Olen auttanut perhettäni rikastumaan hengellisesti
Kertonut Josephat Busane
En milloinkaan unohda junamatkaa, jonka tein tammikuussa 1941 Johannesburgiin Etelä-Afrikkaan. Olin lapsuudentoverini Elias Kunenen kanssa palaamassa työpaikkaamme vietettyämme loman Zulumaassa.
KANSSAMME junassa oli nuori mies, jolla oli mutia, lääkettä, jonka uskotaan sisältävän yliluonnollista voimaa ja jota tavallisesti hankitaan poppamieheltä. Mies siveli mutia silmäkulmaansa siinä uskossa, että se takaisi hänelle suosion hänen valkoisen työnantajansa edessä. Poistuessamme junasta Elias sanoi: ”Tuo muti on hänen jumalansa.” Nuo sanat pistivät sydämeeni kuin veitsi, sillä minulla oli laukussani omaa mutiani, jota olin valmistanut poppamiehen reseptin mukaan.
Elias ja minä olimme tutkineet Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja nyt ymmärsin, että hän oli edistynyt hengellisesti paljon minua pitemmälle. Heitin mutin viipymättä roskapönttöön ja aloin myöhemmin käydä Eliaksen kanssa säännöllisesti Jehovan todistajien kokouksissa.
Sekä Elias että minä olimme naimisissa. Miksi sitten työskentelimme kaupungissa, joka oli noin 400 kilometrin päässä kotoa? Millaista kaupunkielämä oli verrattuna Zulumaan maalaiselämään? Entä hyötyivätkö kotona asuvat perheemme siitä, että olimme yhteydessä Jehovan todistajiin?
Elämää Zulumaassa
Synnyin Zulumaassa Etelä-Afrikassa vuonna 1908. Perheemme asui Msingan seudulla, jolla on ruohotasankoja, kukkuloita ja akaasiapuita. Syksyisin aaloepuiden suippokärkiset kukat peittävät maiseman punaiseen väriloistoon. Karja ja vuohet laiduntavat mäenrinteillä puiden lomassa. Tasangoilla on siellä täällä kraaleja (majaryhmiä) ja pieniä maissipeltoja; zulut syövätkin pääasiassa maissia.
Meidän kraalimme oli samanlainen kuin toisetkin: siinä oli yksi maja vanhemmilleni, yksi sisarelleni sekä yksi minulle ja veljelleni. Lisäksi yhdessä majassa oli perheen keittiö ja yhdessä varasto. Kaikki majat olivat mehiläiskeon muotoisia, ja niissä oli suunnilleen metrin korkuiset saviseinät sekä ruohosta tehty kupukatto. Majojen välissä kanat ruoputtivat maata nokkiessaan ruokaa, ja lähellä oli karja-aitaus. Perheemme oli tyytyväinen tähän yksinkertaiseen maalaiselämään. Meillä oli ruokaa ja asunto, eikä isäni tarvinnut käydä muualla töissä.
Zulumaan maaseudun rauha on kuitenkin usein pirstoutunut. Ihmisveri on virrannut pitkin näitä kauniita kukkuloita ja jokia. Zulumaassa asui 1800-luvun alussa monia itsenäisiä heimoja. Sitten nousi Shaka-niminen zulusoturi. Hänen sotajoukkonsa hyökkäsivät kaikkien ympärillä olevien heimojen kimppuun. Eloon jääneet pakenivat tai sulautuivat zulukansaan.
Myöhemmin zulujen ja maahan muuttaneiden hollantilaisten välille puhkesi taisteluja. Yksi niistä käytiin joella, joka oli melko lähellä kotiamme. Tuossa taistelussa vuodatettiin niin paljon verta, että vesi värjäytyi punaiseksi ja joki nimettiin Verijoeksi. Sitten tuli Englannin armeija. Lähellä kotiani sijaitsevalla Isandlwanan kukkulalla teurastettiin tuhansia ihmisiä yhdessä monista britti- ja zulusotilaiden välisistä kiivaista taisteluista. Valitettavasti siihen osaan Zulumaata, missä me asumme, ei ole koskaan saatu pysyvää rauhaa. Aika ajoin vanhat heimoriidat leimahtelevat.
Aineellisten rikkauksien etsintää
Äitini kuoli ollessani viisivuotias. Isäni ja vanhempi sisareni Bertina huolehtivat minusta ja auttoivat minua käymään kuusi vuotta koulua. Sitten 19-vuotiaana aloin työskennellä kauppa-apulaisena läheisessä Dundeen kaupungissa.
Kuulin monien nuorten miesten ansaitsevan enemmän Johannesburgin kaupungissa, Etelä-Afrikan kultakaivosteollisuuden keskuksessa. Sen vuoksi muutin seuraavana vuonna Johannesburgiin ja kiinnitin monen vuoden ajan työkseni mainosjulisteita.
Johannesburgissa oli tarjolla häkellyttävä määrä houkutuksia ja mahdollisuuksia, mutta tajusin pian, että kaupunkielämä jäyti kansani perinteisiä moraaliarvoja. Vaikka monet nuoret miehet hylkäsivät maalla asuvat perheensä, minä en kuitenkaan unohtanut omaani ja lähetin säännöllisesti rahaa kotiin.
Isäni kuoli vuonna 1938. Koska olin vanhin poika, minun täytyi zulujen tavan mukaan ”ottaa uudelleen käyttöön” perheemme kraali. Siispä seuraavana vuonna avioiduin Claudina Madondon, Zulumaasta kotoisin olevan tytön, kanssa. Avioliitosta huolimatta jatkoin työtäni 400 kilometrin päässä Johannesburgissa. Useimmat ystävistäni tekivät samoin. Vaikka minusta olikin tuskallista olla pitkiä aikoja erossa perheestäni, pidin velvollisuutenani auttaa heitä nauttimaan korkeammasta elintasosta.
Aineellisia vai hengellisiä rikkauksia?
Perheestämme vain äiti oli käynyt kirkossa, ja hänen Raamattunsa oli ainoa kirjamme. Jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen opin lukemaan ja aloin heti lukea tuota Raamattua. Kirkkojen opetukset ja tavat alkoivat kuitenkin vaivata minua. Niiden jäsenet esimerkiksi pysyivät arvostetussa asemassa, vaikka harjoittivat haureutta. Kyselin saarnamiehiltä senkaltaisista ristiriitaisuuksista, mutta en saanut keneltäkään heistä tyydyttäviä vastauksia.
Ollessamme Johannesburgissa päätin Elias Kunenen kanssa ryhtyä etsimään tosi uskontoa. Kävimme lähiseudun kirkoissa, mutta emme olleet mihinkään niistä tyytyväisiä. Sitten Elias tapasi Jehovan todistajia. Kun hän yritti kertoa oppimistaan asioista minulle, sanoin hänelle, että hänet oli eksytetty. Kuunneltuani kuitenkin keskustelua, jota Elias kävi kirkon johtajien kanssa, ja huomattuani, etteivät he pystyneet todistamaan hänen olevan väärässä, aloin lukea häneltä saamiani Vartiotorni-seuran julkaisuja. Juuri näihin aikoihin teimme sen ikimuistoisen junamatkan, jonka aikana Elias auttoi minua tajuamaan, kuinka vaarallista oli luottaa mutiin (5. Mooseksen kirja 18:10–12; Sananlaskut 3:5, 6).
Aloin sitten käydä Eliaksen kanssa säännöllisesti ensimmäisessä Johannesburgin mustaihoisten Jehovan todistajien seurakunnassa. Vihittyäni elämäni Jehovalle minut kastettiin vuonna 1942 Orlandossa Sowetossa. Käydessäni kotona Zulumaassa yritin kertoa uskostani Claudinalle, mutta hän oli tiiviisti mukana kirkon toiminnassa.
Hän alkoi kuitenkin verrata kirjallisuuttamme Raamattuunsa, ja vähitellen Jumalan sanan totuus saavutti hänen sydämensä. Claudina kastettiin vuonna 1945. Hänestä tuli innokas kristitty sananpalvelija, ja hän kertoi Raamatun totuuksia naapureilleen sekä teroitti niitä lastemme sydämeen.
Samaan aikaan minulla oli Johannesburgissa etu auttaa joitakuita oppimaan Raamatun totuus. Vuoteen 1945 tultaessa Johannesburgin seudulla oli neljä mustien seurakuntaa, ja minä olin Small Marketin seurakunnan esivalvoja. Ajan mittaan niitä naimisissa olevia miehiä, jotka työskentelivät kaukana kotoaan, neuvottiin Raamatun ohjeiden mukaisesti palaamaan perheittensä luo ja kiinnittämään enemmän huomiota vastuuseensa perheenpäänä (Efesolaisille 5:28–31; 6:4).
Elias lähti Johannesburgista ensimmäisenä, eikä hän enää koskaan eronnut perheestään. Sen ansiosta hänen vaimostaan ja kaikista viidestä lapsestaan tuli toimeliaita Jehovan todistajia. Elias kasvatti myös sisarustensa neljä orvoksi jäänyttä lasta, joista tuli vihkiytyneitä Jehovan todistajia. Elias kuoli vuonna 1983, ja hän jätti erinomaisen esimerkin niiden ohjeiden uskollisesta noudattamisesta, joita Jehova antaa Sanansa ja maanpäällisen järjestönsä kautta.
Vuonna 1949 jätin työni Johannesburgissa huolehtiakseni perheestäni Jehovan ohjeiden mukaisesti. Tultuani takaisin kotiin aloin työskennellä karjantarkastajan kanssa karjanpesualtaan hoitajana. Niukoilla tuloillani oli vaikeaa elättää kuusilapsista perhettä. Kulujen peittämiseksi myin lisäksi kotona kasvattamiamme vihanneksia ja maissia.
Arvokkaampia siunauksia
Vaikkei perheemme ollutkaan aineellisesti rikas, meillä oli hengellisiä aarteita, koska olimme noudattaneet Jeesuksen neuvoa: ”Lakatkaa keräämästä itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste syövät ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kerätkää sen sijaan itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste syö ja missä varkaat eivät murtaudu sisään eivätkä varasta.” (Matteus 6:19, 20.)
Näiden hengellisten aarteiden hankkiminen vaatii kovaa työtä, aivan kuten kullan kaivaminen Johannesburgin kaivoksissakin. Luin joka ilta lasteni kanssa Raamattua, ja jokaisen heistä täytyi kertoa minulle, mitä oli oppinut. Viikonloppuisin otin heidät vuorotellen mukaani saarnaamistyöhön. Kävellessämme kraalista toiseen puhuin heille raamatullisista asioista ja yritin painaa heidän sydämeensä Raamatun korkeita moraalinormeja. (5. Mooseksen kirja 6:6, 7.)
Ollakseni esimerkiksi varma siitä, etteivät lapsemme varastelleet, otin selvää siitä, ettei mikään heidän kotiin tuomansa tavara ollut varastettu (Efesolaisille 4:28). En myöskään säästänyt kurituksen vitsaa, jos joku heistä valehteli (Sananlaskut 22:15). Vaadin heitä myös osoittamaan asianmukaista kunnioitusta iäkkäitä kohtaan (3. Mooseksen kirja 19:32).
Annoin perheenpäänä esimerkin siten, etten ollut poissa kokouksista, ja vaadin lapsiakin käymään niissä. Huolehdin siitä, että jokaisella lapsella oli oma laulukirja, Raamattu ja kaikki muut kokouksissa käytetyt julkaisut. Valmistauduimme myös yhdessä kokouksiin, ja jos joku lapsista ei vastannut jossakin kokouksessa, yritin auttaa häntä tekemään niin seuraavalla kerralla.
Olimme vuosikausia ainoa perhe, jolla oli mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta matkavalvojille. Näillä Vartiotorni-seuran edustajilla oli erinomainen vaikutus lapsiimme, ja he kannustivat näitä ryhtymään tienraivaajiksi eli kokoaikaisiksi saarnaajiksi. Vaimoni ja minä olimme onnellisia, kun vanhin poikamme Africa aloitti tienraivauksen lopetettuaan kymmenen vuotta kestäneen koulunkäynnin. Aikanaan hän palveli matkavalvojana, ja myöhemmin hänet kutsuttiin Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikan haaratoimistoon, jossa hän työskenteli kääntäjänä. Nyt hän on naimisissa ja hänellä on omia lapsia. Hän toimii vanhimpana eräässä Zulumaan seurakunnassa, ja hänellä on myös etu auttaa Etelä-Afrikan haaratoimistoa aika ajoin esiintyvissä, tosi palvontaa koskevissa lainopillisissa ongelmissa.
Meillä on kaikkiaan viisi poikaa ja yksi tyttö. Kaikki kuusi ovat jo aikuisia ja hengellisesti vahvoja. Se on täyttänyt sydämemme suurella ilolla – syvällä tyytyväisyyden tunteella, jota ei milloinkaan voi ostaa tavaroilla. Neljä pojistani palvelee vanhimpina niissä Jehovan todistajien seurakunnissa, joihin he kuuluvat. Yksi heistä, Theophilus, nauttii nyt Beetel-palveluksesta Etelä-Afrikan haaratoimistossa.
Totuus leviää Zulumaassa
Kun vihdoin vuonna 1949 palasin perheeni luokse Zulumaahan, seurakunnassamme Collessiessa oli tuolloin vain kolme Valtakunnan julistajaa. Vähitellen seurakunta kasvoi, ja 30 kilometrin päässä olevaan Pomeroyn kylään perustettiin toinen seurakunta.
Vuosien kuluessa yhdyskuntien eri ryhmien väliset taistelut ovat toisinaan keskeyttäneet saarnaamistyömme. Kirkkoväki ottaa osaa näihin heimotaisteluihin. Vain Jehovan todistajat tunnetaan puolueettomuudestaan. Kerran mabaso- ja mabomvuheimon välillä puhkesi taistelu alueella, jolla olin pesemässä karjaa. Tuon alueen ihmiset kuuluivat mabasoheimoon ja olisivat normaalisti tappaneet minut, koska he tiesivät minun olevan mabomvu. He tiesivät kuitenkin myös, että olin Jehovan todistaja, eivätkä sen vuoksi vahingoittaneet minua.
Heimotaistelut pahenivat 1970-luvulla, ja Msingan seudusta tuli erittäin vaarallinen. Päätin muutamien muiden tavoin muuttaa perheineni rauhallisempaan osaan Zulumaata. Vuonna 1978 asetuimme asumaan Nongoman kaupunkiin, missä aloimme käydä Lindizwen seurakunnassa. Seuraavana vuonna rakas vaimoni Claudina kuoli. Hänen menetyksensä oli minulle syvä järkytys, ja terveyteni heikkeni pahasti.
Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta toivuin kuitenkin riittävästi, jotta kykenin aloittamaan tienraivauksen kaksi vuotta myöhemmin. Miten kiitollinen olenkaan Jehovalle siitä, että terveyteni on itse asiassa parantunut lisääntyneen saarnaamistoiminnan myötä! Olen nyt 85-vuotias ja pystyn edelleen julistamaan keskimäärin yli 90 tuntia kuukaudessa. Tammikuussa 1992 muutin poikani Nicholaksen kanssa Mudeniin Zulumaahan, missä tarvitaan enemmän Valtakunnan julistajia.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että Jehovan järjestö kannusti minunlaisiani kiinnittämään enemmän huomiota perheemme hengellisiin tarpeisiin. Siitä koituneet siunaukset ovat ylittäneet kirkkaasti kaiken sen, mitä rahalla voi ostaa (Sananlaskut 10:22). Ylistän Jehovaa kaiken tämän takia ja rukoilen aikaa, jolloin hänen Valtakuntansa muuttaa tämän maan paratiisiksi. Elämä täällä Zulumaan kukkuloilla ja laaksoissa tulee olemaan rauhallista, kun sen asukkaat ”istuvat kukin oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla kenenkään peljättämättä” (Miika 4:4).