Avartuminen toisten auttamiseksi

OLIN terve 22-vuotias, kun kaikki tapahtui vuonna 1973. Elämäni oli hyvin iloista. Urheilin ja pidin ruumiillisesta työstä. Lomalla minulla oli tapana harrastaa lainelautailua. Nautin ajamisesta. Mutta yksi typerä, kiivas vihanpuuska lopetti sen kaiken äkisti.

Olin vaimoni Gemman kanssa sukulaisten luona kylässä, kun muutamat nuoret pojat kiinnittivät huomiomme. Näimme heidän repivän kappaleita puutarhanaidasta tietä pitkin tullessaan. Kun he huomasivat meidät, he alkoivat heitellä puunpalasia puutarhaan ja sitten sille talon parvekkeelle, missä me seisoimme. Yksi puunpalanen osui Pippaan, nelivuotiaaseen tyttäreeni. Raivostuneena pyörähdin ympäri ja paiskasin kädessäni olleen juomalasin ilkivallantekijöitä kohti. Parveke oli lähes neljän metrin korkeudella maasta, ja jotenkin menetin tasapainoni. Horjahdin, putosin pää edellä maahan, ja siinä useita niskanikamiani meni sijoiltaan ja murtui.

Maatessani sairaalasängyssä lähes vuoden minulla oli aikaa miettiä tilaani. Vieressäni ollut mies teki itsemurhan, ja jotkut toiset siellä tuntemani ihmiset tekivät samoin sen jälkeen. Epätoivo ja turhautuneisuus ovat sanoin kuvaamattomia. Toisten niskoille vierittämäni taakka ja tieto siitä, etten paranisi, masensivat minua kovasti. Monta kertaa minäkin ajattelin hengen riistämistä itseltäni. Pyysin itse asiassa vaimoani auttamaan minua siinä hankkimalla minulle joitakin tabletteja. Mutta hän sanoi minun olevan hullu eikä kuunnellut minua. Miten kiitollisia me molemmat nyt olemmekaan siitä, että hän kieltäytyi tekemästä sitä!

Tilanne alkoi muuttua, kun Gemman täti, joka oli ollut Jehovan todistaja useita vuosia, alkoi tutkia Raamattua hänen kanssaan. Gemman mielestä asia rupesi vaikuttamaan järkevältä, mutta minä en ollut ollut koskaan kiinnostunut uskonnosta. Se mitä olin kuullut pappien sanovan televisiossa, sai minut kääntämään selkäni koko asialle. Joka tapauksessa en ollut mikään lukutoukka. Mutta kun Gemma alkoi kertoa minulle vastalöytämästään uskosta, havaitsin heti kaksi houkuttelevaa piirrettä.

Ensiksikin opin, että Raamattu kytkeytyy minua koulussa kiehtoneeseen oppiaineeseen: historiaan. Se hämmästytti minua. Tuollaisen yhdistävän renkaan olemassaolo ei ollut koskaan juolahtanut mieleeni. Toiseksi Jumalan oikeudenmukaisuus veti minua hänen puoleensa. Olin aina ajatellut, ettei elämän epäoikeudenmukaisuuksia voitaisi koskaan oikaista. Mutta kun sain tietää Jehovan tarkoituksesta ja hänen Valtakunnastaan, aloin ymmärtää, että oikeudenmukaisuus tulee vallitsemaan. – 5. Mooseksen kirja 32:4; Luukas 18:7, 8.

Tarkoitus elämälle

Tämän jälkeen edistyin nopeasti tutkiessani Raamattua. Olin löytänyt elämän tarkoituksen, vaikka minulla oli ja tulisi olemaan fyysisiä rajoituksia. Minulla oli kaikki syyt olla kiitollinen. Mutta pian näkökulmani avartui, kun tajusin, että voisin tehdä niin paljon toisten auttamiseksi sillä tiedolla, jota hankin.

Miten voisin edistyä? Se oli mieltä kalvava kysymys. Gemma ja minut kastettiin yhtäaikaa, ja monien hyvien opettajien avustamana tutkin uutterasti kasvaakseni hengellisesti. Käännekohta tuli kuitenkin, kun luin eräästä Libanonissa asuvasta Jehovan todistajasta.a Hän oli 46-vuotias ja oli ollut täysin vuoteenomana 18 vuotta. Kuitenkin – niin mahdottomalta kuin se minusta tuntuikin – hän oli vanhin kristillisessä seurakunnassa! Siihen mennessä hän oli auttanut 16:ta ihmistä tulemaan Jehovan vihkiytyneiksi palvelijoiksi ja johti seitsemää raamatuntutkistelua joka kuukausi. Hänen kokemuksensa innoitti minua.

Paikallinen asuntoviranomainen järjesti perheelleni yksikerroksisen talon kaikkine mekaanisine laitteineen, joiden avulla pääsen liikkumaan paikasta toiseen. Olen iloinen siitä, että saan kaiken tarvitsemani fyysisen avun. Sukulaisemme ostivat yhdessä pakettiauton, jotta pyörätuolini voitaisiin helposti sijoittaa siihen. Näin me voimme perheenä päästä kokouksiin valtakunnansaliin. Paikallinen seurakunta järjesti pian rakkaudellisesti seurakunnan kirjantutkistelun pidettäväksi kotonani.

Toiveeni todistaa talosta taloon täyttyi, kun seurakunnan veljet ja sisaret tarjoutuivat työntämään pyörätuoliani. Voin keskustella ovenavaajien kanssa, mutta koska käteni eivät toimi, Raamatun käyttö ei tule kysymykseenkään. Niinpä minä viittaan raamatunkohtiin, ja toverini näyttää nuo jakeet omasta Raamatustaan ja tarjoaa niitä Raamatun tutkimisen apuvälineitä, jotka mainitsen.

Monet ihmiset tulevat tietenkin minun luokseni, ja tällä tavalla voin johtaa raamatuntutkisteluja. Osaan myös kirjoittaa kirjeitä pitämällä kynää suussani, ja näin voin saarnata toimeliaasti mihin aikaan päivästä tahansa. Olen voinut olla osa-ajan tienraivaaja säännöllisesti kolmen vuoden ajan.

Pätevöityminen opettajana

Aikanaan pätevöidyin avustavaksi palvelijaksi, mutta miten pystyisin koskaan opettamaan lavalta? Tutkisteluissani olin oppinut kääntämään Raamatun sivuja käyttämällä hampaitteni välissä olevaa tikkua. Niin käytännöllinen kuin tämä tapa onkin, minun on luonnollisesti keskeytettävä puhuminen, kun poimin tikun ja taas pannessani sen takaisin paikalleen. Oivalsin pian, että voisin ratkaista tämän pulman käyttämällä kieltäni Raamatun sivujen kääntämiseen! Nyt toiminkin juuri näin.

Tämän epätavallisen tekniikan avulla pystyin kehittämään puhetaitoani, ja opin paljon enemmän teokraattisessa palveluskoulussa pitämistäni harjoituspuheista. Kuvittelehan, miltä minusta tuntui, kun minut nimitettiin palvelemaan seurakunnan vanhimpana vuonna 1984!

Seuraava askel oli 45 minuuttia kestävän esitelmän pitäminen. Tämä vaatii huolellista valmistautumista, ja vaikka se tuntuukin minusta aina fyysisesti uuvuttavalta, jatkan sinnikkäästi. Nyt minulla on lisäksi etu vierailla aika ajoin puhumassa lähiseurakunnissa. Lasten uteliaisuus herää, kun he näkevät minun kääntävän Raamatun sivuja kielelläni, ja toisinaan he yrittävät matkia minua. Mutta pian he luovuttavat. Sen tekeminen tehokkaasti vaatii paljon harjoittelua.

Katsoessani ajassa taaksepäin muistan selvästi sen katkeruuden, jota tunsin päästessäni ensimmäistä kertaa pois sairaalasta. Tiesin, että monien minun kaltaisteni vammaisten vaimot olivat jättäneet aviomiehensä. Jos Gemma olisi hylännyt minut, olisin ymmärtänyt sen. Sen sijaan hän on ollut rakkaudellinen toveri ja seisonut rinnallani yhdessä tyttäremme Pipan kanssa. Kun he ja seurakuntaan kuuluvat ovat antaneet apuaan, olen pystynyt ’avartumaan’ ja auttamaan toisia. (2. Korinttolaisille 6:13) – Kertonut Tony Wood.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 25]

Yhdessä vaimoni Gemman ja tyttäreni Pipan kanssa

Käännän sivuja kielelläni