Onko metsillä tulevaisuutta?
PÄÄSIÄISSAARI sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä. Sen heinävistä kukkularinteistä kohoaa suuria kivisiä päitä, jotka tuijottavat ilmeettömästi kohti merenulappaa. Ne rakentanut väestö on jo vuosisatoja sitten huvennut olemattomiin. Yhdysvaltain länsiosien syrjäisissä erämaissa ovat ikivanhojen rakennusten rauniot ainoana muistona kansasta, joka hävisi jo kauan ennen kuin valkoinen mies uskalsi tulla näille alueille. Eräät Raamatun maat, joissa kulttuuri ja kauppa aikoinaan kukoistivat, ovat nykyään tuulen pieksemiä autiomaita. Miksi näin on käynyt?
Kaikissa kolmessa tapauksessa osasyynä saattaa olla metsien häviäminen. Eräitten asiantuntijoitten mielestä ihmiset joutuivat hylkäämään nämä alueet, koska he olivat hakanneet niistä kaikki metsät. Puuttomaksi hakattuna maa kävi hedelmättömäksi, joten ihmisten oli muutettava muualle. Tänä päivänä ihminen uhkaa tehdä saman koko maapallolle. Tuleeko niin tapahtumaan? Voiko mikään estää sitä?
Monet yrittävät. Kerrotaan, että Himalajalla naiset ovat epätoivoissaan tarrautuneet puihin estääkseen puunhakkaajia kaatamasta niitä. Malesiassa metsäheimojen jäsenet ovat muodostaneet ihmisketjuja estääkseen metsänkaatajilta ja näiden raskailta koneilta pääsyn viidakkoon.
Sademetsien ahdinko koskettaa suoranaisesti 200 miljoonaa ihmistä, jotka saavat elantonsa näistä metsistä. Nykyajan kulttuurin vallatessa lisää alaa alkuasukasheimot joutuvat perääntymään yhä syvemmälle metsiin, kunnes he joskus lopulta törmäävät uudisasukkaisiin, jotka ovat työntymässä heidän mailleen vastakkaiselta suunnalta. Monet heimot ovat kuolleet viimeistä miestä myöten ulkopuolisten tauteihin. Toiset, joiden on ollut pakko sopeutua ulkopuoliseen maailmaan, liittyvät lopulta joukon jatkoksi asutuskeskusten köyhälistöön – vieraantuneina ja hillitöntä elämää viettäen. Maailma on kuitenkin heräämässä huomaamaan heidän hätänsä. Luonnonsuojeluaate on saamassa tuulta siipiensä alle kaikkialla maailmassa.
Pystyvätkö luonnonsuojelijat korjaamaan tilanteen?
”Maailman trooppisten sademetsien pelastamiseksi tarvittava tietämys ja tekniikka ovat molemmat jo olemassa”, todetaan kirjan Saving the Tropical Forests alussa. Tämän todistavat puistot, joita on perustettu kaikkialle maailmaan. Guanacasten kansallispuisto Costa Ricassa on omistettu metsän uudistamiselle laajoin istutuksin. Esimerkiksi Keniassa, Intiassa, Haitissa ja Kiinassa on istutettu miljoonia puita. Puiden istuttaminen ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin metsien uudistaminen.
Joskus ”metsän uudistaminen” on kaupallisten istutusmetsien perustamista. Niiden puut ovat kaikki samaa lajia, ja ne on myöhemmin määrä korjata pois. Tällainen on tuskin verrattavissa sademetsän monimutkaiseen ekosysteemiin. Sitä paitsi jotkut sanovat, että kosteaa trooppista sademetsää ei saada uudistumaan sellaiseksi, että se saisi takaisin aiemman lajirikkautensa. Siksi monet luonnonsuojelijat ymmärrettävistä syistä tähdentävät sitä, että on parempi suojella kuin uudistaa.
Suojeleminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Jos metsäalueet ovat liian pieniä, ne eivät tule säilymään. Jotkut ympäristönsuojelijat ovat esittäneet, että ainakin 10–20 prosenttia maailman sademetsistä tulee jättää niin sanotuiksi säästiöiksi, mikäli sademetsäluonnon runsas monimuotoisuus halutaan saada säilymään. Yhtä kaikki tätä nykyä on vain 3 prosenttia Afrikan sademetsistä suojelun piirissä. Kaakkois-Aasiassa tämä luku on 2 prosenttia ja Etelä-Amerikassa 1 prosentti.
Jotkin näistä alueista ovat suojeltuja ainoastaan paperilla. Puistot ja säästiöt menevät pilalle, kun ne ovat kehnosti suunniteltuja tai hoidettuja tai kun turmeltuneet virkamiehet panevat puistomäärärahoja omiin taskuihinsa. Jotkut ovat rahaa ansaitakseen jopa myöntäneet salaa hakkuulupia. Henkilökuntaa on sitäkin hyvin vähän. Amazonin alueella sai eräs vartija suojeltavakseen Ranskan kokoisen alueen sademetsää.
Luonnonsuojelijat kehottavat myös opettamaan viljelijöille sellaisia viljelytapoja, jotka säästävät pintamaata, jotta näiden ei tarvitsisi muuttaa muualle ja kaataa uutta metsää. Jotkut ovat kokeilleet sekaviljelyä eli useampien ravintokasvien viljelyä samassa pellossa, koska sen avulla torjutaan tuholaisia, joille maistuu vain jokin tietty kasvilaji. Hedelmäpuut voivat suojella maaperää tropiikin sateilta. Toiset ovat ottaneet käyttöön erään vanhan menetelmän: he kaivavat pienten puutarhatilkkujen ympärille kanavia ja lapioivat näistä liejua ja levää viljelmiensä ravinteiksi. Kanavissa voidaan kasvattaa myös kaloja ravinnonlisänä. Tällaisia menetelmiä on jo tutkittu kokeellisesti, ja tulokset ovat olleet erinomaisia.
Näiden menetelmien opettaminen ihmisille vaatii kuitenkin aikaa, rahaa ja taitoa. Trooppisilla mailla on usein niin paljon pikaista huomiota vaativia talousongelmia, että tällaiset pitkän aikavälin investoinnit jäävät helposti niiden varjoon. Vaikka keinot osattaisiin ja tiedot hallittaisiin, ongelma ei ratkeaisi vielä sillä. Michael H. Robinson kirjoittaa: ”Sademetsien hävittäminen ei johdu tietämättömyydestä tai tyhmyydestä, vaan lähinnä köyhyydestä ja ahneudesta.” – Saving the Tropical Forests.
Ongelman perussyy
Köyhyys ja ahneus. Näyttää siltä, että sademetsien ahdingon perussyyt ovat syvällä ihmisyhteiskunnan rakenteessa, paljon syvemmällä kuin ovat ne juuret, joita sademetsän puut ovat työntäneet laihaan trooppiseen maaperään. Kykenevätkö ihmiset poistamaan nämä perussyyt?
24 valtiota piti viime vuonna Haagissa Alankomaissa huippukokouksen, jossa ehdotettiin uuden Globe (Maapallo) -nimisen elimen perustamista Yhdistyneitten kansakuntien puitteissa. Lontoossa ilmestyvän Financial Times -lehden mukaan tällä elimellä olisi ”ennen näkemättömät valtuudet ympäristönsuojelunormien luomiseen ja voimaan saattamiseen”. Vaikka valtiot joutuisivatkin luopumaan osasta niille tärkeää itsemääräämisoikeutta, jotta Globe saisi todellista valtaa, niin joidenkuiden mielestä tällaisen organisaation perustaminen käy kuitenkin ajan oloon väistämättömäksi. Ainoastaan jokin ylikansallinen elin kykenisi käymään käsiksi koko maapalloa vitsaaviin ongelmiin.
Kuulostaa järkevältä. Mikä ihmisten perustama hallitus tai elin sitten pystyy poistamaan ahneuden ja köyhyyden? Onko jokin hallitus joskus jo kyennyt siihen? Päinvastoin ne liiankin usein perustuvat ahneuteen ja siksi ylläpitävät köyhyyttä. Jos siis odotamme, että jokin ihmisten perustama elin pystyy lopettamaan metsien hävittämisen, silloin metsillä ei ole tulevaisuutta – eikä ole myöskään ihmisillä.
Ajattelehan kuitenkin seuraavaa. Eivätkö metsät tarjoa todisteita sen puolesta, että ne ovat jonkin äärettömän älykkään olennon aikaansaannoksia? Varmasti tarjoavat. Juurista lehtiin saakka sademetsät julistavat olevansa mestarillisen Arkkitehdin luomuksia.
Antaisiko tämä suuri Arkkitehti ihmisen hävittää kaikki sademetsät ja turmella maapallon? Eräs huomattava Raamatun profetia antaa tähän kysymykseen suoran vastauksen. Se kuuluu: ”Mutta kansat vihastuivat, ja tuli sinun [Jumalan] oma vihasi sekä määräaika – – saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan.” – Ilmestys 11:18.
Tässä profetiassa on kaksi erikoista piirrettä. Ensinnäkin siinä kiinnitetään huomiota sellaiseen aikaan, jolloin ihminen todella pystyisi turmelemaan koko maapallon. Siihen aikaan kun nämä sanat kirjoitettiin – lähes 2000 vuotta sitten – ihminen ei kyennyt turmelemaan maapalloa eikä lentämään kuuhun. Tänä päivänä hän pystyy kumpaankin. Toiseksi tämä profetia vastaa kysymykseen, tuleeko ihminen täysin turmelemaan maapallon, ja raikuva vastaus kuuluu: ei tule!
Jumala pani ihmisen pitämään huolta maapallosta ja viljelemään sitä, ei raastamaan sitä paljaaksi. Muinaisessa Israelissa hän asetti rajoituksia sille puiden hävittämiselle, mitä hänen kansansa suoritti sen valloittaessa Luvattua maata. (5. Mooseksen kirja 20:19, 20) Hän on luvannut, että koko ihmiskunta tulee lähitulevaisuudessa elämään sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. – 1. Johannes 2:17; Jeremia 10:10–12.
Raamattu tarjoaa toivon siitä, että tulee aika, jolloin ihminen ympäristöään hoitamalla muuttaa maapallon paratiisiksi eikä raivaa sitä suurilla koneillaan autiomaaksi, kohentaa sitä eikä turmele sitä ja pitää siitä kaukokatseisesti huolta eikä ahneuksissaan ja nopeiden voittojen toivossa käytä luonnonvaroja loppuun. Metsillä on tulevaisuus. Sen sijaan tällä asiainjärjestelmällä, joka turmelee metsiä ja koko maapalloa, ei ole tulevaisuutta.
[Kuva s. 13]
Metsien hävittäminen on voinut aikoinaan johtaa erään kulttuurin katoamiseen Pääsiäissaarelta
[Lähdemerkintä]
H. Armstrong Roberts