Miten niistä voi nauttia turvallisesti

Kertonut eräs Waterton Lakes -kansallispuiston vartija

PUISTONVARTIJAT joutuvat usein etsimään ja auttamaan turisteja sen takia, että nämä ovat huonon arvostelukykynsä takia saattaneet itsensä vaikeuksiin. Otamme esimerkin: Kaksi nuorta miestä oli lähtenyt kiipeilemään eräälle vuorelle Banffin kansallispuiston lähistölle, eikä heitä ruvennut kuulumaan takaisin. Heidän vanhempansa ottivat yhteyttä puistonvartijoihin, ja pian sen jälkeen löysimme heidän autonsa. Kiikarin avulla löysimme toisen heistä. Näimme hänen istuvan kallionulkonemalla kykenemättä liikkumaan.

Kapusimme huutoetäisyydelle hänestä. Kyselimme, missä päin hänen toverinsa oli. ”Onko hän yläpuolellasi? Onko hän alapuolellasi?” Hän vain murahteli vastaukseksi. Vaikeaan ahdinkoon joutuneilta ihmisiltä irtoavat ajatukset joskus todellisuudesta. Löysimme hänen toverinsa alhaalta. Hän oli pudonnut ja kuollut. Tällaisiin tapauksiin liittyy lähes aina jokin inhimillinen erehdys.

Niinpä kun ihmiset tulevat kyselemään meiltä retkeilyyn, kiipeilyyn tai karhujen alueella liikkumiseen liittyviä asioita, ne ohjeet joita me annamme, ovat yksinkertaisia, selviä ja yksityiskohtaisia. Aika ajoin puistossakävijöistä täytyy tuntua siltä, että me puhumme heille ikään kuin he olisivat lapsia. Monet eivät yksinkertaisesti tajua, mitä heille voi sattua erämaassa tai vuorella. Näyttää siltä, että heillä on kiire päästä maastoon, mutta heillä ei ole käsitystä siitä, mitä he voivat odottaa. Siksi sanomamme on täynnä asioitten toistoa ja varoituksia.

Mitä tulee näihin kahteen nuorukaiseen, heillä kiipeilyköyden virkaa hoiti ohut naru, jonka toisessa päässä oli metallikoukku. He joutuivat sellaiseen paikkaan, josta he eivät päässeet enää ylöspäin eivätkä alaspäin. Kallionkielekkeellä olleen pojan valtasi pelko. Hän istuutui eikä kyennyt liikkumaan. Niinpä hänen toverinsa päätti kavuta narua apunaan käyttäen alas seuraavalle kielekkeelle ja rientää hakemaan apua. Koska hän tiesi viipyvänsä jonkin aikaa, hän jätti takkinsa toverilleen, jottei tämän tulisi kylmä. Kun hän lähti laskeutumaan, koukku, jossa naru oli kiinni, irtosi kallionhalkeamasta, ja hän putosi ja kuoli.

Karhujen alueella

Eräs tapaus oli sellainen, että mies ja vaimo olivat lopettelemassa patikointiretkeään Boundary Creekissä Watertonin ulkopuolella eteläisessä Albertassa. Yhtäkkiä he näkivät karhun tulevan polulla heitä vastaan. Nainen, jolla oli reppu selässään, heittäytyi polulle sikiöasentoon – kädet niskan taakse ja polvet koukkuun vatsaa vasten vietynä. Mies jäi pelosta jähmettyneenä seisomaan noin kuuden metrin päähän vaimostaan, ja hän katseli lähestyvää karhua.

Karhu meni heti naista kohti ja alkoi raapia tämän selässä ollutta reppua saadakseen ruokaa. Nainen sai pintahaavoja selkäänsä, lanteisiinsa ja takamuksiinsa. Lopulta mies tajusi, että hänen täytyy tehdä jotakin. Hän veti repustaan muutamia voileipiä ja heitti ne maahan. Saman tien repusta putosi kattila, ja se osui kiveen. Kolahdus sai karhun keskeyttämään puuhansa ja pinkaisemaan takaisin metsään. Sen jälkeen pariskunta perääntyi nopeasti. Meidän oli lopetettava tämä karhu, sillä se oli jo aiemmin aiheuttanut vaarallisia tilanteita ihmisille.

Me opimme tästä tämän: Jos sinulla on selkäreppu ja sinua lähestyy karhu, niin riisu heti reppusi. Koska repuissa on ruokaa, karhut usein lähestyvät ihmisiä saadakseen nämä pudottamaan reppunsa. Tämän ne oppivat tekemään hyvin nopeasti. Pois heittämäsi reppu tai kamera tai mikä tahansa muu esine voi kiinnittää karhun huomion puoleensa siksi aikaa, että ehdit paeta.

Valokuvaajien täytyy varoa sitä, että he eivät mene liian lähelle karhuja yrittäessään ottaa niistä kuvia. Keväällä 1988 oli muuan mies leiriytynyt vaimonsa kanssa erääseen paikkaan Glacier-kansallispuistossa. He näkivät harmaakarhunaaraan, jolla oli kolme pentua. Miehellä oli sellainen kamera, jolla voi ottaa nopeasti kuvia, ja hän lähti kohden karhuja. Ensimmäiset kuvansa hän otti turvallisesta paikasta rinteeltä, jonka vastapäisellä laidalla karhut olivat. Hän alkoi tulla liian itsevarmaksi, sillä karhut eivät näyttäneet välittävän hänen läsnäolostaan.

Hän meni varovasti rinteen poikki, kunnes tuli samalle lumi- ja maavyöryjen kulkureitille, jolla karhutkin olivat. Kun hänen kameransa ottamat kuvat myöhemmin kehitettiin, niissä karhut näkyivät aina vain lähempänä. Hän halusi saada elämänsä valokuvan, ja mennessään liian lähelle karhuemoa hän tunkeutui tämän reviirille, jolloin karhun oli pakko tehdä valintansa: joko juosta karkuun tai hyökätä kimppuun.

Viimeisissä kameran ottamissa kuvissa näkyi merkkejä siitä, että karhun mitta oli täysi. Se hyökkäsi! Valokuvaaja koetti kiivetä puuhun, muttei ehtinyt. Karhu sai hänet sitä ennen kiinni ja aiheutti hänelle vammoja, joihin hän myöhemmin kuoli.

Eräässä toisessa tapauksessa, joka sattui Lake Louisen alueella Banffin kansallispuistossa, harmaakarhunaaras oli purrut miestä reiteen ja käteen. Karhu oli ollut liikkeellä kahden pennun kanssa. Tapauksessa oli jotakin outoa. Karhu oli hyökännyt noin 150 metrin päästä jättäen pentunsa vaille suojaa. On epätodennäköistä, että se juoksisi näin kauas pentujensa luota hyökätäkseen ihmisen kimppuun ilman selvää syytä.

Aavistelimme, että retkeilijän koira oli mennyt karhun luo ja että karhu oli ajanut koiran takaisin sen isännän luo. Kun toimme julki tällaiset epäilyksemme koiranomistajalle, hän kiisti ne viittaamalla puiston sääntöihin, joiden mukaan koirat on pidettävä talutushihnassa, niin että niitä voidaan kaiken aikaa hallita. Käännyin kanssani olleen puistonvartijan puoleen ja sanoin, että meidän täytyisi lopettaa tämä karhu. Tämän kuultuaan retkeilijä kysyi oitis: ”Miksi?”

”Karhu näyttää hyökkäävän, vaikkei sitä ärsytetäkään, joten eläin täytyy lopettaa”, vastasimme.

Hän mietti vielä hetken, minkä jälkeen hän tunnusti: ”Hyvä on. Olette oikeassa. Kävi juuri niin kuin te sanoitte. Koirani oli irrallaan ja ärsyynnytti karhun.”

Joidenkuiden erämaassa retkeilevien mielestä koira lisää turvallisuutta. Asia on aivan päinvastoin. Kouluttamaton koira juoksee usein karhun luo, haukkuu ja sen jälkeen tuo takaa-ajavan karhun puolustuskyvyttömän isäntänsä luo.

Kerronpa vielä yhden tapauksen, jossa karhu hyökkäsi. Meille ilmoitettiin, että karhu oli purrut lasta. Saimme tietää, että kaksi lasta oli leikkinyt hiekkasärkällä isän kalastellessa lähistöllä. Yhtäkkiä pensaikosta ryntäsi esiin karhu, joka tarrasi toiseen lapseen ja raahasi hänet pois. Isä porhalsi karhun perään. Hän löysi lapsensa, eikä karhua näkynyt missään.

Tulimme siihen tulokseen, että karhu oli luullut lapsia aivan joksikin muuksi. Karhu on voinut erehtyä luulemaan kontallaan leikkiviä lapsia peuran- tai hirvenvasoiksi. Karhu oli ilmeisesti pudottanut lapsen maahan omasta tahdostaan, kun sille oli selvinnyt, että sen saalis olikin ihminen. Valitettavasti purema oli ollut niin paha, että lapsi kuoli vammoihinsa. Tulee siis muistaa, että karhut eivät ole kesyjä vain sen takia, että ne elävät puistossa. Ne voivat hyökätä lasten kimppuun ja joskus ne hyökkäävätkin, kuten tämä kokemus osoittaa. Lapset kannattaa siis pitää lähellään.

Tulee muistaa myös se, että karhujen alueella liikuttaessa on hyvä synnyttää melua. Näin ihminen ei pääse yllättämään karhuja. Suuri joukko luo turvallisuutta, sillä esimerkiksi seitsemän hengen ryhmä karkottaa melkeinpä karhun kuin karhun. Toisaalta jos olet ollut melko hiljaa ja sitten näet karhun, joka ei ole nähnyt sinua, voi olla parasta olla synnyttämättä mitään äkillisiä, yllättäviä ääniä, jotka voivat yllyttää karhun hyökkäämään. Joskus saattaa yllätetyksi tullut karhu olla hyökkäävinään, ärhennellä tai murista ja lähestyä uhkaavan näköisesti. Olet liian lähellä ja sinua varoitetaan. On aika käyttää arvostelukykyään ja perääntyä hiljaa, niin että alue jää karhulle. Tällaisissa kiistoissa ihminen jää auttamatta toiseksi.

Varaa siis aikaa lukeaksesi sen, mitä puiston esitteet kertovat karhuista, jotta tietäisit, mitä voit tehdä ja odottaa liikkuessasi karhujen alueella.

Muita vartijoiden tehtäviä

Sen lisäksi että me pidämme huolta karhuista, me partioimme säännöllisesti kansallispuiston teillä, järvillä, leirintäalueilla ja erämaassa. Meidän vastuullamme on myös lain ja järjestyksen ylläpito, pelastusjärjestelyjen hoito, palontorjunta ja yleinen turvallisuus. Samalla kun suojelemme ja hoidamme puistoa monin erin tavoin, me myös suojelemme ihmisiä heiltä itseltään. Otetaan esimerkki:

Banffin kansallispuistossa sijaitseva Johnstonin kanjoni on suosittua aluetta. Kanjoni tarjoaa miellyttävän, tunnin kävelymatkan, ja perillä odottavat yläputoukset. Kylttien ja aitojen avulla retkeilijät halutaan saada pysymään polulla. Eräs nainen ei piitannut kylteistä, vaan hän kiersi aidan toiselle puolelle ja kapusi alas veden partaalle pesemään jalkojaan. Eräs toinen nainen tuli polkua ylös samalle kohtaa, ja hän arveli, että tuohan on hyvä ajatus, ja hän teki samoin. Kun tämä yksinkertainen toimitus oli hoidettu, nainen nousi seisomaan isolle, sileälle kivelle, liukastui ja luisui vuolaasti virtaavaan jokeen.

Ensimmäinen nainen kurkotti ja ylti tarttumaan hänen käteensä, mutta ei saanut siitä pitävää otetta. Jokeen pudonnut nainen meni putouksista alas ja kuoli. Tämä oli hyvin murheellista senkin takia, että hän oli häämatkallaan ja ollut vasta kolme päivää naimisissa. Millaista turhaa elämän haaskuuta – kunpa hän vain olisi kunnioittanut kylttejä ja aitaa!

Puistonvartijan elämä on yleensä hyvin antoisaa. Me saamme olla luonnon keskellä ja osallistua sen suojelemiseen ja tärveltyneiden paikkojen luonnontilaan palauttamiseen. Ihminen omine tempauksineen on kuitenkin aina mukana kuvassa, ja kuten olen jo kertonut, joskus puistossakäynti päättyy murhenäytelmään. Useimmiten lopputulos on kuitenkin onnellinen ja joskus jopa humoristinen.

Yksi esimerkki: Eräs puistonvartija ajeli puistossa pitkin vilkasliikenteistä maantietä, kun hän näki tien laitaan pysäköidyn auton. Yksi auton matkustajista ruokki karhua sivuikkunan kautta. Vartija meni puhumaan kuljettajan kanssa asiasta, samalla kun eläintä ruokittiin auton toisella puolella. Kun karhun ruokkija sai tietää, että se mitä he tekivät, oli sekä vaarallista että kiellettyä, hän veivasi nopeasti ikkunan kiinni karhun suureksi harmiksi. Se kiersi oitis auton toiselle puolelle, missä vartija yhä puheli kuljettajan kanssa. Hämmentynyt karhu pysähtyi äkisti vajaan metrin päähän vartijasta ja odotteli sen näköisenä aivan kuin se olisi halunnut sanoa tälle: ”Minä kyllä odottelen vuoroani, mutta koetahan pitää kiirettä!”

Tehtävämme puistossa ovat muuttuneet melkoisesti parissa vuosikymmenessä. Nykyään puistossakävijät eivät enää ole yhtä hyvin varustautuneita kestämään erämaan rasituksia kuin menneinä vuosina. Siksi on paikallaan muutama neuvo: Jos aiotte lähteä retkelle erämaahan, shortsit, t-paidat, sandaalit ja kevyet eväät eivät riitä. Kaunis kesäpäivä voi hetkessä muuttua, niin että alkaa tuulla ja sataa lunta, ja sen jälkeen tulee vilu ja kylmä alkaa kangistaa. Varautukaa siihen, että voi sattua jotakin odottamatonta, ja ottakaa aina mukaanne ylimääräisiä eväitä ja vaatteita, joiden avulla saatte retkenne turvallisesti päätökseen.

Lisäksi ei pidä koskaan lähteä yksin kiipeilemään tai retkeilemään. Kiipeile sen mukaan, mihin taitosi riittävät. Ne, jotka ovat harrastaneet kiipeilyä lähellä merenpinnan tasoa, eivät pysty samaan 1500–2500 metrin korkeudessa. Älkää yliarvioiko voimianne, sillä vaatimukset tulevat aina olemaan kuviteltua suurempia. Lähtekää aikaisin liikkeelle ja kääntykää takaisin, jos ilma muuttuu huonoksi.

Lopuksi muistakaa se, että te olette erämaapuistossa vieraita. Jopa kalliot ja pienet luontokappaleet ovat suojelun kohteena, samoin kukat ja muu kasvillisuus. Jättäkää siis ainoastaan jalanjälkiä. Ottakaa pelkästään valokuvia ja rakkaita muistoja kotiin vietäväksi.

[Kuva s. 7]

Erittäin suuri varovaisuus on välttämätöntä oltaessa harmaakarhujen alueella

[Kuva s. 8]

Näkymä Waterton Lakes -kansallispuistosta, jossa toimin puistonvartijana