen. Hänen täytyy olla myös rehellinen itseään kohtaan ja ymmärtää, että virheitä ei voida täysin välttää. Hän samoin kuin hänen potilaansa voivat oppia näistä raitistuttavista kokemuksista. Onneksi Hammurabin lakikokoelma ei ole nykyään voimassa, sillä sen alaisuudessa kukaan kirurgi ei voinut oppia virheistään – hänen kätensä katkaistiin rangaistukseksi!

Hyvä arvostelukyky on hyvän kirurgin oleellinen piirre. Erään kirurgin paljon luetun omaelämäkerran mukaan ratkaisujen tekeminen ja vaihtoehdoista valitseminen on kirurgin työn tärkein osa. Uutteralla tutkimisellaan, kokemuksellaan ja teknisellä taidollaan kirurgi toivoo edistyvänsä tässä suhteessa. Monet lääkärit korostavat ”koko ihmisen” hoitamista sen sijaan, että he rajoittaisivat kiinnostuksensa sairastuneeseen alueeseen. Samaten menestyksellinen kirurgi on varsin todennäköisesti oppinut tarkastelemaan potilasta kokonaisuutena. Hän ei ota huomioon ainoastaan potilaan sairastuneita elimiä vaan myös hänen tunteensa, hänen pelkonsa ja hänen toiveensa sekä hänen omantuntonsa. Joku voi hoitaa erinomaisesti jotakin tautia – leikkaamalla tai muuten – mutta samanaikaisesti hän voi ajattelemattomuudessaan tuhota yksilön jättämällä huomiotta hänen omantuntonsa. Kirurgi, joka pakottaa potilaalleen hoitomenetelmän, jota tämä ei halua, saattaa tuntea, että hänellä on oikeus tehdä siten. Se, että hän tuntee taudin paremmin, saattaa panna hänet valitsemaan tuon menettelyn. Mutta hänen kyvyttömyytensä ottaa huomioon potilaan omatunto on puute, joka vaikuttaa hänen arvostelukykyynsä. Hän ei ole hoitanut ”koko ihmistä”.

Nykyaikaisen kirurgian urotekoja

Nykyaikainen kirurgia on todella edistynyt huomattavalla tavalla! Se ei ole vain ammatti, missä sairastunut elin poistetaan, vaan sen sijaan elinten uudelleenrakentamisen ja korjaamisen alalla on edistytty suuresti. Irronneet jäsenet voidaan liittää jälleen ruumiiseen, uusia niveliä voidaan muodostaa, synnynnäisesti vaurioituneet sydämet samoin kuin jalat voidaan korjata. Uudet ja tehokkaammat menetelmät auttavat hillitsemään verenvuotoa. Useissa monimutkaisissa ja pitkälle viedyissä kirurgisissa toimenpiteissä käytetään lasersädettä. Kirurgit kiittävät myös auliisti työtovereittensa, nukutuslääkäreitten ja muun leikkaushenkilökunnan, taitoa. Kekseliäät insinöörit ovat olleet mukana kehittämässä uusia laitteita ja välineitä.

Nykyään puhutaan myös paljon erilaisten elinten – munuaisten, sydämen, keuhkojen ja maksan – siirroista. Mutta näiden toimenpiteitten ollessa kysymyksessä mieleeni tulee isäni kerran esittämä huomautus. Olin käymässä kotona opintojeni välillä ja suoritin eräälle isäni potilaista, joka pyysi sterilointia, vasektomian (siemenjohtimen katkaisun). Olin ylpeä vasta oppimastani taidosta ja kysyin isältäni, mitä hän ajatteli siitä. Hän vastasi: ”Potilas on epäilemättä mielissään, mutta mitähän Luoja ajattelee siitä.” Kun otan huomioon, mitä minulla on syytä uskoa Luojan ajattelevan elimensiirroista, suhtaudun vakavin varauksin niiden raamatulliseen sopivuuteen.

Kirurgia ei voi kuitenkaan jättää Luojaa huomioon ottamatta. Kuten tri Alexis Carrel niin hyvin toteaa kirjassaan Tuntematon ihminen, vaikka ”menetelmiensä tavattoman nerokkuuden ja rohkeuden avulla [nykyaikainen kirurgia] on ylittänyt entisajan lääketieteen suurimmatkin toiveet”, kuitenkin tosiasiaksi jää, että jopa ”parhaassa sairaalassa . . . riippuu haavojen parantuminen ennen kaikkea [elimistön] mukautumistoimintojen tehokkuudesta”. Toisin sanoen kaikki riippuu niistä parantavista voimista, jotka Luoja on pannut ihmiselimistöön.

Toiminta kristittynä evankeliuminpalvelijana

Vaikka nykyaikaisen kirurgian saavutukset ovat huomattavat, niin olen kristittynä evankeliuminpalvelijana samoin kuin kirurgina yhtä mieltä Jeesuksen Kristuksen kanssa siitä, että hengelliset arvot ovat etutilalla aineellisiin tai ruumiillisiin arvoihin verrattuina. (Matt. 16:26) Mitä se merkitsee? Sitä, että kristitty evankeliuminpalvelija, joka voi osoittaa ihmisille iankaikkisen elämän toivon, voi tehdä heille enemmän hyvää kuin yksikään nykyajan kirurgi, joka parhaimmillaankin voi auttaa heitä elämään vain muutamia lyhyitä vuosia. Sen tähden jätin halusta sangen antoisan praktiikkani Santa Barbarassa vuosia sitten. Olen lisäksi hyvin tietoinen siitä, että se päivä lähestyy, jolloin kirurgin ammatti on tarpeeton. Jos olisin nyt elämäni alussa, en ryhtyisi suorittamaan pitkäaikaista opiskelua ja valmennusta, jota tarvitaan kirurgiksi aikovalta, vaan päättäisin omistaa aikani täydemmin kristilliseen evankeliuminpalvelukseen.

Nautin nykyään täyteläisestä ja rikkaasta elämästä. Kaksi lastani, jotka molemmat ovat kasvaneet aikuisiksi ja ovat naimisissa, palvelevat myös kristittyinä evankeliuminpalvelijoina, toinen seurakunnan vanhimpana ja toinen lähetystyöntekijänä kaukaisessa maassa. Vaimoni ja minä toimimme nyt koko ajallamme kristillisessä evankeliuminpalveluksessa Vartiotorni-seuran päätoimiston henkilökunnan jäseninä ja autamme kokoajan palvelijatovereitamme ja toisia heidän tarpeittensa mukaan. Minun täytyy sanoa, että kaikki nämä edut ovat suuresti hyödyttäneet minua, niin että voin todella yhtyä Sananl. 10:22:n (Um) viisaan kirjoittajan sanoihin: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa.” – Lähetetty.

[Alaviitteet]