Usko auttoi minua kohtaamaan aivoleikkauksen
”SINULLA on kasvain vasemman silmäsi takana.” Näiden sanojen vuoksi, jotka lausui tri Stewart, neurologi, tunsin olevani keskellä pahaa unta. Hänen seuraavat sanansa muuttivat unen painajaiseksi: ”Minun on otettava yhteyttä perheeseesi, niin että voimme ottaa sinut heti sairaalaan.”
Olin tyrmistynyt. Se ei voinut olla totta. Tunsin olevani kunnossa! Miten voisi terveelle 22-vuotiaalle tytölle kehittyä aivokasvain? Mieleni kapinoi lääkärin sanoja vastaan, jotka suistivat minut pois siitä suunnasta, jonka olin asettanut itselleni elämässä. Olen Jehovan todistaja ja juuri edellisenä aamuna olin saanut puhelun, jossa minut kutsuttiin työskentelemään Vartiotorni-seuran päätoimistoon Brooklyniin kolmeksi kuukaudeksi. Juuri sitä olin toivonut ja rukoillut. Kun olin lähtenyt kotoa sinä aamuna tapaamaan silmälääkäriä, tunsin olevani onneni huipulla.
29 tuntia myöhemmin tuo tunne hävitettiin mielestäni. Kasvaimesta ei ollut epäilystäkään. Minut oli suljettu 50 minuutiksi magneettikuvauslaitteen sisään, olin kuin torpedoputkessa oleva torpedo odottamassa laukaisua. Minulla on taipumusta ahtaanpaikankammoon, ja mitä kauemmin olin laitteessa, sitä kammottavammalta se tuntui. Rukoilin tyyneyttä, hyräilin Valtakunnan lauluja ja toistelin Raamatun lauseita. Rentouduin. Pian olin matkalla takaisin neurologin vastaanotolle kuva mukanani. Se osoitti kasvaimen olevan suuren appelsiinin kokoinen, ja hän kertoi järkyttävän uutisen – minun oli mentävä heti sairaalaan. Hän lähti huoneesta soittaakseen vanhemmilleni.
Päätökseni on muuttumaton
”Vanhempasi ovat matkalla tänne”, hän sanoi palatessaan. ”Et kertonut minulle, että olet Jehovan todistaja. Meidän täytyy keskustella. Leikkaus vaatii ilman muuta verensiirron.”
”Ei ole mitään keskusteltavaa”, sanoin. ”Olen jo tehnyt päätökseni. Ei verta.”
”No, voimme keskustella siitä, kun vanhempasi pääsevät tänne.”
”Ei”, sanoin heiluttaen päätäni, ”se ei muutu keskustelemalla.”
Kun vanhempani saapuivat, he vahvistivat kantani vereen. Neurologi hyväksyi päätöksen ja sanoi, että hänellä oli mielessään kirurgi, joka luultavasti kunnioittaisi päätöstäni. Niinpä tutustuimme tähän hermokirurgiin, tri H. Dale Richardsoniin.
Tapasimme hänet hänen vastaanotollaan torstai-iltana 29. syyskuuta 1988. Tästä miehestä tulisi tärkeä ja melkoinen osa elämäämme useiden seuraavien kuukausien ajan. Hän oli keskustellut tri Stewartin kanssa ja tiesi kantamme vereen.
”Leikkausalueella on hyvin paljon verisuonia”, hän sanoi. ”Kasvain on ympäröinyt nuoliveriviemärin (erään suuren aivoverisuonen), mutta emme tiedä missä määrin ennen kuin leikkauksessa.”
”Vaikka tulisi kriisitilanne”, sanoin, ”ja ymmärrän, että niin voi käydä, en siltikään halua teidän käyttävän verta.” Äitini ja isäni vahvistivat, että minun kantani oli myös heidän kantansa. Näimme hänen silmiensä täyttyvän kyyneliin, ja myöhemmin saimme tietää, että hänellä itsellään on kaksi poikaa ja tytär.
”En ehkä ole samaa mieltä uskonkäsityksistänne”, hän sanoi, ”mutta kunnioitan pyyntöänne. Ilman verta meillä on 70-prosenttinen onnistumismahdollisuus. Teidän on ymmärrettävä, että emme ehkä saa poistetuksi koko kasvainta ensimmäisellä kerralla. Ei ole harvinaista, että tämänkokoista kasvainta joudutaan leikkaamaan kaksi tai kolme kertaa.”
Leikkaukseen valmistautuminen
Kirjoittauduin sairaalaan sunnuntaina 2. lokakuuta. Maanantai ja tiistai kuluivat kahdessa leikkausta edeltävässä toimenpiteessä, joissa piti ensin löytää kasvaimeen tulevat verisuonet ja sitten vähentää kasvaimeen tulevan veren määrää. Koko tiistaipäivän ystävät soittelivat minulle puhelimella, ja sinä iltana useat heistä kävivät luonani. Kaikki tiesivät, mitä oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, mutta tunnelma oli hyvä ja korkealla.
Nukahdin heti tuona iltana, mutta heräsin suunnilleen keskiyöllä ja aloin murehtia. Se ei ollut ollenkaan hyväksi. Soitin useita Vartiotorni-lehden kirjoitusten kasettinauhoja. Kello 5.30 aamulla hoitaja tuli ja hämmästyi löytäessään minut rauhallisena ja luottavaisena. Kaksi läheistä ystävää saapui pian sen jälkeen ja isä tuli heidän takanaan. ”Ei mitään tunteilua”, sanoin, kun he suutelivat minua hyvästiksi.
Alakerrassa minua alettiin valmistaa leikkausta varten, minuun asetettiin neuloja ja tukkani ajettiin pois. Rukoilin siinä maatessani Jehovaa: ”Kiitos siitä, että olet auttanut minua osoittamaan Saatanalle, ettei hän aina voita. Tiedän että herään, joko tänään tai sinun uudessa maailmassasi. Olkoon se vain pian.” Kun he kuljettivat minua leikkaussaliin, näin tri Richardsonin tutkivan kuviani.
”Hyvää huomenta, Bethel”, hän sanoi. ”Miten nukuit?”
”Vallan hyvin”, vastasin, ”mutta olen enemmän huolissani siitä, miten sinä nukuit.”
Sitten tri Ronald Pace, nukutuslääkäri, asetti naamarin kasvoilleni ja käski minua hengittämään syvään ja laskemaan takaperin. Odotukseni oli ohi.
Leikkauksen jälkeinen toipuminen
Seuraava asia minkä muistan, on se, että minun oli hyvin kylmä. Ponnistelin päästäkseni pois lääkkeiden aiheuttamasta tokkurasta. Kello oli 22.10 keskiviikkoiltana noin 15 tuntia myöhemmin. Isä oli teho-osastolla rauhoittamassa minua. Olin huolissani siitä, olivatko kaikki henkiset kykyni vielä tallella. ”Testaa minua, isä”, sanoin ja aloin lasketella tuloksia: ”kaksi plus kaksi on neljä, neljä plus neljä on kahdeksan, ...” Kun pääsin 512:een, hän sanoi: ”Odota! En pysy perässä!” Äitini halasi minua parhaan kykynsä mukaan, ja veljeni Jonathan piti minut ajan tasalla baseball-ottelujen tuloksista.
Tri Richardson kertoi saaneensa kasvaimesta pois 80 prosenttia. Hän näytti rasittuneelta – eikä ihme, 13 1/2 tuntia sellaista, mikä pani hänen asiantuntemuksensa koville! Sain myöhemmin tietää, että hän sanoi isälleni: ”Hän oli vähällä kuolla. Kun pääsimme nuoliveriviemäriin, vuoti verta runsain määrin. Meillä oli onnea, kun saimme sen lakkaamaan.” Joka tapauksessa hänen täytyisi tehdä sama uudelleen, ehkä useammin kuin kerran. ”Joitakin potilaita, joilla on meningiooma [kasvaintyyppi joka minulla oli], on leikattava 3–5 vuoden välein”, hän sanoi. ”Saattaa olla niin, ettemme koskaan kykene leikkaamaan kaikkea pois.”
Tämä uutinen oli musertava! Näin toiveitteni elämästä kokoaikaisessa kristillisessä palveluksessa hajoavan palasiksi. Aloin itkeä lähes hysteerisesti. Isä pani kätensä äidin ja minun ympärille ja alkoi rukoilla. Oli kuin täydellinen tyyneyden verho olisi laskeutunut ylleni. ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen”, valtasi minut. (Filippiläisille 4:7) Olin lukenut muista, jotka olivat tunteneet tämän Jumalan rauhan tulleen päälleen, ja ihmetellyt, miltä se todella tuntui. Nyt tiesin. En haluaisi kokea tuota iltaa uudelleen, mutta se mitä opin tuosta kokemuksesta, on sellaista, jota aina vaalin.
Ollessani sairaalassa puhuin monien kanssa toivostani Jumalan valtakuntaan ja ikuiseen elämään paratiisimaassa. Levitin 20 Jehovan todistajat ja verikysymys -kirjasta ja viisi Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä -kirjaa. Siihen mennessä kun lähdin, olin saanut yli 330 korttia ja monia puhelinsoittoja sekä kukkia ja värikkäitä ilmapalloja. Miten se nostikaan mielialaani ja sai minut arvostamaan yhä enemmän maailmanlaajuista veljesseuraamme!
Pääsin pois 16. lokakuuta 1988. Se oli kaunis päivä. Aluksi kaikki näytti ihanammalta, kun olin taas auringonpaisteessa ja raittiissa ilmassa. Taivas näytti sinisemmältä, ruoho vihreämmältä. Se sai minut ajattelemaan, miten kaunis paratiisimaa tuleekaan olemaan: Ei sotaa, ei nälänhätää, ei saasteita – eikä aivokasvaimia! Puhdistettu maa, vihdoinkin!
Hautajaisjärjestelyistä sovitaan
Joulukuussa tapasin jälleen tri Richardsonin. Kasvain kasvoi. Leikkaus oli ainoa käyttökelpoinen hoitomuoto, ja mitä pikemmin, sen parempi. Tämä toinen leikkaus tuntui minusta oikealta muurilta, jättiläismäiseltä esteeltä, joka sulki sen tien, jonka olin elämälleni valinnut. Ajattelin paljon Psalmia 119:165: ”Suuri rauha on niillä, jotka rakastavat sinun [Jumalan] lakiasi, eikä heille kompastusta tule.” Tämä rauhoitti minua, ja vähitellen lähestyvästä leikkauksesta tuli vain aita pikemminkin kuin muuri. Mutta kaiken varalta kirjoitin hyvälle ystävälleni Vartiotorni-seuran päätoimistoon, ja pyysin häntä hoitamaan minun hautaamiseni, jos se tulisi välttämättömäksi. (Myöhemmin sain tietää, että isä oli pyytänyt häneltä samaa asiaa.)
31. tammikuuta 1989 kirjoittauduin takaisin sairaalaan. Joissakin suhteissa se oli helpompaa, ja kuitenkin se tuntui kohtalokkaammalta. Saataisiinko loput kasvaimesta poistetuksi tällä kerralla, vai olisiko myöhemmin vielä lisää leikkauksia? Lääkärit olivat hyvin lohduttavia.
Kun olin kirjoittautumassa sairaalaan, tri Pace, edellisen kerran nukutuslääkäri, tuli odottamaan minua, oli kanssani tunnin ajan, kunnes kaikki paperit saatiin valmiiksi, ja kantoi sitten matkalaukkuni huoneeseeni puolestani. Tri Richardson vakuutti minulle: ”Hoidan sinua kuin omaan perheeseeni kuuluvaa, sillä tavalla kuin haluaisin itseäni hoidettavan.” Ei kylmää rutiinimaista kohtelua. Minulla oli lämmin luottavaisuuden tunne jättäytyessäni heidän huolehtivaisiin käsiinsä.
Puhelinsoittoja ja kortteja tuli jälleen lohdutuksekseni, ja ne samat rakkaat ystävät, jotka olivat olleet niin läheisiä ja auttavaisia ensimmäisen koetuksen aikana, olivat jälleen paikalla pitämässä yllä mielialaani ja minua hymyilemässä. Vietimme sen illan keskustellen ja nauraen ja pelaten erästä lautapeliä.
Elämäni on nyt taas raiteillaan
Seuraavana aamuna sairaanhoitaja tuli varhain antaakseen minulle ruiskeen. Se oli hyvin tehokas, ja tuntui siltä, kuin olisin hetkessä ollut taas heräämishuoneessa. Leikkaus ei kestänyt yhtä pitkään – tällä kerralla 10 tuntia – ja herätessäni minun ja perheeni saamat terveiset olivat mitä piristävintä lääkettä. Hymyilevä tri Richardson kertoi meille, että hän oli kyennyt poistamaan koko kasvaimen, ja me voisimme odottaa täydellistä paranemista. Myöhemmin vaihtaessaan kääreitäni hän sai minut nauramaan sanoessaan: ”Bethel, meidän on lakattava tapaamasta tällä tavoin.” Tunsimme olevamme hyvin kiitollisia Jehovalle ja näille erinomaisille lääkäreille.
Levitin lisää Jumalan valtakunnasta kertovia kirjoja ja kirjasia monille niille, joiden kanssa keskustelin. Yhden Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä -kirjan lahjoitin tri Richardsonille. Kirjoitin esilehdelle:
”On olemassa hyvin harvoja tilanteita, jolloin meidän on välttämätöntä kiittää jotakuta elämämme pelastamisesta. Koska sinä epäilemättä olet useimmiten vastaanottamassa tällaista kiitollisuutta, halusin olla varma siitä, että tiedät, kuinka paljon kaikki se, mitä olet tehnyt hyväksemme, on merkinnyt perheelleni ja minulle. Vaikka ymmärränkin, että lukuaikasi on hyvin rajallista, niin jos sinun on tarpeellista työskennellä Jehovan todistajien kanssa tulevaisuudessa, toivon, että tämä kirja voisi auttaa sinua ymmärtämään, miksi uskon niin kuin uskon. Paljon terveisiä ja monet kiitokset, Bethel Leibensperger.”
Pääsin sairaalasta kahdeksan päivän kuluttua toisesta leikkauksesta, ja menin valtakunnansaliin tuona iltana. Kaksi kuukautta myöhemmin aloin ajaa autollani. Olen aloittanut uudestaan kokoajanpalvelukseni Jehovan todistajana. Kykenin jopa olemaan läsnä Jehovan todistajien historiallisissa konventeissa Puolassa elokuussa 1989.
Elämäni on nyt taas raiteillaan.
[Tekstiruutu s. 22]
Äidin ajatuksia
Sinä iltana Bethel ja hänen isänsä kävivät raamatuntutkistelussa. Olin liiaksi poissa tolaltani; en voinut hoitaa sitä. Mieleni murtui ja menin vuoteeseen. Seuraavana aamuna tilanne oli pahempi. En kyennyt ryhdistäytymään ja aloin itkeä. Aviomieheni sanoi lujasti: ”Meidän täytyy olla vahvoja ja iloisia Bethelin takia.” Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja esitti lyhyen rukouksen, jossa hän asetti meidät ja tulevaisuutemme täydellisesti Jehovan käsiin ja pyysi voimaa tulevista päivistä selviytymiseksi. Se oli kuin piristysruiske, joka muutti minut räsynukesta tukea antavaksi äidiksi. – Judith Leibensperger.
[Tekstiruutu s. 23]
Isän ajatuksia
Tyttäreni Bethel oli lahja Jumalalta melko myöhäisellä iällä. Suhteemme oli kuin satukirjasta. Siitä ajasta lähtien, kun Bethel oli pienokainen, teimme kaikkea yhdessä. Me kyyristelimme pelloilla tutkimassa Jehova Jumalan taiteellista kykyä katsellessamme kedon kukkia. Teimme lumiukkoja. Keskustelimme hyvin syvistä asioista ja hassuista asioista. Nukkumaanmenoaikaan polvistuimme rukoukseen; hän oli yöpuvussaan äitinsä ja minun välissä. Kävimme iäkkäiden ja tarpeessa olevien luona yhdessä. Otimme vastaan todistajatovereita, jotka elivät kaukaisissa maissa. Pidimme kodissamme vieraina lähetystyöntekijöitä ja täysin vihkiytyneitä miehiä ja naisia, jotka palvelivat Jumalaa Jeesuksen Kristuksen askeleissa. Meillä oli yhteinen usko ja yhteiset unelmat paratiisista. Hän kasvoi aikuiseksi, joka rakasti ihmisiä ja kaipasi sitä, että he rakastavat häntä. Elämämme perheenä oli idyllistä – tähän asti. ’Aika ja sattuma’, joiden Saarnaaja sanoo kohtaavan kaikkia, kohtasivat meitä. Yhdessä päivässä tämä suunnaton lääketieteellinen pulma loi synkän varjonsa meihin. Ilman varoitusta kuoleman haamu – ihmisen pahin vihollinen – nousi uhkaavana yllemme. – Charles Leibensperger.
[Kuva s. 24]
Bethel ja hänen vanhempansa juuri ennen toista leikkausta