Olen kasvanut Jehovan järjestön mukana Etelä-Afrikassa
Kertonut Frans Muller
KUN veljeni David ja minä lähestyimme sitä iltajunaa, johon tavallisesti nousimme Kapkaupungin keskusasemalta, yllätyimme nähdessämme kilven, jossa luki: ”Vain valkoihoisille.” Kansallispuolue oli vuonna 1948 voittanut vaalit ja alkanut toteuttaa rotuerottelupolitiikkaa.
Rotuerottelu oli tietenkin jo kauan ollut vallalla Etelä-Afrikassa samoin kuin useimmissa Afrikan maissa siirtomaavallan aikana. Mutta nyt se oli tehty lailla pakolliseksi, emmekä enää saaneet matkustaa samassa junavaunussa tummaihoisten eteläafrikkalaisten kanssa. Nyt 44 vuotta myöhemmin rotuerottelua ollaan lakkauttamassa.
Toimin Jehovan todistajien kokoaikaisena evankelistana koko sen ajan, jolloin rotuerottelu oli lakisääteistä ja asetti haasteita palveluksemme jatkamiselle haluamallamme tavalla. Nyt voin 65-vuotiaana muistella Jehovan järjestön suurenmoista kasvua Afrikan eteläosissa ja olla kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa sen mukana.
Kristillinen perintö
Kun isäni oli nuori, hänen oli luettava varhain joka aamu Raamattua ääneen isoisälleni. Aikaa myöten isä oppi arvostamaan syvästi Jumalan sanaa. Kun minä synnyin vuonna 1928, isä toimi Alankomaiden reformoidun kirkon neuvoston jäsenenä Potgietersrustissa. Tuona vuonna setäni antoi hänelle kirjan nimeltä Jumalan harppu.
Isä käski äitiä kuitenkin polttamaan tuon kirjan, koska se oli kuulemma peräisin jostakin lahkosta. Mutta äitipä säilytti sen, ja eräänä päivänä, kun isä sattui ottamaan sen käteensä, se aukesi väliotsikon ”Kiduttaako Jumala ketään” kohdalta. Vaikka isä oli varma siitä, että raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia silloin kutsuttiin, ovat väärässä, uteliaisuus sai hänestä yliotteen ja hän alkoi lukea tuota kirjaa. Hän ei voinut laskea sitä käsistään. Kun isä kömpi aamuyöllä sänkyyn, hän sanoi: ”Äiti, pelkäänpä pahoin, että heillä on totuus.”
Seuraavana päivänä isä ajoi pyörällä 50 kilometriä saadakseen lähimmältä raamatuntutkijalta lisää kirjoja. Hän luki niitä säännöllisesti myöhään yöhön. Hän yritti jopa saada Alankomaiden reformoidun kirkon papin vakuuttumaan oppimistaan Raamatun totuuksista ja toivoi, että kirkko mukautuisi niihin. Hänen ponnistelunsa eivät tuottaneet tulosta, joten hän erosi kirkosta ja alkoi innokkaasti saarnata. Raamatun totuudesta tuli hänen elämänsä keskipiste ja koko perheen tärkein asia. Kasvoin tällaisessa ilmapiirissä.
Isästä tuli myöhemmin tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Hän teki vanhalla T-mallisella Fordilla pitkiä saarnamatkoja. Muutaman vuoden kuluttua kasvavan perheemme tarpeet pakottivat isän lopettamaan tienraivauksen, mutta hän jatkoi saarnaamista hyvin ahkerasti. Joinakin sunnuntaipäivinä matkustimme hänen kanssaan vajaat sata kilometriä Pietersburgin kaupunkiin saarnaamaan.
Menestyvä liikeyritys
Isä avasi lopulta pienen sekatavarakaupan. Se kasvoi pian kaksinkertaiseksi, ja sen jälkeen avattiin toinen liike. Jotkut rikkaat maanviljelijät ryhtyivät isän yhtiötovereiksi, ja lopulta he omistivat yhdessä tukkukaupan sekä kuuden vähittäiskaupan ketjun. Nuo vähittäiskaupat sijaitsivat eri puolilla hyvin laajaa aluetta.
Jotkut vanhemmista veljistäni menivät mukaan liikeyritykseen ja odottivat rikastuvansa. Hengellisyytemme alkoi kuitenkin kärsiä. Maailmalliset ystävät ja naapurit alkoivat suosia meitä yhä enemmän ja pyysivät meitä juhliinsa. Havaittuaan vaaran isä kutsui perheen koolle ja päätti myydä liikeyrityksen ja muuttaa Pretoriaan, jotta voisimme tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Hän piti itsellään vain yhden liikkeen, jota hoitivat palkatut työntekijät.
Veljeni Koos ja David aloittivat tienraivauksen isosiskoni Linan ja vanhimman veljeni tavoin, joka valitettavasti myöhemmin hylkäsi tosi palvonnan. Kymmenhenkinen perheemme käytti yhdessä kuussa saarnaamiseen vuonna 1942 yhteensä 1 000 tuntia. Tuona vuonna menin vertauskuvaksi vihkiytymisestäni Jehovalle upotuskasteelle.
Miksi päätin kouluni varhain
Kun toinen maailmansota riehui kiivaimmillaan vuonna 1944, yksi Jehovan todistajien matkavalvoja, Gert Nel, kysyi minulta, aioinko liittyä tienraivaajien riveihin. ”Aion”, vastasin. ”Aloitan kahden vuoden kuluttua, kun lopetan kouluni.”
Hänen vastauksestaan heijastui monien Jehovan todistajien senaikainen ajattelutapa: ”Varo vain, ettei Harmagedon yllätä sinua istumasta yhä koulunpenkillä.” Koska en halunnut näin käyvän, lopetin kouluni ja aloitin tienraivauksen 1. tammikuuta 1945.
Ensin minut määrättiin Vereenigingiin lähelle Johannesburgia, ja tienraivaustovereitani olivat Piet Wentzel ja Danie Otto. Käytin saarnaamiseen usein yli 200 tuntia kuukaudessa. Aikanaan Piet määrättiin Pretorian kaupunkiin, ja Danien piti lopettaa tienraivaus ja mennä auttamaan vanhaa isäänsä maatilan hoitamisessa. Näin minä jäin ainoaksi todistajaksi Vereenigingiin huolehtimaan 23:sta Raamatun kotitutkistelusta.
Pian tämän jälkeen sain haaratoimistosta uuden aluemääräyksen Pretoriaan. Vaikka en tuolloin ymmärtänytkään syytä määräalueeni vaihtumiseen, tajusin myöhemmin, ettei olisi ollut viisasta jättää 17-vuotiasta kokematonta poikaa yksin alueelle. Tarvitsin yhä paljon valmennusta, ja olisin saattanut masentua siellä.
Palveltuani Pretoriassa ja saatuani tarpeellista kokemusta minua pyydettiin erikoistienraivaajaksi. Piet Wentzel ja minä teimme sitten järjestelyjä antaaksemme käytännön valmennusta palveluksessa nuorille, jotka tulivat Pretoriaan tienraivaajiksi. Piet oli silloin jo nimitetty tuon alueen matkavalvojaksi. Hän meni myöhemmin naimisiin sisareni Linan kanssa, ja he palvelevat nykyään Etelä-Afrikan haaratoimistossa.
Yksi Pretoriaan tienraivaajiksi tulleista oli Martie Vos, viehättävä nuori nainen, joka oli kasvanut Jehovan todistaja -perheessä. Tunsimme toisiimme romanttista vetovoimaa, mutta olimme vasta teini-ikäisiä – liian nuoria menemään naimisiin. Kun meidät määrättiin palvelemaan eri paikkoihin, pidimme kuitenkin yhteyttä kirjeitse.
Beetel-palvelus ja Gilead-koulu
Vuonna 1948 minut kutsuttiin palvelemaan Vartiotorni-seuran haaratoimistoon, joka sijaitsi Kapkaupungissa. Tuohon aikaan meille 17 beeteliläiselle, jotka teimme työtä kolmessa vuokratussa toimistossa ja lähellä olevassa pienessä painossa, ei ollut yhteisiä asuintiloja. Jotkut meistä asuivat perheissä ja toiset täysihoitoloissa.
Jokaisena työpäivänä kaikki 17 Beetel-perheen jäsentä kokoontuivat pienen painon pukuhuoneeseen aamupalvontaa varten. Monien meistä täytyi järjestää itse itselleen jotakin syötävää lounaaksi. Sitten matkustimme täyden työpäivän jälkeen majapaikkoihimme eri puolille Kapkaupunkia. Kuten jo mainitsin, juuri tällaisella paluumatkalla veljeni David ja minä yllätyimme suuresti nähdessämme kilven ”Vain valkoihoisille”.
Saavuttuani ensimmäistä kertaa Kapkaupungissa sijaitsevaan haaratoimistoon tajusin, että minulla oli vielä paljon opittavaa, ja niinpä kysyin haaratoimistonvalvojaltamme veli Phillipsiltä: ”Mitä minun pitäisi tehdä saadakseni tiedossa toiset kiinni?”
”Frans”, hän vastasi, ”älä sitä murehdi. Pysy vain ajan tasalla!” Olen yrittänyt aina tehdä niin, ja olen oppinut, että kun pysyy Jehovan järjestön jakaman hengellisen ravinnon ja ohjauksen tasalla, niin voi myös kasvaa tuon järjestön mukana.
Vuonna 1950 minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 16. kurssille valmennettavaksi lähetystyöhön. Koulu sijaitsi tuolloin South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa noin 400 kilometriä pohjoiseen Brooklynista New Yorkista. Työskennellessäni tilapäisesti Jehovan todistajien päätoimistossa Brooklynissa sain nähdä omin silmin Jehovan näkyvän järjestön keskuspaikan. Niiden veljien kokosieluinen antaumus, jotka ottivat siellä johdon, sai minut arvostamaan syvästi Jehovan järjestöä.
Palvelukseni jatkuu
Palattuani Etelä-Afrikkaan minut nimitettiin palvelemaan matkavalvojana Pohjois-Transvaalissa, missä olin kasvanut aikuiseksi. Kun Martie ja minä olimme olleet kirjeenvaihdossa kuusi vuotta, menimme naimisiin joulukuussa 1952, minkä jälkeen hän tuli mukaani matkatyöhön. Sydäntämme lämmitti se, miten arvostavasti kristityt veljemme ottivat meidät vastaan.
Esimerkiksi palvellessamme kerran erästä maaseutuseurakuntaa majailimme perheen luona, joka pyyteli anteeksi sitä, ettei sillä ollut tarjota maitoa teen tai kahvin kera. Saimme myöhemmin tietää, että perhe oli myynyt ainoan lypsylehmänsä saadakseen tarpeeksi rahaa bensiiniin, niin että pääsisimme todistamaan maanviljelijöille, jotka asuivat tuon seurakunnan alueen kaukaisissa osissa. Kuinka suuresti rakastimmekaan tuollaisia veljiä!
Toisinaan tunsin olevani epäpätevä kierrostyöhön, varsinkin kun jouduin käsittelemään vanhempia ihmisiä koskevia ongelmia. Kerran tunsin itseni tunneperäisesti niin tyhjäksi, että varoitin Martieta yllättymästä, jos meidät määrättäisiin jälleen tienraivaajiksi silkan kokemattomuuteni takia. Hän vakuutti minulle, että hän olisi onnellinen missä tahansa työssä, kunhan vain voisimme jatkaa kokoajanpalvelusta.
Kuvittelehan, miten yllättyneitä olimme, kun saavuimme seuraavaan seurakuntaan ja saimme postimme joukossa uuden palvelusmääräyksen piirityöhön! Matkustelimme melkein kaksi vuotta eri puolilla Etelä-Afrikkaa ja Namibiaa, silloista Lounais-Afrikkaa. Rotuerottelun vuoksi työmme oli kuitenkin usein vaikeaa. Meiltä evättiin monet kerrat pääsy mustien asuma-alueille, emmekä toisinaan saaneet lupaa pitää konventteja.
Esimerkiksi vuonna 1960 hankimme luvan pitää piirikonventin Sowetossa. Kaukaisiin seurakuntiin kuuluvat mustat veljet olivat jo ostaneet juna- ja linja-autoliput päästäkseen konventtiin, mutta kuultuaan suunnitelmistamme viranomaiset peruuttivat luvan. Kerroimme tilanteesta hienovaraisesti 20 kilometrin päässä Johannesburgin toisella puolella sijaitsevan pikkukaupungin ystävälliselle johtajalle. Hän antoi huomaavaisesti käyttöömme vielä paremmat tilat kuin ne, jotka olisimme saaneet Sowetossa. Niinpä pidimme suurenmoisen konventin, jossa oli läsnä runsaat 12 000 henkeä.
Miten paljon tilanne onkaan muuttunut viime vuosina! Nyt kun rotuerottelulaista ollaan luopumassa, saamme kokoontua vapaasti missä tahansa mustien, valkoisten, värillisten tai intialaisten alueilla. Jokainen voi rotuun katsomatta istua ja nauttia toveruudesta toisiin rotuihin kuuluvien kanssa. Vain kielierot vaikuttavat siihen, missä kukin haluaa istua.
Tuskallinen läksy
Vuonna 1947 isäni teki suuren virheen. Koska hänen liikkeensä, joka sijaitsi 200 kilometrin päässä hänen ja äidin asuinpaikasta, alkoi tuottaa tappiota epärehellisen asiainhoidon takia, hän muutti yksin johtamaan sitä. Koska hän joutui olemaan pitkät ajat erossa äidistä, hän lankesi kiusaukseen, minkä vuoksi hänet erotettiin seurakunnasta.
Tämä tapaus juurrutti mieleeni tuskallisella ja omakohtaisella tavalla sen, ettei pelkkä innokkuus Raamatun totuuden puolesta riitä. Kaikkien täytyy noudattaa Raamatun periaatteita (1. Korinttolaisille 7:5). Monien vuosien kuluttua isä otettiin takaisin kristilliseen seurakuntaan, ja sen jälkeen hän palveli Jehovaa uskollisesti elämänsä loppuun asti; vuonna 1970 hän kuoli. Rakas äitini pysyi uskollisena kuolemaansa saakka, vuoteen 1991.
Lisäsiunauksia
Vuonna 1958 Martie ja minä olimme läsnä Jehovan todistajien suurimmassa koskaan pitämässä konventissa Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä New Yorkissa. Ilomme oli suorastaan ylitsepursuavaa, koska saimme kuulua Jehovan ihmeelliseen järjestöön. Noiden yli 253 000 läsnäolijan joukossa oleminen tuona sunnuntai-iltapäivänä oli meille kokemus, jota emme koskaan unohda. Silloin oli mielestämme todellinen ”suuri joukko” kokoontunut ”kaikista kansakunnista” rauhaisasti yhteen (Ilmestys 7:9, 10). Martie jäi New Yorkiin Gilead-kouluun, kun taas minä palasin Etelä-Afrikkaan piirityöhön.
Kun Martie oli palannut kotiin käytyään Gilead-koulun 32. kurssin, meidät kutsuttiin vuonna 1959 palvelemaan Etelä-Afrikan haaratoimistoon, joka sijaitsi tuolloin Johannesburgin itäpuolella lähellä Elandsfonteinia. Olen vuosien mittaan nähnyt järjestön kasvavan hyvin monella eri tavalla, varsinkin rakkauden ja empatian osoittamisessa. Olen oppinut, että Jehova ohjaa järjestöään Jeesuksen Kristuksen kautta ja käyttää apunaan niitä, jotka asettuvat käytettäviksi.
Vuonna 1962 menin jälleen Brooklyniin New Yorkiin kymmenkuukautiselle haaratoimistojen asioita käsittelevälle kurssille. Siitä oli suurta hyötyä, kun minut nimitettiin vuonna 1967 Etelä-Afrikan haaratoimiston valvojaksi. Vuonna 1976 nimitettiin haaratoimistokomiteat, joten nykyään kantaa Etelä-Afrikassa viisi kokenutta kristittyä vanhinta vastuun tärkeiden päätösten tekemisestä.
Elämä rotuerottelun aikana
Rotuerottelulait vaikuttivat haaratoimistomme toimintaan. Kun Elandsfonteinissa sijainnutta Beetel-kotia rakennettiin vuonna 1952, piti tontin perälle rakentaa lain vaatimuksesta erillinen rakennus mustien ja värillisten veljien asuntolaksi. Lain mukaan nämä eivät saaneet myöskään syödä valkoihoisten kanssa, vaan heidän piti mennä sitä varten afrikkalaisten asuma-alueelle. Myöhemmin järjestettiin niin, että he söivät Beetelin keittiössä. Tällaiset olivat ruokailujärjestelyt, kun me saavuimme Beeteliin vuonna 1959. En voinut sydämessäni mitenkään hyväksyä tällaista erottelua.
Aikanaan viranomaiset eivät enää sallineet mustien veljiemme asua Beetel-kodin päärakennuksen takana olevassa talossa. Näiden veljien piti siitä lähtien asua 20 kilometrin päässä sijaitsevalla mustien asuma-alueella. Jotkut asuivat vuokrahuoneissa ja toiset naimattomille miehille tarkoitetussa asuntolassa. Tilanne pysyi näin ikävänä monta vuotta.
Beetel laajenee
Sillä välin Elandsfonteinin Beeteliä piti laajentaa. Kun olimme tehneet siihen kolme laajennosta, olimme käyttäneet kaikki lisärakentamismahdollisuutemme. Hallintoelin neuvoi meitä etsimään uuden maapalstan alueelta, jolla viranomaiset toivottavasti sallisivat meidän rakentaa sellaisen Beetel-rakennusten ryhmän, jossa mustat veljemmekin saisivat asua. Beetel-perhe rukoili joka aamu sitä, että Jehova avaisi jonkinlaisen mahdollisuuden toteuttaa tämä suunnitelma.
Mikä ilon päivä koittikaan, kun lopulta löysimme sopivan tontin Krugersdorpin laitamilta Johannesburgin länsipuolelta! Meitä vaadittiin kuitenkin jälleen rakentamaan erillinen asuntola mustille veljillemme. Noudatimme tätä säädöstä, mutta emme saaneet lupaa majoittaa tuohon rakennukseen enempää kuin 20 mustaihoista beeteliläistä. Onneksi tilanne alkoi muuttua 1980-luvun puolivälissä. Hallitus lievensi ankaria rotuerottelulakejaan, minkä vuoksi Beeteliin kutsuttiin palvelemaan useampia mustia, värillisiä ja intialaisia veljiä.
Nyt meillä on onnellinen, yksimielinen Beetel-perhe, jossa jokainen voi rotuun tai väriin katsomatta asua missä tahansa asuinrakennuksessa hän haluaa. Lisäksi meidät lopulta tunnustettiin lailliseksi uskonnoksi vuosien taistelun jälkeen. On perustettu paikallinen laillinen yhdistys, joka on rekisteröity nimellä ”Etelä-Afrikan Jehovan todistajat”. Meillä on nyt omia veljiä, joilla on oikeus vihkiä avioliittoon, ja mustien asuma-alueille nousee valtakunnansaleja kuin sieniä sateella.
Miten paljon Jehovan järjestö onkaan mennyt eteenpäin niistä alkuajoista, jolloin palvelin Kapkaupungissa sijainneessa Beetel-kodissa! Pienestä 17 jäsenen Beetel-perheestä, jolla ei ollut asuntolaa, on kasvanut yli 400 henkeä käsittävä perhe, joka toimii nykyaikaisissa Beetel-tiloissa ja jolla on käytössään monimutkaisia tietokoneita, rotaatiopainokoneita ja kauniit asuintilat. Minulla on tosiaankin ollut etu kasvaa Jehovan järjestön mukana Etelä-Afrikassa. Sen jälkeen kun aloitin oman palvelukseni viitisenkymmentä vuotta sitten, joukkomme on kasvanut 400 Valtakunnan julistajasta nykyisiin lähes 55 000 julistajaan.
Kiitän Jehovaa siitä, että rinnallani on ollut viimeksi kuluneet 39 vuotta tukea antava vaimo. ”Maljani on ylitsevuotavainen.” (Psalmit 23:5.) Martie ja minä olemme kiitollisia siitä, että saamme kuulua Jehovan hengen ohjaamaan järjestöön, ja olemme päättäneet jatkaa Jehovan palvelemista hänen huoneessaan, Beetelissä, ja pysyä hänen eteenpäin menevän järjestönsä mukana.
[Kartat s. 19]
(Ks. painettu julkaisu)
ANGOLA
ZAIRE
SAMBIA
ZIMBABWE
BOTSWANA
NAMIBIA
SWAZIMAA
LESOTHO
ETELÄ-AFRIKKA
Pretoria
Johannesburg
Kapkaupunki
Port Elizabeth
ETELÄ-ATLANTTI
INTIAN VALTAMERI
MOSAMBIKIN KANAALI
[Kuva s. 20]
Piet Wentzel ja Frans Muller (vasemmalla) tienraivaajina vuonna 1945
[Kuva s. 23]
Frans ja Martie Muller