Voitokkaita kuolemankin uhatessa

”Natseille oli kuitenkin yllätys, että he eivät kyenneet eliminoimaan myöskään [Jehovan todistajia]. Mitä enemmän heitä sorrettiin, sitä enemmän he vahvistuivat, ja heistä tuli timantinkovia vastarinnassaan. Hitler sinkosi heidät eskatologiseen kamppailuun, ja he pitivät kiinni uskostaan. – – Heidän kokemuksensa ovat arvokasta aineistoa kaikille, jotka tutkivat sitä, miten ihminen voi kestää äärimmäisen kovassa paineessa. He nimittäin kestivät.” (Historioitsija Christine King Together-aikakauslehdessä.)

JEHOVAN TODISTAJAT tulevat säilymään vuosisatamme historian lehdillä joukkona, jonka jäseniä on parjattu ja vainottu enemmän kuin minkään muun uskontokunnan jäseniä koko maailmassa. Heidät on käsitetty väärin, ja heitä on usein kohdeltu huonosti heidän kristillisen puolueettomuusasenteensa ja sen johdosta, että he kieltäytyvät hankkimasta sotilaskoulutusta. Koska he eivät ota poliittisissa kysymyksissä kantaa, he ovat saaneet monissa maissa osakseen totalitaaristen hallitsijoitten vihan. Silti he ovat muun muassa ehdottomalla puolueettomuudellaan ja tinkimättömällä nuhteettomuudellaan jättäneet lähtemättömät jäljet vuosisatamme historiaan.a

Englantilainen historioitsija Arnold Toynbee kirjoitti vuonna 1966: ”Meidän aikanamme Saksassa on ollut kristittyjä marttyyreja, jotka ennemmin antoivat henkensä kuin osoittivat kunnioitusta valtoimenaan riehuneelle kansallishengelle, jota siellä edusti ihmisjumala Adolf Hitler.” Tosiasiat osoittavat, että huomattava osa näistä marttyyreista oli Jehovan todistajia. Seuraavat kokemukset ovat esimerkkejä siitä, miten he ovat kohdanneet vainoa ja jopa kuoleman nuhteettomuutensa takia – eikä näin ole tapahtunut vain Saksassa natsivallan aikana. Kertomus heidän voitoistaan, joita kuolemakaan ei kyennyt tekemään tyhjäksi, on monissa osissa maailmaa samanlainen ja vailla vertaansa.

Ukrainalaisen Ananii Grogulin kertomus

”Vanhemmistani tuli Jehovan todistajia toisen maailmansodan aikana, vuonna 1942, jolloin itse olin 13-vuotias. Pian sen jälkeen isäni pidätettiin, pantiin vankilaan, ja myöhemmin hänet siirrettiin venäläisille leireille Ural-vuoristoon. Vuonna 1944, ollessani 15-vuotias, minut kutsuttiin armeijaan saamaan alkeiskoulutusta. Olin jo hankkinut lujan uskon Jehovaan, joten kieltäydyin sotilaskoulutuksesta. Tämän takia minut tuomittiin tuolloin, nuorella iällä, viideksi vuodeksi vankeuteen.

”Sitten tuli erittäin vaikea vuosi 1950. Minut pidätettiin uudelleen ja tuomittiin toiminnastani Jehovan todistajana 25 vuodeksi vankeuteen. Olin 21-vuotias. Vietin 7 vuotta 4 kuukautta työleireillä. Näin monien kuolevan nälän turvottamina ja kovan työn loppuun uuvuttamina.

”Kun Stalin oli kuollut vuonna 1953, olosuhteet alkoivat muuttua, ja vuonna 1957 viranomaiset vapauttivat minut vankilasta. Jälleen sain tuntea, millaista ’vapaus’ oli. Tällä kertaa minut kuitenkin karkotettiin Siperiaan kymmeneksi vuodeksi.”

Sisareeni kohdistunut julmuus

”Siperiassa tapasin jälleen lihallisen sisareni, josta oli jo tullut invalidi. Hänet oli pidätetty tarkalleen kaksi viikkoa minua myöhemmin vuonna 1950. Hänen tapauksensa tutkiminen tapahtui äärimmäisen rikollisella tavalla. Hänet lukittiin yksinäiskoppiin, ja sen jälkeen koppiin laskettiin rottia. Ne järsivät hänen jalkojaan ja kiipeilivät hänen päällään. Lopulta piinaajat panivat hänet seisomaan kylmään veteen, jota oli rinnankorkeudelle asti, ja katselivat hänen kärsimyksiään. Hänet tuomittiin saarnaamistoimintansa takia 25 vuodeksi vankeuteen. Hän halvaantui molemmista jaloistaan, mutta hän pystyi käyttämään käsiään ja käsivarsiaan. Häntä pidettiin viisi vuotta työleirin sairaalassa, ja lopulta hänen nimensä pyyhittiin muonavahvuudesta, ikään kuin hän ei olisi enää ollut elävien kirjoissa. Sen jälkeen hänet siirrettiin vanhempiemme luo, jotka olivat vuonna 1951 saaneet elinikäisen karkotuksen Siperiaan.”

Paluu Ukrainaan ja lisää vainoa

”Siperiassa tutustuin Nadiaan, ja hänestä tuli vaimoni ja lastemme äiti. Jatkoimme saarnaamistyötämme Siperiassakin. Sain tehtäväkseni valmistaa ja monistaa Raamattua selittävää kirjallisuutta. Meillä oli talomme kellarikerroksessa onkalo, jossa yhdessä veljeni Jacobin kanssa monistin joka yö Vartiotornia. Meillä oli kaksi kirjoituskonetta ja omatekoinen monistuskone. Poliisit tekivät meillä säännöllisesti kotietsintöjä. Joka kerta he saivat lähteä tyhjin käsin.

”Karkotukseni päättyi. Muutin kaikkien lähiomaisteni kanssa Ukrainaan, mutta vainoaminen ei loppunut. Sain tehtäväkseni palvella Jehovan todistajien matkavalvojana. Minun oli kuitenkin hankittava ansiotyötä voidakseni huolehtia perheestäni. Työpaikallani kävi joka kuukausi monta kertaa turvallisuuspoliisin KGB:n miehiä, ja he koettivat taivutella minua luopumaan vakaumuksestani. Erään kerran sain kokea Jehovan tuen hyvin erikoisella tavalla. Minut pidätettiin ja vietiin Kiovassa KGB:n rakennukseen, ja minua pidettiin siellä kuusi vuorokautta. Koko sen ajan minua pommitettiin ateistisella propagandalla, jolla ajatusmaailmani koetettiin saada sekaisin. Vartiotorni-lehdestä ja muista Vartiotorni-seuran julkaisuista esitettiin halventavia kommentteja. Painostus kävi melkein sietämättömäksi. Laskeuduin WC:ssä polvilleni, purskahdin itkuun ja huusin Jehovaa avuksi. En päästäkseni vapaaksi, vaan saadakseni voimaa kestää ja olla pettämättä veljiäni.

”Sen jälkeen KGB:n päällikkö tuli tapaamaan minua. Hän istuutui eteeni ja kysyi, olinko varmasti vakuuttunut asiasta, jota puolustin. Annoin hänelle lyhyesti todistusta ja selitin olevani valmis kuolemaan totuuden puolesta. Hän vastasi: ’Olette onnellinen ihminen. Jos olisin vakuuttunut siitä, että tämä on totuus, niin olisin halukas en vain olemaan 3–5 vuotta vankilassa, vaan myös seisomaan yhdellä jalalla vankilassa 60 vuotta.’ Hän istui hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja sen jälkeen jatkoi: ’On kysymys ikuisesta elämästä. Osaatteko kuvitella, mitä ikuinen elämä todella merkitsee?’ Hän istui ja mietti jälleen, ja sitten hän sanoi: ’Menkää kotiinne!’ Nämä sanat antoivat minulle odottamatonta voimaa. Näläntunteeni hävisi. Halusin vain lähteä pois. Olin varma siitä, että Jehova oli vahvistanut minua.

”Viime vuosina olosuhteet ovat muuttuneet entisessä Neuvostoliitossa. Nykyään meillä on yltäkyllin Raamattua selittävää kirjallisuutta. Voimme käydä kierros- ja piirikonventeissa, ja osallistumme kaikkiin saarnaamistoiminnan muotoihin, myös talosta-taloon-työhön. Jehova on totisesti antanut meille voiton kokemistamme monista koettelemuksista huolimatta!”

Nuhteettomuus koetuksella Afrikassa

1960-luvun lopulla Nigeriassa käytiin tuhoisaa sisällissotaa. Nigeriasta irrottautuneen alueen, silloisen Biafran, sotilaat ryhtyivät kasvavien tappioitten takia hankkimaan miehistötäydennystä nuorten miesten pakkovärväyksellä. Koska Jehovan todistajat ovat poliittisesti puolueettomia ja kieltäytyvät osallistumasta sotimiseen, monia biafralaisia todistajia vainottiin, kohdeltiin raa’asti ja tapettiin. Eräs heistä sanoi: ”Olimme kuin rottia. Meidän oli piilouduttava aina, kun kuulimme sotilaitten tulevan.” Aina ei ehditty piiloutua.

Eräänä perjantaiaamuna vuonna 1968 Philip, 32-vuotias kokoaikainen sananjulistaja, oli Umuimon kylässä saarnaamassa vanhahkolle miehelle, kun paikalle ryntäsi värväysretkellä olevia biafralaisia sotilaita.

”Mitäs te täällä teette?” kysyi joukko-osaston johtaja. Philip sanoi olevansa kertomassa Jehovan tulevasta valtakunnasta.

”Nyt ei ole aika saarnata!” huusi toinen sotilas. ”Nyt on sota-aika, emmekä me halua sotakuntoisten miesten kuljeksivan tyhjän panttina.” Sen jälkeen sotilaat riisuivat Philipin paljaaksi, sitoivat hänen kätensä yhteen ja taluttivat hänet pois. Israel-niminen 43-vuotias kristitty vanhin ei myöskään ehtinyt piiloutua. Hänet vangittiin hänen ollessaan laittamassa ruokaa lapsilleen. Kello 14:ään mennessä sotilaat olivat saaneet kerätyksi toistasataa miestä. Vangit pakotettiin juoksemaan 25 kilometrin matka sotilasleirille Umuacha Mgbedealaan. Kaikkia, jotka jäivät toisista jälkeen, pahoinpideltiin.

Israelille ilmoitettiin, että hänestä tehtäisiin konekiväärin kantaja, ja Philip aiottiin kouluttaa konepistoolimieheksi. Kun he selittivät, että he eivät voi liittyä armeijaan, koska Jehova on kieltänyt sen, leirin päällikkö käski lukita heidät vartiotupaan. Kello 16 kaikki värvätyt, myös vartiotuvassa olevat, käskettiin riviin. Sen jälkeen sotilaat käskivät jokaista miestä allekirjoittamaan paperin, jossa hän ilmoittaa, että on suostunut liittymään armeijaan. Kun tuli Philipin vuoro allekirjoittaa, hän lainasi 2. Timoteuksen kirjeen 2:3, 4:n sanoja ja sanoi päällikölle: ”Minä olen jo hyvä Kristuksen sotilas. En voi taistella yhtaikaa Kristuksen ja jonkun toisen puolesta. Jos tekisin niin, Kristus pitäisi minua petturina.” Päällikkö löi häntä päähän ja sanoi: ”Sopimuksesi palvella Kristuksen sotilaana on päättynyt! Nyt olet biafralainen sotilas.”

Philip vastasi: ”Jeesus ei ole vielä ilmoittanut, että sopimukseni palvella hänen sotilaanaan on päättynyt, ja sopimukseni pysyy voimassa, kunnes saan tällaisen ilmoituksen.” Tämän jälkeen sotilaat nostivat Philipin ja Israelin ilmaan ja paiskasivat heidät maahan. He olivat vielä pökerryksissä, ja heidän silmistään, nenästään ja suustaan vuoti verta, kun heidät raahattiin pois.

Teloitusryhmän edessä

Myöhemmin samana päivänä Israel ja Philip joutuivat teloitusryhmän eteen. Sotilaat eivät kuitenkaan ampuneet heitä. Sen sijaan heitä lyötiin nyrkeillä ja kiväärinperillä. Sen jälkeen leirin päällikkö päätti, että heidät piestään kuoliaaksi. Hän määräsi tähän tehtävään 24 sotilasta. Kuuden oli määrä piestä Philipiä ja kuuden muun Israelia. Loppujen 12 sotilaan piti toimittaa uusia kepakoita hajonneitten tilalle ja jatkaa pieksämistä, kun edelliset sotilaat väsyisivät.

Philip ja Israel sidottiin käsistään ja jaloistaan. Israel kertoo: ”En osaa sanoa, kuinka monta iskua meille annettiin tuona iltana. Kun yksi sotilas väsyi, toinen jatkoi. Meitä piestiin senkin jälkeen, kun olimme menettäneet tajuntamme.” Philip sanoo: ”Matteuksen 24:13, jossa puhutaan loppuun asti kestämisestä, muistui mieleeni kidutuksen aikana, ja se vahvisti minua. Tunsin vain muutaman sekunnin ajan pieksämisen aiheuttamaa kipua. Tuntui siltä kuin Jehova olisi lähettänyt yhden enkeleistään auttamaan meitä, kuten hän oli tehnyt Danielin päivinä. Emme olisi muutoin selvinneet hengissä tuosta hirvittävästä illasta.”

Kun sotilaat olivat lopettaneet, Israel ja Philip jäivät lojumaan kuolleen näköisinä. Satoi vettä. Nämä kaksi kristittyä tulivat tajuihinsa vasta seuraavana aamuna. Kun sotilaat näkivät heidän olevan yhä hengissä, he raahasivat heidät takaisin vartiotupaan.

”Teistä lähtee nyt jo ruumiinhaju”

Heidän ihonsa oli pieksämisen jäljiltä vereslihalla, ja he olivat yltä päältä haavoissa. Israel muistelee: ”Emme saaneet pestä haavojamme. Kärpäsillä riitti muutaman päivän kuluttua syötävää. Olimme niin kurjassa kunnossa, että emme pystyneet syömään mitään. Vasta viikon kuluttua pystyimme saamaan kurkustamme alas muutakin kuin vettä.”

Joka aamu sotilaat antoivat heille kummallekin 24 raipaniskua. Sotilaat sanoivat tätä toimitusta sadistisuudessaan ”aamiaiseksi” tai ”kuumaksi aamuteeksi”. Sotilaat veivät heidät joka päivä keskipäivällä ulos ja pitivät heitä trooppisen auringon paahteessa kello 13:een asti. Kun tällaista kohtelua oli jatkunut muutaman päivän, päällikkö käski heidät luokseen ja kysyi, olivatko he luopuneet kannastaan. Vastaus oli kieltävä.

”Tulette kuolemaan selliinne”, päällikkö sanoi. ”Teistä lähtee nyt jo ruumiinhaju.”

Philip vastasi: ”Vaikka kuolisimmekin, niin me tiedämme, että Kristus, jonka puolesta taistelemme, tulee herättämään meidät kuolleista.”

Miten he saattoivat selviytyä näin hirvittävissä olosuhteissa? Israel vastaa: ”Philip ja minä rohkaisimme toisiamme läpi koettelemustemme. Jo heti alussa sanoin hänelle: ’Älä pelkää. Tuli mitä tuli, Jehova auttaa meitä. Mitä minuun tulee, niin mikään ei saa minua liittymään armeijaan. Vaikka minun olisi kuoltava, en aio pitää asetta näissä käsissäni.’” Philip sanoi tehneensä samanlaisen päätöksen. Yhdessä he muistelivat erilaisia raamatunjakeita ja keskustelivat niistä.

Uusi päällikkö päätti siirtää satakunta värvättyä miestä Ibeman koulutusleirille Mbanon alueelle, joka nykyään on Imon osavaltiota. Israel kertoo, mitä sen jälkeen tapahtui: ”Iso kuorma-auto oli valmiina, ja kaikki värvätyt miehet olivat autossa. Vaimoni June juoksi sotilaitten luo ja pyysi rohkeasti, ettei meitä vietäisi pois. Kun he kieltäytyivät kuuntelemasta häntä, hän polvistui maahan lähelle kuorma-autoa, rukoili ja lopetti rukouksen selvästi kuuluvalla aamenella. Sen jälkeen kuorma-auto ajoi pois.”

Myötätuntoinen palkkasoturi

Armeijan kuormuri saapui Ibeman leirille seuraavana päivänä iltapäivällä. Siellä oli ilmeisesti päällikkönä israelilainen palkkasoturi. Nähdessään, miten pahasti murjottuja ja heikkokuntoisia Philip ja Israel olivat, hän lähestyi ja kysyi heiltä, miksi he olivat niin kurjassa kunnossa. He selittivät, että he ovat Jehovan todistajia ja että he olivat kieltäytyneet sotapalveluksesta. Vihastuneena hän kääntyi toisten siellä olleitten upseerien puoleen. ”Biafra häviää varmasti tämän sodan”, hän sanoi. ”Jokainen sotaa käyvä maa, joka hätyyttelee Jehovan todistajia, häviää varmasti. Te ette olisi saaneet värvätä Jehovan todistajia. Jos Jehovan todistaja suostuu lähtemään sotaan, niin hyvä on, mutta jos hän kieltäytyy, jättäkää hänet rauhaan.”

Leirin lääkäri kysyi näiltä kahdelta todistajalta, oliko heidät rokotettu ja oliko heille annettu sotakelpoisuuden osoittavaa lääkärintodistusta. Koska mitään tällaista ei ollut tapahtunut, palkkasoturi hylkäsi kaikki värvätyt miehet ja määräsi heidät palautettaviksi Umuachaan.

”Menkää, palvelkaa Jumalaanne”

Myöhemmin Israelin vaimo ja Philipin äiti päättivät käydä Umuachan leirillä siinä toivossa, että saisivat tietää jotakin. Lähestyessään leiriä he kuulivat sieltä hälinää. Portilla ollut vartiomies sanoi: ”Sinä Jehovan todistaja! Rukoukseesi on vastattu. Joukko, joka vietiin kolme päivää sitten pois, on tuotu takaisin.”

Samana päivänä Philip ja Israel vapautettiin leiriltä. Leirin päällikkö sanoi Junelle: ”Tiedättekö, että teidän rukouksenne takia taisteluharjoituksemme menivät myttyyn?” Sen jälkeen hän sanoi Israelille ja Philipille: ”Menkää, palvelkaa Jumalaanne ja säilyttäkää jatkuvasti nuhteettomuutenne Jehovaanne kohtaan.”

Israel ja Philip toipuivat ja jatkoivat kristillistä toimintaansa. Sodan päätyttyä Israel oli kaksi vuotta kokoaikaisena sananjulistajana, ja hän palvelee edelleen kristittynä vanhimpana. Philip palveli kymmenen vuotta matkavalvojana ja toimii yhä kokoaikaisena saarnaajana. Hänkin on vanhimpana eräässä seurakunnassa.

Ei rahaa aseisiin

Eteläafrikkalaiset Zebulan Nxumalo ja Polite Mogane ovat nuoria kokoaikaisia sananjulistajia. Zebulan kertoo: ”Eräänä sunnuntaiaamuna asuntomme luo tuli ryhmä miehiä, ja he vaativat meiltä 20:tä randia (noin 40:tä markkaa) voidakseen ostaa aseita. Pyysimme heitä tahdikkaasti tulemaan uudelleen samana iltana, sillä olimme järjestäneet sunnuntaipäivälle niin paljon ohjelmaa, että emme ehtisi keskustella asiasta juuri nyt. Yllätykseksemme he suostuivat siihen. Tuona iltana saapui 15 miestä. Heidän ilmeistään näki, että he olivat tosissaan. Kun olimme esittäytyneet toisillemme kohteliaasti, kysyimme heiltä, mitä asiaa heillä oli. He selittivät tarvitsevansa rahaa voidakseen ostaa suurempia ja parempia aseita, joiden avulla he mittelisivät voimiaan kilpailevan poliittisen ryhmittymän kanssa.

”Kysyin heiltä: ’Voiko tulen sammuttaa bensiinillä?’

”’Ei, se olisi mahdotonta’, he vastasivat.

”Selitimme, että samalla tavoin väkivaltakin vain synnyttää lisää väkivaltaa ja kostotoimenpiteitä.

”Tällainen selitys näytti suututtavan monia paikalla olleista miehistä. Heidän vaatimuksensa sai nyt uhkaavia sävyjä. ’Tällainen keskustelu on turhaa ajanhaaskausta’, he murisivat. ’Pakollisen lahjoituksen antaminen on asia, josta ei neuvotella. Joko te maksatte nyt tai saatte kärsiä seurauksista!’”

Zebulan kertoo: ”Juuri kun tilanne alkoi käydä erittäin vaaralliseksi, heidän johtajansa käveli sisään. Hän halusi tietää, mitä täällä oli tapahtunut. Selitimme kantamme, ja hän kuunteli tarkkaan. Käytimme heidän omistautumistaan omalle poliittiselle vakaumukselleen esimerkkinä. Kysyimme heiltä, että jos joku heidän järjestönsä koulutetuista sotilaista joutuisi vangiksi ja häntä vaadittaisiin luopumaan vakaumuksestaan, niin miten hänen pitäisi heidän käsityksensä mukaan menetellä. He sanoivat, että tällaisen ihmisen pitäisi olla halukas kuolemaan vakaumuksensa vuoksi. Heidän suunsa levisivät hymyyn kiittäessämme heitä heidän vastauksestaan. He eivät tajunneet, että he olivat antaneet meille erinomaisen tilaisuuden havainnollistaa omaa asemaamme. Selitimme olevamme erilaisia kuin kristikunnan kirkot. Koska me kannatamme Jumalan valtakuntaa, ’perustuslakimme’ pohjautuu Raamattuun, joka tuomitsee kaikki tappamisen muodot. Tästä syystä emme olleet halukkaita osallistumaan edes pennin suuruisella lahjoituksella aseitten ostamiseen.

”Ennen kuin keskustelumme eteni tähän huipentumaansa, asuntoomme oli tullut pikkuhiljaa lisää väkeä, ja lopulta me saatoimme osoittaa sanamme suurelle kuulijakunnalle. Se ei tiennyt, miten kiihkeästi me rukoilimme sitä, että kaikki päättyisi vielä hyvin.

”Tehtyämme kantamme selväksi syntyi pitkä hiljaisuus. Lopulta johtaja alkoi puhua miehilleen: ’Hyvät herrat, tiedän nyt, mistä näiden miesten asenne johtuu. Jos haluaisimme rahaa rakentaaksemme vanhainkodin tai jos joku naapurimme tarvitsisi rahaa päästäkseen sairaalaan, nämä miehet tulisivat auliisti sellaiseen mukaan. Mutta he eivät ole halukkaita antamaan meille rahaa tappamiseen. Minulla ei ole mitään heidän vakaumustaan vastaan.’

”Tämän jälkeen he kaikki nousivat seisomaan. Kättelimme, ja kiitimme heitä heidän kärsivällisyydestään. Tilanne, joka aluksi oli näyttänyt uhkaavalta ja olisi voinut maksaa meille henkemme, oli päättynyt suurenmoiseen voittoon.”

Roskaväki hyökkäilee pappien yllytyksestä

Puolalainen Jehovan todistaja Jerzy Kulesza kertoo:

”Mitä intoon ja Valtakunnan etujen ensi sijalle panemiseen tulee, niin isäni Aleksander Kulesza antoi siinä suhteessa jäljiteltäväksi kelpaavan esimerkin. Hänelle olivat kenttäpalvelus, kristilliset kokoukset, oma tutkiminen ja perhetutkistelu varmasti pyhiä asioita. Häntä ei kyennyt lumipyry, pakkanen, kova tuuli eikä helle koskaan pidättelemään. Talvella hän pani sukset jalkaansa, pakkasi reppuunsa raamatullista kirjallisuutta ja lähti muutamaksi päiväksi eräille Puolan syrjäseuduille. Hän kohtasi usein erilaisia vaaroja ja joutui tekemisiin esimerkiksi aseellisten sissiryhmien kanssa.”

Joskus papit yllyttivät roskaväkeä ahdistelemaan Jehovan todistajia. Se pilkkasi, kivitti tai pahoinpiteli heitä. Todistajat kuitenkin palasivat kotiin onnellisina siitä, että olivat saaneet kärsiä solvausta Kristuksen tähden.

”Noina ensimmäisinä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina viranomaiset eivät kyenneet pitämään maassa yllä lakia ja järjestystä. Vallitsi kaaos ja hävitys. Tavallinen poliisi ja turvallisuuspoliisi hallitsivat päivällä, ja sissit ja erilaiset joukkiot operoivat yöllä. Varasteleminen ja ryösteleminen oli yleistä, ja usein toimeenpantiin lynkkauksia. Puolustuskyvyttömät Jehovan todistajat olivat helppo saalis varsinkin sellaisille joukkioille, jotka pappien yllytyksestä kohdistivat huomionsa todistajiin. Ne tunkeutuivat koteihimme sillä verukkeella, että muka halusivat puolustaa isiensä katolista uskoa. Tällöin ne särkivät ikkunoita, varastivat karjaa ja tuhosivat vaatteita, elintarvikkeita ja kirjallisuutta. Raamatut heitettiin kaivoon.”

Odottamaton marttyyrikuolema

”Eräänä päivänä vuoden 1946 kesäkuussa meidän oli tarkoitus kokoontua ja lähteä polkupyörillä eräälle syrjäiselle alueelle, kun muuan nuori veli, Kazimierz Kądziela, tuli meille ja puheli isäni kanssa hiljaisella äänellä. Isäni lähetti meidät matkaan, mutta ei yllätykseksemme lähtenyt itse mukaan. Syyn saimme kuulla myöhemmin. Palattuamme kotiin saimme tietää, että Kądzielan perhettä oli pahoinpidelty raa’asti edellisenä iltana, joten isäni oli lähtenyt hoivaamaan vakavia vammoja saaneita veljiä ja sisaria.

”Kun myöhemmin astuin huoneeseen, missä he makasivat, näky oli niin murheellinen, että purskahdin itkuun. Seiniin ja kattoon oli pirskunut verta. Ihmiset makasivat sängyissä siteisiin käärittyinä, mustelmille hakattuina ja turvonneina, ja heiltä oli murtunut kylkiluita ja raajoja. Heitä ei ollut enää tuntea. Sisar Kądziela, perheen äiti, oli hakattu kamalaan kuntoon. Isäni autteli nyt heitä, ja ennen kuin hän lähti, hän sanoi jotakin merkittävää: ’Oi Jumalani, olen tällainen terve ja vahva mies [hän oli silloin 45-vuotias, eikä ollut koskaan sairastellut], eikä minulla ole ollut etua saada kärsiä sinun vuoksesi. Miksi tälle vanhalle sisarelle piti käydä näin!’ Hän ei tiennyt, mikä häntä odotti.

”Auringon laskiessa palasimme kotiimme kolmen kilometrin päähän. 50 aseistautunutta miestä oli piirittänyt talomme. Wincenciukin perhe oli myös tuotu meille, joten meitä oli kaikkiaan yhdeksän henkeä. Jokaiselle meistä tehtiin kysymys: ’Oletko Jehovan todistaja?’ Vastattuamme myöntävästi meitä hakattiin. Sen jälkeen kaksi näistä raakalaisista mukiloi vuorotellen isääni, samalla kun he kyselivät häneltä, lopettaisiko hän Raamatun lukemisen ja siitä saarnaamisen. He halusivat tietää, menisikö hän kirkkoon tunnustamaan syntinsä. He pilkkasivat häntä sanomalla: ’Tänään vihimme sinut piispaksi.’ Isäni ei sanonut sanaakaan, eikä hänen suustaan kuulunut yhtään voihkaisua. Hän kesti piinansa hiljaa kuin lammas. Kun uskonnolliset pahoinpitelijät poistuivat aamunkoitteessa, hän kuoli saamiinsa vammoihin noin 15 minuutin kuluttua heidän lähtönsä jälkeen. Ennen kuin he lähtivät, he valitsivat kuitenkin minut seuraavaksi uhrikseen. Olin silloin 17-vuotias. Kun minua hakattiin, menetin pari kolme kertaa tajuntani. Ruumiini oli iskujen jäljiltä vyötäröstä ylöspäin mustelmilla. Meitä pahoinpideltiin kuusi tuntia. Vain sen takia, että olimme Jehovan todistajia!”

Uskollisen vaimon tuki

”Olin yksi niistä 22:sta Jehovan todistajasta, joita pidettiin kaksi kuukautta pimeässä kymmenen neliömetrin sellissä. Tämän ajanjakson lopulla ruoka-annoksiamme pienennettiin. Saimme päivittäin pienen kimpaleen leipää ja pienen mukillisen kitkerää kahvia. Mahduimme nukkumaan kylmälle betonilattialle pitkin pituuttamme vasta sen jälkeen, kun joku meistä oli viety illalla kuulusteltavaksi.

”Olin kristillisen toimintani takia vankilassa viisi kertaa, yhteensä kahdeksan vuotta. Minua ei kohdeltu kuin tavallista vankia. Minua koskeneissa viranomaisten papereissa näet luki: ’Kiusatkaa Kuleszaa niin paljon, että hän menettää tyystin halunsa jatkaa entistä toimintaansa.’ Kuitenkin joka kerta, kun minut vapautettiin, tarjouduin kristilliseen palvelukseen. Viranomaiset tekivät myös vaimoni Urszulan ja kahden pienen tyttäremme elämän vaikeaksi. Esimerkiksi kymmenen vuoden ajan ulosottomies vei aina osan vaimoni kovalla työllä ansaitsemasta palkasta. Sitä sanottiin veroksi, jota kerättiin minulta sen takia, että olin toimittanut maanalaista raamatullista kirjallisuutta. Kaikki muu takavarikoitiin paitsi se, minkä katsottiin kuuluvan elämän välttämättömyyksiin. Olen kiitollinen Jehovalle urheasta vaimostani, joka kärsivällisesti kesti kanssani kaiken tämän piinan ja joka koko ajan oli minulle suurena tukena.

”Olemme saavuttaneet täällä Puolassa hengellisen voiton. Vartiotorni-seuralla on nyt laillinen haaratoimistonsa Nadarzynissa lähellä Varsovaa. Vuosikymmeniä kestäneen vainon jälkeen meitä on täällä jo yli 108000 Jehovan todistajaa 1348 seurakunnassa.”

Miksi niin paljon marttyyreja?

Kertomus Jehovan todistajien tällä vuosisadalla osoittamasta nuhteettomuudesta täyttäisi kirjaimellisesti monta kirjaa: tuhannet heistä ovat kohdanneet marttyyrikuoleman tai olleet vankiloissa, ja heitä on kidutettu sanoin kuvaamattomalla tavalla, heitä on raiskattu ja heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa esimerkiksi Malawissa ja Mosambikissa, Espanjassa fasistivallan, Euroopassa natsivallan, Itä-Euroopassa kommunistivallan ja Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Mikä siihen on ollut syynä? Tämä: joustamattomat poliittiset ja uskonnolliset johtajat ovat olleet haluttomia kunnioittamaan vilpittömien kristittyjen Raamatulla valmennettua omaatuntoa, joka saa heidät kieltäytymään opettelemasta ihmisten tappamista ja pysymään erillään kaikenlaisesta poliittisesta toiminnasta. Näin Jeesus oli ennustanutkin tapahtuvan, sillä me luemme Johanneksen 15:17–19:stä: ”Tätä minä käsken teitä tekemään, että te rakastatte toisianne. Jos maailma vihaa teitä, niin te tiedätte, että se on vihannut minua ennen kuin teitä. Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.”

Vaikka Jehovan todistajat ovat saaneet osakseen vainoa kaikkialla maailmassa, heidän määränsä on silti kasvanut. Vuonna 1943 heitä oli 54 maassa 126000, ja nyt, vuonna 1993, heitä on 229 maassa lähes 4,5 miljoonaa. He tietävät, millaiselta tuntuu saada voitto kuolemankin uhatessa. He haluavat päättäväisesti jatkaa ainutlaatuista opetustyötään, Valtakunnan hyvän uutisen julistamista, kunnes Jehova ilmoittaa, että nyt riittää (Jesaja 6:11, 12; Matteus 24:14; Markus 13:10).

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 6]

Marttyyrikuolema Saksassa

AUGUST DICKMANN oli 23-vuotias, kun SS-johtaja Heinrich Himmler käski ampua hänet kaikkien muiden Sachsenhausenin keskitysleirillä olleitten Jehovan todistajien läsnäollessa. Silminnäkijänä ollut Gustav Auschner kertoo: ”Veli Dickmann ammuttiin, ja meille sanottiin, että meidät kaikki ammuttaisiin, jos emme allekirjoita paperia, jossa lupaamme luopua uskostamme. Meidät vietäisiin hiekkakuoppaan 30–40 miehen ryhmissä ja meidät kaikki ammuttaisiin. Seuraavana päivänä SS-miehet toivat jokaiselle meistä paperin, joka meidän piti allekirjoittaa, tai muuten meidät ammuttaisiin. Heidän pitkiksi venähtäneet naamansa olisivat olleet näkemisen arvoisia, kun he poistuivat ilman ensimmäistäkään allekirjoitusta. He olivat toivoneet voivansa pelotella meitä julkisella teloituksella. Olimme kuitenkin pelänneet enemmän sitä, että emme miellyttäisi Jehovaa, kuin heidän luotejaan. Ketään meistä ei enää ammuttu julkisesti.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 9]

Kallein hinta

JOSKUS voiton saaminen kuolemankin uhatessa voi merkitä sitä, että ihminen joutuu maksamaan siitä kalleimman hinnan. Kirje, joka on tullut Nselenin seurakunnasta, Etelä-Afrikan tasavaltaan kuuluvan Natalin provinssin pohjoisosasta, sisältää murheellisen tarinan: ”Haluamme tällä kirjeellä ilmoittaa teille, että arvossa pidetty veljemme Moses Nyamussua on kuollut. Hän hitsaili ja korjaili töikseen autoja. Kerran erään poliittisen ryhmän jäsenet pyysivät häntä hitsaamaan heidän omatekoisia kiväärejään, mutta hän kieltäytyi. 16. helmikuuta 1992 he pitivät poliittisen joukkokokouksen ja kahakoivat siellä kilpailevan poliittisen ryhmän kanssa. Palatessaan saman päivän iltana taistelustaan he näkivät veljemme hänen ollessaan menossa ostoskeskukseen. He surmasivat hänet keihäillään. Syyksi he sanoivat: ’Kieltäydyit hitsaamasta aseitamme, ja nyt tovereitamme on kuollut taistelussa.’

”Tämä on ollut veljille suuri järkytys”, sanoo veli Dumakude, tämän seurakunnan sihteeri. Hän lisää: ”Aiomme silti jatkaa saarnaamistyötämme.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 11]

Marttyyrikuolema Puolassa

VUONNA 1944, saksalaisten perääntyessä nopeasti ja rintamalinjojen lähestyessä erästä pientä itäpuolalaista kaupunkia, miehitysviranomaiset määräsivät siviilejä lapioimaan kaivantoja panssarivaunujen pysäyttämiseksi. Jehovan todistajat kieltäytyivät osallistumasta tällaiseen. Stefan Kieryło, nuori Jehovan todistaja – joka oli kastettu vain kaksi kuukautta aikaisemmin – pantiin väkisin työprikaatiin, mutta hän omaksui rohkeasti samanlaisen asenteen kuin muutkin uskonveljensä. Hänen nuhteettomuuttaan koetettiin murtaa monin eri keinoin.

Hänet sidottiin alastomana puuhun suolle ja jätettiin sinne hyttysten ja muiden hyönteisten armoille. Koska hän kesti sen ja muunkinlaisen piinaamisensa, hänet jätettiin lopulta rauhaan. Kun sitten korkea-arvoinen upseeri kävi tarkastamassa työprikaatin, joku kertoi hänelle, että siellä oli mies, joka ei missään tapauksessa tottelisi hänen käskyjään. Stefan sai kolme kertaa käskyn luoda kaivantoa. Hän kieltäytyi jopa ottamasta lapiota käteensä. Hänet ammuttiin. Sadat tapahtumaa seuranneet olivat tunteneet hänet henkilökohtaisesti. Hänen marttyyrikuolemansa todisti sen, miten paljon Jehova voi antaa voimaa.

[Kuva s. 7]

Ananii Grogul

[Kuva s. 10]

Jerzy Kulesza